Untinen-Auel tykittää jälleen
Kun gro-magnon ja neandertal kohtaavat
Ayla saapuu rakastettunsa heimoon
Jean M. Untinen-Auel: Luolien suojatit, suom. Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä, WSOY 2002
Untinen-Auel on tehnyt paljon esityötä kirjoihinsa tutkimalla vanhoja luolastoja ja maalauksia, neandertalin ja gro-magnonin asuinseuduilla. Hän pitää monia muinaisia kalliomaalauksia verrattavina klassisiin mestariteoksiin. Totta lienee, että kirjailija, jonka teokset ovat yltäneet huikeaan 30 miljoonan kappaleen myyntiin maailmalla, elävöittää kertomuksiaan fiktiolla, joka joskus poikkeaa muinaistutkijoiden näkemyksistä. Tästä hän on tietysti saanut kriittistä palautettakin, mutta ei yritäkään pitäytyä pelkästään todenmukaisessa kerronnassa, mitä tulee miljöisiin, detaljeihin ja tietoihin ajasta 35 000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, jolloin gro-magnonit ja neandertalin ihmiset kohtasivat.
Tämänkertainen kirja on lähes tuhannen sivun järkäle ja siis turvallinen lukupaketti. Kirjasarjan sankaritar Ayla on saapunut sulhasensa heimon pariin, jossa on tietysti tiettyä varautuneisuutta havaittavissa. Kirja on laaja ja monipolvinen ja sisältää paljon myös mytologista antia tietäjien ja shamaanien tiimoilta.
Auel on saanut useita kirjallisuuspalkintoja ja oli ehdolla parhaasta esikoisesta saatavan award-palkinnon saajaksi.
Hän on opiskellut kirjojensa aihepiirin alusta alkaen ja matkustellut arkeologisilla kaivauksilla, tehnyt rankan pohjatyön.
Niinpä kirjoja on käännetty 28:lle kielelle. Jos haluaa olla kriittinen, tuntuu lukijasta vähän oudolle gro-magnonien keskustelu kaikkia nykykielen hienouksia sisältävällä lauseparrella. Minulle tuli ainakin tuntu, että tässä suhteessa
homma on pahan kerran falskia.
Kun gro-magnon ja neandertal kohtaavat
Ayla saapuu rakastettunsa heimoon
Jean M. Untinen-Auel: Luolien suojatit, suom. Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä, WSOY 2002
Untinen-Auel on tehnyt paljon esityötä kirjoihinsa tutkimalla vanhoja luolastoja ja maalauksia, neandertalin ja gro-magnonin asuinseuduilla. Hän pitää monia muinaisia kalliomaalauksia verrattavina klassisiin mestariteoksiin. Totta lienee, että kirjailija, jonka teokset ovat yltäneet huikeaan 30 miljoonan kappaleen myyntiin maailmalla, elävöittää kertomuksiaan fiktiolla, joka joskus poikkeaa muinaistutkijoiden näkemyksistä. Tästä hän on tietysti saanut kriittistä palautettakin, mutta ei yritäkään pitäytyä pelkästään todenmukaisessa kerronnassa, mitä tulee miljöisiin, detaljeihin ja tietoihin ajasta 35 000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, jolloin gro-magnonit ja neandertalin ihmiset kohtasivat.
Tämänkertainen kirja on lähes tuhannen sivun järkäle ja siis turvallinen lukupaketti. Kirjasarjan sankaritar Ayla on saapunut sulhasensa heimon pariin, jossa on tietysti tiettyä varautuneisuutta havaittavissa. Kirja on laaja ja monipolvinen ja sisältää paljon myös mytologista antia tietäjien ja shamaanien tiimoilta.
Auel on saanut useita kirjallisuuspalkintoja ja oli ehdolla parhaasta esikoisesta saatavan award-palkinnon saajaksi.
Hän on opiskellut kirjojensa aihepiirin alusta alkaen ja matkustellut arkeologisilla kaivauksilla, tehnyt rankan pohjatyön.
Niinpä kirjoja on käännetty 28:lle kielelle. Jos haluaa olla kriittinen, tuntuu lukijasta vähän oudolle gro-magnonien keskustelu kaikkia nykykielen hienouksia sisältävällä lauseparrella. Minulle tuli ainakin tuntu, että tässä suhteessa
homma on pahan kerran falskia.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Enpä ole tuota uusinta lukenut, ne toiset kyllä joskus muutama vuosi sitten. Eli en tiä tämän uusimman kirjan kielijutuista mutta niissä aiemmissa cro-magnonit puhuu, erm, käyttää eri kieltä. Ja eiköhän useimmat ihmiset puhu omaa kieltään sujuvasti, dau. Ja cro-magnonilla oli aivokapasiteettia yhtä paljon kuin nykyihmisellä, joten miksi kieli olisi yhtään sen vivahteettomampaa, häh?
Siis termi joka kuvaa hahmoa joka on universaalisti rakastettu ja ihana. Kuvastaa kirjailian omia haaveita. Auelin kirjat ovat viihdyttäviä, mutta päähenkilö Ayla on saakelin raivostuttava.
No mutta mikäs Aylassa nyt niin kovasti raivostuttaa? Sekö että hän on niin hyvä kaikessa? Mutta niinhän kirjojen hahmot ovat kautta aikain olleet.
Minusta tämä uusin osa ole melko samaa tasoa mitä edellinen Tasangon vaeltajat. Kyllä kaksi ensimmäistä osaa olivat selkeästi parhaimpia. Harvinaisen hyviä muuten olivatkin.
Miksi Ayla on raivostuttava?
Minusta hän on upea nainen, joka pärjää elämässään.
Eikä anna muiden päätänsä pyörittää
Olen 1. kirjan lukenut sieltä täältä jatkokertomuksena lehdessä, ja toisen selaillut läpi. Täytyy sanoa että elokuva "Taistelu tulesta" (jos muistan nimen oikein) vaikutti ainakin 100 x paremmalta jos halutaan tehdä tarina nykyisen esihistorian tietämyksen valossa!
Käsittääkseni Aylan heimo on oikein esimerkillisen arjalaista vaaleine hiuksineen ja ihoineen, kun taas neandertalit ovat tummia mörköjä. Kuitenkin järkikin sanoo että jo aiemmin Eurooppaan saapuneet neandertalit olivat ehtineet vaalentua pohjoisessa ilmanalassa, kun taas myöhemmin Afrikasta päin saapuvat Cro Magnonit olivat tummempia, jos eivät nyt aivan mustia niin ainakin punaruskeita. Punainenhan jostain kumman syystä oli muuten pyhä väri useassakin yhteisössä kautta aikain.
1. kirjassa ärsytti Aylan raiskauksella mässäily ja koko asenne että neandertalit olivat mykkiä idiootteja ja naisenrääkkääjiä. Mistä se muka tiedetään?
No, romaanejahan nämä vain ovat, mutta ärsyttää silti. Joku kun saattaa ottaa ne tosissaan.
Suosittelisin että lukisit nämä kaksi ekaa ja varsinkin ensimmäisen ihan kaikessa rauhassa läpi. Ei Auel ollenkaan kuvaa neandertaleja mykiksi. Vaikka tämä klaanikansa vähän sanoja käyttikin, pystyi se silti ilmaisemaan itseään niin kuin mekin. Eikä ne mitään idiootteja olleet. Alkukantaisia ja erilaisia kyllä, mutta älykkäitä omalla tavallaan silti.
On toki hyvä, että (esi)historiallisen kirjan tekijä hankkii tutkittua tietoa aiheesta, mutta hyvä on kuitenkin säilyttää kirjallinen vapaus säveltää tarinaa omasta päästään.
Aylan raiskauksella ei Luolakarhun klaanissa minusta mässäilty, vaikka se hieman dramaattisesti oli kuvattu. Sitähän me emme todellakaan tiedä, että minkälainen oli naisen asema todellisuudessa neandertaalien yhteisössä, mutta kirjassa kuvattu on juuri kirjailijan vapaudella luotua.
Naisen asema kirjan klaaneissa oli ehkä alistettu, mutta eiväthän läheskään kaikki klaanin miehet "rääkänneet" naisia, vaan vain pari kusipäisempää tapausta. Kun luet kirjasarjaa eteenpäin, huomaat että meitä "muitakin" on moneen lähtöön.
Tuosta "Taistelu tulesta" tuli vielä mieleen, että olen tarinaan kirjana tutustunut, eikä se minusta todellakaan vastaa nykytietämystä. Pikemminkin lähinnä viihteellinen seikkailu. Joka tapauksessa sekä Auelin ensimmäisestä että TT-leffasta on kulunut jo yli parikymmentä vuotta, siinä ajassa on käsitys esihistoriasta ehtinyt muuttua kummasti.
Ja mitä ihonväriin tulee, niin huolimatta tuhansien vuosien asumisesta pohjoisessa on suomalaisten joukossa nykyään suurinpiirtein puolet tummia...
Ei pidä ottaa kaunokirjallisuutta turhan vakavasti.
Ainoastaan sillä on väliä kuinka hirviömäinen kulttuuri on. Olkoon mistä päin maailmaa tahansa.