Olin alle 10 vuotias, kun kotonani työskenteli sotavanki, miellyttävä 27 vuotias Aleksanteri. Usein häntä muistelimme, mutta ei hänestä mitään kuulunut. Sittemmin on maailma muuttunut etsimistä ajatellen, mutta kielimuuri estää.
Olisi mainio kuulla niitä, jotka ovat saaneet yhteyksiä entiseen sotavankiin. Miten oli elämä kotimaassa järjestynyt paluun jälkeen jne. Entä terveys ?
Olisi mainio kuulla niitä, jotka ovat saaneet yhteyksiä entiseen sotavankiin. Miten oli elämä kotimaassa järjestynyt paluun jälkeen jne. Entä terveys ?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olen kuullut, että Stalin ei hyväksynyt antautumista. Oman poikansakin kielsi ja antoi tappaa vankileirille Saksassa.
Sanovat, että Suomesta palanneet vangit jatkoivat suoraan Siperiaan, jollei käynyt vielä huonommin.
Olisi todellakin mukava kuulla, onko yksikään ottanut yhteyttä tänne päin. Suomekielen taitoisia Karjalan poikia oli monessakin paikassa. Ottivat paikalliset taloihin töihin. Kyllä riuskaa työmiestä kaivattiin taloissa, kun omat pojat olivat siellä jossakin.
JATKOA:
Sotavanki Aleksanteri oppi 1½ vuoden aikana suomenkieltä niin paljon, että toimeen tultiin. Väen ollessa tilapäisesti poissa, hän m.m. vastasi puhelimeen ja ymmärsi, että on lähdettävä hevosella vastaan tulijaa linja-autolle.
Kun inkeriläinen Mari tyttö mukana halusi kirkkoon, Aleksanteri lähti hevosmieheksi. Pääsin Malviina-tytön seuraksi mukaan. Vasta nyt olen tajunnut silloisen erikoisasemani kirkon penkissä istuessa. Rukoukset luettiin isänmaan ja kansan puolesta. Nuo kolme naapurimaan kansalaista jäivät rukousten ulkopuolelle.
Aleksanterin saapuminen taloon jäi mieleen. Hän oli laiha, ontuva poika puukengät jalassa, piippalakki päässä. Kenkänsä hän palotteli halonhakkuupaikalla.
Isä opetti ensimmäisellä aterialla meidän ruokatapoja, ettei omaa ruokailuvälinettä pistetä joka astiaan vaan siirretään niissä olevilla ottimilla omalle lautaselle.
Muuten Aleksanteri oli siisti nuori mies, ystävällinen ja miellyttävä. Kunto alkoi kohota säännöllisessä elämänmenossa. Hän oli joutunut vankilasta suoraan etulinjaan ja haavoittunut.
Hänen kotonaan oli hevosia ja eläimiä. Omaisuuden sosialisointi kuului sen maan järjestelmään. Hakivat hevosen Aleksanterin kotoa. Kun tulivat toista hevosta hakemaan, nuori perheellinen mies kiivastui ja ampui. Siitä vankilaan. Vankilasta eturintamalle.
Aleksanteri oli päättänyt jo ennakkoon juosta Suomen puolelle ja antautua. Kun tilaisuus tuli, hänen oma puoli ampui lähtijää takaapäin. Osuma oli tehnyt ruman "montun" takaneljännekseen, josta seurasi ontuminen.
Vamma ei estänyt ahkeruutta eikä ystävällisyyttä. Jäimme kaipaamaan häntä. Lähtöpäivä oli surun ja kyynelten päivä. Tuntui kuin hän, mustan mullan alueen poika, olisi lähtenyt suoraan kuolemaan.
Muisteluita aiheesta olisi mukava lukea. Ehkä kirjallisuuttakin on olemassa. Kertoisitko, jos tiedät.
Surullinen oli Aleksanterin elämäkerta. Laosuuden jälkeen ainoat onnelliset päivät täällä sotavankeudessa.
Ei tainnut pojalle hyvin käydä, kun kotimaan kamaralle asteli.
Tapasin muutama vuosi sitten Aunuksen kaupungissa
sijaitsevan Karjalaistalon isännän, hyvin suomea
puhuvan, joka kertoi olleensa sotavankina Suomessa ja työskenteli maataloissa. Kysymekseeni, jouduitko Siperiaan sodan jälkeen, vastasi tuo 1916 syntynyt mies, ettei joutunut vaan hänet laitettiin vartijaksi Petroskoissa. Joten hänen kohdallaan lienee ollut joku erikoiskohtelu sillä toinen tuttavani, inkeriläinen joutui heti Siperiaan, mutta ei kuitenkaan tapettavaksi vaan elää tänäkin päivänä Suomessa ja on 25 % sotainvalidi ja nauttii hänelle kuuluvista eduista koska haavoittui Suomea puolustaessaan.
Mistä päin Inkeriä hän oli? Tiedätkö? Ja missä Suomessa palveli? Erp6 vai Heimop
ja oli syntyisin Aunuksen kaupungista jossa asusti isänsä rakentamassa isossa karjalaistalossa. Hän ei taistellut suomalaisten
joukko-osastossa, vaan työskenteli sotavankina maataloissa. Aunuksessa, hänen kotitalossaan, retkeilivät usein isot joukot ja he kauppasivat puolisonsa kanssa erilaista tavaraa mm. ikoneja.
Olen vähän myöhässä tässä vastauksessani, mutta parampi myöhään kun ei milloinkaan.
Stalin kielsi kuolemanrangaistuksen uhalla sotilaittensa antautumisen v.1941.
Kun välirauhan solmimisen jälkeen syksyllä 1944 Neuvostoliiton kansalaisia (heikäläisten tulkinnan mukaan mm. virolaiset) palautettiin N-liittoon, kenttätuomioistuin oli vastassa.
Miehistöön kuulunut, haavoittuneena vangittu, lähetettiin yleensä joukkojen täydennyskeskukseen edelleen rintamayksikköön sijoitettavaksi, invalidina kotiutettavaksi tms. käyttöä varten.
Miehistöön kuuluvat havoittumattomina vangitut saivat yleensä 5 vuotta pakkotyötä Siperiassa.
Usealle tämä pakkotyö merkitsi nääntymistä.
Aliupseerit ja nuoremmat upseerit yleensä 10 v. tai 25 v. pakkotyötä Siperiassa. Merkitsi käytännössä ehkä puolelle joukosta kuolemantuomiota. Osa myös ammuttiin aivan pikaisen tutkinnan jälkeen.
Vanhemmat upseerit ja politrukit: ammuttiin.