Vl-kristillisyydessä puhutaan usein heikosta uskosta. Heikko(kin) usko vie perille. Onko kyse pelkästä kliseestä vai mitä ko sanat sinulle merkitsevät?
En osaa sanoa, onko käsite "Heikko usko" käytössä muussa kristillisyydessä, mutta vl-piireissä se on taajaan käytetty. Kuitenkin, kun tarkastelee vaikkapa tämän palstan kirjoituksia tai Päivämiestä, ei kirjoituksissa ole havaittavissa mitään heikon uskon tunnusmerkkejä. Olipa kyse sitten oikean tai vasemman laidan vlistä, niin lähes kaikista kirjoituksista henkii vahva usko siihen, minkä kokee oikeaksi.
Ajatellaan vaikkapa ns. ääri-vliä. Sen uskon, jonka he kokevat oikeaksi, turvaksi he ovat luoneet itselleen suojamuurin maailmaa vastaan. "Älä maista, älä kosketa, älä tee". Teoista tai tekemättä jättämisistä tulee uskon turva ellei peräti autuus. Tätä tekojen oppia tarjotaan kaikille heikon uskon suojaksi. Onko tämä oikein?
Samoin ajatellen vasemman laidan vliä, jotka kilvan kritisoivat vl-käytäntöjä ja vaikka Päivämiestä. Joskus tulee ajatus, että onko maailma vienyt tietyn lapsen uskon ja paaduttanut omaatuntoa. Ikäänkuin sielunvihollinen olisi antanut sen varmuuden, että olen oikeassa ja uskoni on oikein ja sallii kritiikin ja "maailman" teot. Onko tämä oikein?
Mietin joskus kuullesani tarinaa tunnetusta vl-vaikuttajasta ja hänen kamppailustaan tiettyä kuningas-syntiä vastaa, että onko kokeeko tällainen ihminen aidoimmillaan käsitteen heikko usko. Henkilö lankeaa ja lankeaa. Ympäristö tuomitsee, halveksii ja hylkii. Kuitenkin hän selvinä hetkinä jaksaa uskoa hitusen ja vain hitusen. Eikö se riitä? Joskus tuntuu, että on tilanteita, joissa ajatellaan, että eihän se usko voi _niin_ heikko olla, että se on jatkuva sarja epäonnistumisia ja varsinkaan _tiettyihin_ synteihin.
Meille, minä mukaan lukien, heikko usko on helposti vain sanan helinää ilman sen kummempaa merkitystä. En sitä löydä tältä palstalta, Päivämiehestä enkä kanssaihmisistä (vlistä). Toki tiedän ja tunnen, että tekojen puolelta ihmiset ovat heikkoja ja lankeavat helposti, mutta usko on vahva.
En osaa sanoa, onko käsite "Heikko usko" käytössä muussa kristillisyydessä, mutta vl-piireissä se on taajaan käytetty. Kuitenkin, kun tarkastelee vaikkapa tämän palstan kirjoituksia tai Päivämiestä, ei kirjoituksissa ole havaittavissa mitään heikon uskon tunnusmerkkejä. Olipa kyse sitten oikean tai vasemman laidan vlistä, niin lähes kaikista kirjoituksista henkii vahva usko siihen, minkä kokee oikeaksi.
Ajatellaan vaikkapa ns. ääri-vliä. Sen uskon, jonka he kokevat oikeaksi, turvaksi he ovat luoneet itselleen suojamuurin maailmaa vastaan. "Älä maista, älä kosketa, älä tee". Teoista tai tekemättä jättämisistä tulee uskon turva ellei peräti autuus. Tätä tekojen oppia tarjotaan kaikille heikon uskon suojaksi. Onko tämä oikein?
Samoin ajatellen vasemman laidan vliä, jotka kilvan kritisoivat vl-käytäntöjä ja vaikka Päivämiestä. Joskus tulee ajatus, että onko maailma vienyt tietyn lapsen uskon ja paaduttanut omaatuntoa. Ikäänkuin sielunvihollinen olisi antanut sen varmuuden, että olen oikeassa ja uskoni on oikein ja sallii kritiikin ja "maailman" teot. Onko tämä oikein?
Mietin joskus kuullesani tarinaa tunnetusta vl-vaikuttajasta ja hänen kamppailustaan tiettyä kuningas-syntiä vastaa, että onko kokeeko tällainen ihminen aidoimmillaan käsitteen heikko usko. Henkilö lankeaa ja lankeaa. Ympäristö tuomitsee, halveksii ja hylkii. Kuitenkin hän selvinä hetkinä jaksaa uskoa hitusen ja vain hitusen. Eikö se riitä? Joskus tuntuu, että on tilanteita, joissa ajatellaan, että eihän se usko voi _niin_ heikko olla, että se on jatkuva sarja epäonnistumisia ja varsinkaan _tiettyihin_ synteihin.
Meille, minä mukaan lukien, heikko usko on helposti vain sanan helinää ilman sen kummempaa merkitystä. En sitä löydä tältä palstalta, Päivämiehestä enkä kanssaihmisistä (vlistä). Toki tiedän ja tunnen, että tekojen puolelta ihmiset ovat heikkoja ja lankeavat helposti, mutta usko on vahva.
Vastaukset 39
Vanhimmat
Miksi joidenkin katsotaan teoillaan kieltäneen uskonsa, esimerkiksi television hankkiminen, meikkaus, korvakorujen laitto, on merkki siitä, että henkilö ei ole enää vl, ja häntä ei siis pidä tervehtiäkkään jumalanterveellä.
Kuitenkin esimerkiksi joku vl voi huoletta alkoholisoitua, ja käyttää siis toistuvasti alkoholia, ja olla vain "uskossaan heikko" joka siis kuitenkin on vl koko ajan.
Onko niin, että tarvitsee vain olla röyhkeä säilyäkseen vl-uskossa?
Ajattelen sitä syntistä, joka lankeaa aina ja aina. Turhaan ei ole opetettu, että anna anteeksi niin monta kertaa kuin pyydetään. Tahdot asettaa niitä ehtoja, joita Jeesuskaan ei sattanut. Kyse ei ole röyhkeydestä vaan heikkoudesta.
Se korvakorujen laitto on jo toinen juttu ;)
Niin, joka sitä Jeesuksen opetusta kuuntelee ja osaa antaa katuvalle sydämestään anteeksi, uskoo oikein.
Mutta miten on hänen laitansa joka aina pyytää samaa syntiä uudelleen ja uudelleen anteeksi? Uskooko hän oikein silloin jos ei osaa luopua siitä synninistä jota on katunut ja saannut siitä anteeksiannon?
Eikö katumus joka lähtee sydämestä ole sitä, että tajuaa tekonsa vääräksi eikä enään sitä toista? Jos toistaisi, silloin se olisi tietoista väärintekemistä eikä kuuntelisi Jeesuksen opetuksia.
Otit ihan mielenkiintoisen pointin esiin. Samaa olen pohdiskellut itsekin. Oikeastaan se vl-vaikuttajaesimerkki lähti yhdestä keskutelusta, jonka kävin taannoin. Keskustelukumppanini peräänkuulutti uskon hedelmiä ja vieraantumista synnistä. Minä taas hyväksyin jatkuvan anteeksiannon. Kumpi oli oikeassa vai molemmat ;)
hengen hedelmiä ovat mm. rakkaus, lempeys ja kärsivällisyys. Ne ovat varmasti koetuksella jos 77xpäivässä pyydetään anteeksi samaa syntiä. Silti Raamattu opettaa näin.
Toisaalta, tunnustuskirjamme opettavat, että oikeaan parannukseen kuuluu elämän muutos. Halu taistella sitä samaa syntiä vastaan. Jos ihminen tekee toistuvasti, tietoisesti syntiä, niin sopii kyllä kysyä, että mikä Henki sydämessä asuu.
ohje loputtomasta anteeksiannosta on niiden turvaksi, jtka eivät todellakaan voi hillitä tiettyjä tekojaan. Ajattelen tässä tapauksessa vaikkapa rapajuoppoa, joka lankeaa ja lankeaa, mutta kuitekin haluaa aina ja aina uskoa sovitustyön kohdallensa. Inhimillisesti ajatellen se tuntuu helposti väärältä, mutta Raamattuun perustuvana ohjeena mitä parhaalta.
Meillä jokaisella on oma Akilleen kantapäämme, helmasyntimme, miten sitä nyt sanotaankin. Miten lohdutonta olisi, jos sanottaisiin, että vielä yksi kerta, niin sitten on armo loppu sinun kohdallasi. Siitä heikosta veljestä on tälläkin palstalla monesti puhuttu. Se taitaa löytyä lähempää kuin arvaammekaan, ne heikot kohdat ovat jokaisella meistä vain erit.
Alkoholismista vielä sen verran, että niille, jotka töikseen juovat, se on todella raskasta työtä. Siitä on ilo ja huvi hauska kaukana, kun on saatava jokapäiväinen pullonsa. Sen kohdalla varmaan on parempi ajatella, että se on sairaus, ei syntiä.
Luulenpa, että on parasta saarnata synnit aneeksi aina kun joku pyytää. Annetaan Jumalalle valta tuomita, oliko parannus aitoa. Muuten menee liian hankalaksi.
Ja on hyvä muistaa että ne "elämän kirjat" ovat VAIN ja AINOASTAAN taivaassa. Täältä ei tarvita todistusta Taivaan Isälle! Varatuomareita ei ole. Hän tietää kaiken jo ennenkuin se tapahtuukaan.
Kirjoitin joskus tänne samasta asiasta. Ajattelin näin ihmismielen kannalta tuota anteeksiantamusta. Onko meistä kenestäkään tuohon laupiuteen lähimmäistämme kohtaan?
Ainakin minä rehellisyyden nímessä voin sanoa, että MAHDOTONTA. Siis tuo 77 kertaa päivässä.
Laskepa huviksesi, montako kertaa se tekee tunnissa! Ota yöt pois, kun silloin yleensä nukutaan. Eli kymmenen minuutin välein!
Minä itse ajattelen, että tuossakin Jeesus laittoi meille mahdottoman tehtävän, jota emme voi täyttää lainkaan itse.
Jotta kukaan ei pääsisi leuhkimaan omalla anteeksiantavaisella mielellään. Sitä ei kertakaikkiaan löydy keneltäkään.
Siksi Armo tulee avuksemme. Onneksi.
Meillä on oikea Hengen Halu antaa anteeksi, mutta me emme siihen kykene. Me heikot ja epätäydelliset ja täysin epäkelvot saamme silloinkin ottaa turvaksemme paremman keinon
- Jeesuksen kautta saatavan armon ja sovituksen.
puheissa. Kyllä se alkoholi on Jumalan seurakunnassa katsottu synniksi.
Olet vastaparannuksen tehnyt, ja sillä ymmärrän, että et kaikkia tiedä ja hallitse. Siis näitä uskomisen asioita.
Ei sillä, että etkö ole taivastkelponen, mutta vastaparannuksen tehnyt ruukaa olla kuulijan paikalla.
Eikä heti opettamassa toisia. Sillä hänellä ei vielä ole harjaantunutta mieltä näissä uskomien asioissa.
Vaikka ei se ole uskomisen ehto, jos ei olekaan vielä harjaantunutta mieltä ja ei kaikkia tiedäkään.
Eikä mene Jumalan seurakunnan edelle misssään asiassa, vaan uskoo, että nämä ennen uskoneet ovat häntä auttamassa ja neuvomassa tällä taivastiellä. Ja Jumalan seurakunta on meidän kaikkien äitimme, joka pesee ja puhdistaa, riisuu ja pukee tarvittaessa.
Se saattaa tulla joskus liian kovanankin ne neuovot vasta parannuksen tehneellä, sillä sieltä maailmasta voi vielä olla jäänteitä laista, joka siellä maailmassa vallitsee. TAi liian pehmeänä, että ymmärtää väärin toista. Ja tunteet menee uskon edelle.
Anteeksi jos loukkasin, ei ollut tarkoitus. Jos kirjoitin väärin, oikaskaa minua vl:ät!
Raamatun sana osoittaa juopumuksen synniksi, mutta ei alkoholia. Alkoholin täyskieltoon on varmastikin vaikuttanut lestadiolaisuuden alkuajat ja syntypaikka. Tuolloin juopottelu aiheutti paljon murhetta, ja totta kai se aiheuttaa nykyäänkin.
Itse alkoholi ei siis ole syntiä - kuinka se voisi olla, jos Jeesus, synnitön uhrikaritsa, itse joi viiniä?
Alkoholismi sen sijaan on sairaus, ja uskon vakaasti, että alkoholisti antaisi ihan mitä tahansa, jos pääsisi viinasta eroon. Onko alkoholismista johtuva juopottelu sitten yhtään vähemmän syntiä kuin ei-alkoholistin juopottelu? Ei ehkä ole, mutta se, mitä itse luin JIA:n kommentista oli rakastava suhtautuminen syntistä kohtaan ja se oikea näkemys, että alkoholistin kohtalo on todella kova. Eikö sinunkin mielestäsi paras tapa toimia uskovaisena olisi hoitaa rakkaudella alkoholismista kärsivää? Vai olisitko ainoastaan muistuttamassa häntä siitä, että ei ole taivastiellä?
Kaiken kaikkiaan en ihan ymmärtänyt pointtiasi - oliko tarkoituksesi ainoastaan muistuttaa seurakunnan virallisesta kannasta ja tappaa keskustelu tältä osin tähän? Nimimerkki JIA ei nähdäkseni puolustanut juopumista tai alkoholia, vaan ainoastaan osoitti rakkautta kärsivää ihmistä kohtaan. Minä en löydä siitä mitään vikaa.
Tuli kirjoitettua (ja luettua) turhan nopeasti äsken, joten jatkan hieman. Aloin miettiä, minkä vuoksi Raamattu varoittaa juopumuksesta. Lähinnä minulle tuli mieleeni hurjat bakkanaalit, joissa juodaan über-kännit ja käyttäydytään ihan miten sattuu. Juopumus siis johtaa muihin synteihin, esimerkiksi aviorikokseen, ja sen vuoksi siitä myös Raamatussa varoitetaan.
Alkoholistit sen sijaan juovat riippuvuutensa tähden. He eivät saa mitään nautintoa juomisestaan (paitsi sen, että vieroitusoireet eivät iske, mutta ei kai sekään ole sinänsä "nautintoa"). Voidaan myös miettiä, tekeekö se ihminen syntiä, joka on ollut pitkäaikaisessa lääkehoidossa ja jäänyt lääkkeisiin koukkuun? Yhtä paljon hän saa nautintoa lääkkeistä kuin alkoholistikin.
Jos alkoholi olisi itsessään syntiä, olisimmeko lopulta sen erilaisempia kuin juutalaiset, jotka eivät syö sian lihaa? Tai ne fariseukset, jotka pilkkasivat Jeesusta sen tähden, että hän joi viiniä?
Opettaminen uskonasioissa ei ole minun alaani kuin sen verran, mitä on jokaisen kristityn velvollisuutena. Asioilla on kuitenkin puolensa ja puolensa. Juopottelu ei minunkaan mielestäni sovi uskovaiselle, mutta se on ainakin minusta täysin eri asia kuin mistä tässä keskustelussa oli kysymys.
Tässähän oli juttua siitä, miten monta kertaa tulee antaa anteeksi, kun toinen lankeaa aina uudelleen ja uudelleen samaan syntiin. Että tuleeko alkoholistillekin saarnata synnit anteeksi, vaikka tämä juo kohta taas. Sanoin ja sanon edelleenkin, että alkoholistin juominen on enemmän sairaus kuin synti. Olen ollut työssä osastolla, jossa hoidettiin mm. alkoholisairauksia, ja olen nähnyt monta alkoholistin surullista loppuvaihetta. Juominen ei tässä sairaudessa ole enää asia, joka voidaan valita tai ei, vaan siitä on tullut fyysinen ja psyykkinen pakko aina siihen asti, kunnes se tuhoaa ihmisen kokonaan ja vie kuolemaan.
Jos tällainen alkoholisairas ihminen pyytää evankeliumia, minä saarnaisin sen hänelle, vaikka tietäisin, että hän on tunnin päästä humalassa. Saarnaisinhan minä sen sellaisellekin, joka tunnin päästä voi olla tajuttomana. Ja niin minä olen ollut ymmärtävinäni kuulemieni saarnojen ja Raamatun perusteella, ettei ihmisen asia ole arvioida katumuksen ja parannuksenteon syvyyttä, vaan aina tulee kysyvälle evankeliumi saarnata.
löytänyt JIA:n viestistä tukea ja hyväksyntää kuningas-alkoholille. Minusta hänen kirjoituksensa henki rakkautta ja ymmärrystä langennutta kohtaa. Oikeastaan tuossa doulos valaisi hienolla tavalla alkoholismin toista puolta - sairautta.
Toisaalta JIA toi esiin sen helmasynti -käsitteen. Se tosiaankin kannattasi muistaa, kun rupeamme arvioimaa toisen heikkouksia ja jatkuvaa tarvetta anteeksipyyntöön. Äärimmäisen helposti itse ikäänkuin hyväksyy helmasynnin syystä tai toisesta. Joko ei viitsi (jaksa) aina ja aina käydä armoalttarille samasta syystä tai hyväksyy sen vain heikkoudeksi.
Minulle, kuten jo tuossa avauksessani annnoin ymmärtää. alkoholisti voisi aidoimmillaan olla se heikko uskovainen kunhan vain jaksaa selvinä hetkinä uskoa.
taas Ruotsalainen moninickkinen täällä "neuvomassa"?
Jia puhuu asiaa ja sitä ei kyllä muuksi saa hakemallakaan!
Eikös hän jota tarkoitat ole samassa jamassa JIA:n kanssa, saannut parannuksen armon vasta myöhemmin? Tässä on kommentoimassa, ehkä kokeneenpi vl jonka silmille ei pidä hyppiä, joka kokee olevansa itse täysin oikeassa.
Järkyttävä kommentti se on joka tapauksessa, ei kai noin voida oikeasti ajatella, että vain tietyt saa tuoda mielipiteensä esille julkisesti? Jumalahan antaa jokaiselle jotain, kukaan ei ole täydellinen vaan jokainen täydentää toistaan hänelle annetulla viisaudella.
Ei Kicki tuolla mitään pahaa tarkoita. Minusta kysymyksessä oli väärinkäsitys. Kicki varmaan ajatteli ensimmäisen viestini perusteella, että olen synnin luvallisuuden kannalla. Että ajattelen juuri niin kuin joskus sanotaan lestadiolaisten ajattelevan: viikot tekee syntiä ja pyhänä kun heilauttaa kättä, sen saa anteeksi.
Varmaan hän huomasi myöhemmin, että kyseessä oli toisenlainen juttu, alkoholisairaus, jossa alkoholin käyttö ei ole enää oma valinta, vaan krooninen sairaus. Siinä pisteessä humala ei todellakaan ole enää nautinnonhalua tai huvia tai mitä siitä sitten haetaankaan, vaan se on tajuttomuuteen, pyörtymiseen, epilepsiakohtaukseen verrattavissa oleva toistuva tila.
Minusta Kicki ei sanonut pahalla tätä, vaan tarkoitti minun parastani. Kolmisen vuotta uskomassa ei todellakaan ole pitkä aika, vaikka ei ajasta mitään ansioita saakaan. Mutta toista mieltä hänen kanssaan olen opettamisesta; minusta mielipiteensä sanominen nettikeskustelussa ei ole opettamista. Ainakin omalta osaltani ajattelen sen olevan oma mielipiteeni, ei koko Siionin kanta. Siionin kannan sanominen ei tapahdu yhdella jakkaralla istuen. Siihen tarvitaan kaikkien mielipidettä ja rukousta Jumalan puoleen, että se oikein menisi.
että Pyhä Henki antaa ymmärrystä elämään niin ettei Jumalan mieltä murehduttaisi. Mutta kaksiosaisina ihmisinä me monesti lankeamme, mutta Jumalan armo on joka päivä uusi. Jos lankeamisia tulee ja niistä tunto nuhtelee,silloin uskovaisena haluaa sopia asian ja korjata erheensä.
Jumala on armollinen, ja anteeksiantamus on meille aina tarjolla.
jos tekojen puolesta helposti lankeaa, ei silloin uskokaan voi olla vahvoissa kantimissa.
Ette usko jumalan sittenkään näkevän kaikkea?
Avaukseesani kyselin juuri sen heikon uskon perään. Yleisesti vl-piireissä ajatellaan, että heikkokin usko riittää. Se mainitaan varmaaan joka toisessa vl-saarnassa. Teoriassa ko julistus on hieno, mutta onko näin käytännössä, niin juuri sen perää kyselinkin avauksessani.
Toisaalta voi ajatella helposti myös niin, että mitä vahvempi usko on, sitä huonommin huomaa ne omat lankeemukset.
kun vastauksia ei aivan satele;D
>onko meillä oikeus
Kirjoittanut: m-a-rilyn 4.1.2006 klo 19.10
odottaa, että itseään uskovaisiksi kutsuvat myös käyttäytyisivät uskonsa mukaan eivätkä natkuttaisi ihmisen erehtyväisyydestä ja heikkoudesta?
Onko meillä oikeus odottaa heidän käyttäytyvän ylevästi ja puhtaasti ja oppejaan seuraten?
Minun mielestäni on.
Siksi jokainen paljastunut pedofiiliskandaali, olipahan sitten minkä uskonlahkon parissa tahansa, on liikaa.
Mietin hieman, ennenkuin vastasin.
Oikeastaan olen usein miettinyt, että mihinkä synteihin voisin langeta. Pedofiiliaan, murhaan, ryöstöön? - jos luetellaan sieltä pahimmasta päästä. Toistaiseksi taipumukseni eivät ole osoittaneet mihinkään noiden suuntaan, mutta vakavasti puhuen en pysty toteamaan, että olisin teoissani vahva. En pysty tekojen puolesta noudattamaan täysin niitä neuvoja, joita Raamattu ja vl-seurakunta antaa. Siinä mielessäni olen erittäin heikko ja sinun silmissäsi "huono".
Entä jos ihminen tunnustautu heikoksi, mutta pyrkii parhaansa mukaan noudattamaan oppejaan kuitenkin aina epäonnistuen. Miten suhtautuisit häneen?
ps. Pedofiliaesimerkki on on selvä. Yksikin tapaus on liikaa. Kuitenkin pedofiilinkin edestä on sovitustyö tehty.
se on ehkä aika monella tavalla käsitettävissä.
Totuus on että kovin heikolla yksinkertaisella uskolla et pelastu ihmisten mielestä.
Ensiksikin sinun tulee uskoa syntien anteeksiantoon, uskoa että joku vl Pyhän Hengen omaava voi saarnata sinulle synnit anteeksi. Ei muut ihmiset.
Sitten toisekseen sinun täytyy elää ja toimia kuten vl eli ei saa katsoa tv:tä, ei saa kuunnella poppia, ei saa meikata, ym. Jos sinulla on vaikka korvikset, niin et ole joidenkin mielestä uskovainen, vaikka kuinka sydämessäsi uskoisit että synnit ovat anteeksi ja kun joku ne sinulle anteeksi saarnaa.
Heikko usko, yksinkertainen usko on yksinkertaisimmillaan sitä että uskoo syntien anteeksiantoon, että vain vl ihminen voi synnit anteeksi saarnata. Mutta kun se ei riitä, sinun tulee lopettaa tietyt jutut, et saa mennä urheilukisoihin, ei saa olla konserteissa, yms. Eli siis usko on muutakin kuin uskoa syntien anteeksiantoon näin ollen.
Jokainen voi itse miettiä onko se sydämen uskoa, kun ei saa katsoa tv:tä eikä kuunnella vaikka jazzia.
Heikko usko ei oikein siis toimi arkielämässä, vaikka periaatteessa siis usko syntien anteeksiantoon tulisi riittää ilman erityisiä kieltoja ja sääntöjä siitä, mitä saa tehdä. Tottahan on että kukaan uskovainen ei halua humalaan itseään juoda eikä varastaa eikä muutakaan pahaa, mutta tarkoitin näillä teoilla mm.konsertteja, musiikin kuuntelua, meikkausta, tv:tä...
ko käsitettä ei siis ole käytännössä? Sitä oikeastaan ko avauksessani peräänkuulutin. Kysessä olisi hieman näyristelevä (kylläkin kaunis, kuten sanoit) ilmaus, jonka merkitys on itselleni hämärä, ja joka olisi vain sananhelinää.
Mielenkiintoinen avaus.
Tuli mieleen Raamatusta Paavali, joka sanoi roomalaiskirjeessään näin: "Meidän, jotka olemme vahvoja, on kestettävä heikkojen vajavuuksia (Room 15)". Ja hivenen aikaisemmin hän sanoi, että "Hyväksykää joukkoonne myös sellainen, joka on uskossaan heikko..."(Room 14).
Paavali piti siis omaa uskoaan vahvana. Sangen mielenkiintoinen näköala. Seuraava Paavalin kirje selittänee asiaa:
"Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima. Siksi iloitsen heikkoudesta...Juuri heikkona olen voimakas. "
Paavalin vahvuus oli Kristuksessa. Kun kaiken oman hylkää, niin jäljelle ei jää mitään. Paradoksaalisesti juuri silloin omistaa Kristuksen kautta KAIKEN. Siitä se voima ja vahvuus tulee.
Ja lopuksi Pietari. Hän uhosi uskossaan, mutta oli heikoin, lankesi ensimmäisenä.
Ehkä näistä olisi meille kaikille opittavaa.
Munkilta jälleen hienoja pointteja - kiitos niistä. Sen verran aloin pohtia Pietaria, että hänen "vahva uskonsa" tuntui olevan inhimillistä uhoamista, minkä vuoksi hän inhimillisesti lankesikin - pelkoon. Paavali puolestaan nähdäkseni puhuu juuri siitä, että kaikki, mitä hänellä on, on Kristukselta. Ilman Kristusta hän ei olisi mitään. Kuitenkaan Paavali ei taida missään vaiheessa ylpeillä heikolla uskollaan, vaan ainoastaan inhimillisellä heikkoudellaan, eikö niin? Aivan niin kuin lainaamissasi roomalaiskirjeen jakeissa sanotaan. Paavalikin siis painottaa yksin uskon vahvuutta, ei heikkoutta.
Pietarin tapauksesta vielä, että hänen oli mahdoton ajatella tekevänsä syntiä, minkä vuoksi hän oli niin oiva kohde osoittaa lankeamisen olevan aina lähellä. Luulen Pietarin arvomaailman muuttuneen melko lailla oman lankeamisensa jälkeen. Kenties ylpeyden siemenet ja tuomiohenki olisivat olleet hänen uhkanaan ilman omakohtaista kokemusta oman vapahtajansa kieltämisestä?
Nostit esiin asian, jota olen pohtinut jo pidemmän aikaa. Jos ajatellaan Raamattua, niin uskossaan vahvat ihmiset nostetaan tietynlaisiksi esikuviksi (esim. Abram, Joosef). Myös Jeesus nuhtelee uskossaan heikkoja ja toisaalta kiittää uskossaan vahvoja ihmisiä. Vahvan uskon pitäisi siis olla uskovaisen tavoite ja päämäärä, ei heikon uskon korostaminen.
Siksi olenkin toisinaan ymmälläni, kun jossain seurapuheessa saatetaan toistaa jatkuvasti, kuinka me KAIKKI olemme niin heikkoja, että varmasti tiedämme... ym. ym. Olen kokenut noissa tilanteissa, että puhuja ikään kuin velvoittaa kuulijansa olemaan kanssaan samaa mieltä ja tuntemaan itsensä uskossaan heikoksi. Osaksi syynä on varmasti puhumisen retoriikka ja synnintunnon ravisteleminen, mutta tästä huolimatta minulle jää usein hölmö olo - Raamatun esimerkistä huolimatta on tuntunut siltä, että heikko usko onkin jollain lailla osoitus siitä, että asiat ovat kunnossa.
Yhtäältä heikkoa uskoa pidetään siis jonkinlaisena hengellisen nöyryyden osoituksena. Toisaalta ihmisten on kuitenkin hyvin vaikea suvaita heikkoa uskoa, jos se näkyy jotenkin konkreettisesti. Miten esimerkiksi on niiden laita, jotka seurakunnan neuvojen vastaisesti ehkäisevät? He ovat varmasti uskossaan heikkoja, mutta eihän sitä kuitenkaan hyväksytä? Entä ne, jotka käyvät maallisen musiikin konserteissa? Sama juttu. Ne, jotka lankeavat alkoholiin? Sama juttu. Käytännössä siis uskossaan oikeasti heikolle ihmiselle ei myönnetä lupaa olla heikko. Mitä siis on se heikkous, josta seurapuheissa puhutaan? Se heikkous, jota toisinaan peräänkuulutetaan? Onko ihmisillä tosiaan niin vaikea uskoa Jeesuksen sovitustyö omalle osalleen - sitäkö se heikko usko on? Ehkäpä on, onhan se niin ihmeellinen asia ymmärrettäväksi.
Itse kuitenkin haluaisin kehoittaa kanssauskovaisia uskon vapauteen ja vahvuuteen. Tämä ei tarkoita synnin luvallisuutta, vaan sitä, että millään ylimääräisellä voivottelulla emme ole Jumalan silmissä yhtään sen parempia uskovaisia. Mitä enemmän heikkoa uskoa painotetaan, sitä heikommaksi se lopulta käy. Ja sehän ei varmastikaan ole kenenkään tavoitteena?
pointin esiin. Oikeastaan itse en ole koskaan tiedostanut, että Raamattu kehoittaa vahvaa uskoon.
Voi olla, kuten sanoit, että heikon uskon käsitteen vaaliminen on tietyn hengellisen nöyryyden painottamista. Mielenkiintoista kuitenkin, että se on niin taajaan käytössa ajatellen sitä näkemystä, että Raamattu peräänkuuluttaa vahvan uskon perään.
Tuo on itse asiassa aika hämmästyttävä asia, koska ihmiselle on niin luontaista ajatella, että mitä enemmän kiellän itseltäni, mitä kurjempi olen ja mitä heikompi olen, sitä paremmin asiani ovat Jumalan edessä. Kuitenkin oleellisinta olisi nimenomaan vahva usko. Vai mitä luulette - kumpi on suuremmassa vaarassa ajautua syntiin, uskossaan vahva vai uskossaan heikko? Ajatellaan vaikka Jobia, joka on yksi vahvan uskon esikuva Vanhassa Testamentissa. Olisikohan hänellä ollut voimaa todeta perheenjäsenten kuollessa, että "Herra antoi, Herra otti, ylistetty olkoon Herran nimi", jos hän olisi ollut uskossaan heikko? Tuskinpa vaan, todennäköisesti hän olisi pakannut tavaransa, kironnut Jumalan ja lähtenyt lähimmän kapakan kautta merille. :-) Siinä olisi heikommalla uskolla mennyt potti sielunviholliselle.
Mielestäni Raamattu kehoittaa myös vahvana pysymiseen. "Pysy vahvana loppuun asti, niin minä sinulle elämän kruunun anna."
Ja Paavali jopa kerskaa uskostaan, kun sanoo; minä olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut, uskon pitänyt ja juoksun päättänyt... vai miten se menikään...
Heikko usko käsitteenä siis tarkoittaa että saa tehdä törkeyksiä, kaikki on anteeksi annettu jo ennalta mutta muista olla vanhoillislestadiolainen?
Minusta heikko usko on heikon ihmisen tapa elää riman alta juosten niissä kohden kun pitäisi hillitä itsensä.
Ei uskovana, mutta erittäin kovan elämän eläneenä naisena, sanoisin että elämä rehellisenä itselleen ja jumalalle riittää.
"Heikko usko käsitteenä siis tarkoittaa että saa tehdä törkeyksiä, kaikki on anteeksi annettu jo ennalta mutta muista olla vanhoillislestadiolainen?"
En tiedä, oliko tämä toteamus vastaus minulle, mutta en joka tapauksessa ymmärrä tällaista järkeilyä. Omasta mielestäni lestadiolaisuudessa "heikko usko" kytketään helposti siihen, että ollaan asian kuin asian suhteen ylivarovaisia: "Älä tee tätä, jotta heikko uskosi ei kuihtuisi". Jos tuntisit vl-kulttuuria, niin tietäisit, että jatkuva avoin "törkeyksien tekeminen" ei onnistu, koska yhteisö asettaa rajat sellaiselle käytökselle. Salatut törkeydet ovat sitten asia erikseen, mutta kukapa osaisi puuttua asioihin, joista ei tiedä mitään?
"Minusta heikko usko on heikon ihmisen tapa elää riman alta juosten niissä kohden kun pitäisi hillitä itsensä."
Tuo on yksi, varmasti hyvä ja perusteltu ajatus heikosta uskosta: tehdään väärin, vaikka tiedetään Jumalan sanan kieltävän sen. Kuitenkin käsitettä "heikko usko" käytetään omasta mielestäni ainakin vl-liikkeessä hieman eri lailla (tästä voi olla muitakin näkemyksiä). Sen sijaan, että "heikko usko" olisi aidan ylittämistä matalimmalta kohdalta, se onkin jo aidan ylittämisen harkitsemista sen matalimmalta kohdalta. Eli pidetään jo kiusausta merkkinä heikosta uskosta. Itse asiassa, kuten jo aiemmin pohdin, on vaikea kuvitella tilannetta, jossa liikkeen sisällä joku oikeasti ELÄISI heikon uskonsa mukaisesti, liittyi se sitten mihin tahansa elämän osa-alueeseen.
ole vl-opetuksessa tai vl-piireissä havainnut viestissäsi kuvaammia piirteitä. Toki on mahdollista ja luonnollista, että sankkaan joukkoon mahtuu monenlaista persoonaa ja myös sellaisa, jotka eivät elä uskonsa mukaisesti.
Minulle itselleni heikon uskon käsite osana opetusta on arvokas osa vl-kultturia olkoonkin se vaikka pelkkä klisee. Sillä pyritään antamaan tukea ja pelastusvarmuutta niille, jotka kamppailevat epäilysten ja lankeemusten alla kuitenkin uskoen sovitustyön kohdallensa. Minusta sillä ei ole mitään tekemistä törkeyksien/synnin luvallisuuden/sunnuntaiuskon kanssa.
Avaaja kirjoitti
>>Sillä pyritään antamaan tukea ja pelastusvarmuutta niille, jotka kamppailevat epäilysten ja lankeemusten alla kuitenkin uskoen sovitustyön kohdallensa.>>
Minusta tuossa lukee että tuetaan ja annetaan pelastusVARMUUS niille, jotka kuuluvat vl-yhteisöön teoistaan riippumatta.
Omalaatuinen tulkinta viestistäni sinulla. Mutta kauneus on katsojan silmässä. Eikös niin?
Jeesus moitti opetuslasten heikkoa uskoa: "Totisesti: jos teillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran, te voisitte sanoa tälle vuorelle: 'Siirry täältä tuonne', ja se siirtyisi (Matt 17)."
Ja apostoli kirjoittaa, että "...Joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei kaadu. (1, kor 10)."
Kieltämättä seuroissa tuo voivottelu tuntuu ajoittain tarpeettomalta. Mutta ei Jeesus opetuslapsissa kovin rapoista uskoa nähnyt,kun se ei ollut edes sinapinsiemenen vertaista. Mutta ajattelen, että kun uskonasioissa säilyy oikea järjestys - yksin Kristuksen tähden - niin samanaikaisesti voi kokea Paavalin tavoin oman heikkouden keskellä Vapahtajan tuomaa rauhaa ja voimaa. Korinttilaisille Paavali kirjoitti: "mutta meille, jotka pelastumme, Hän (Kristus) on Jumalan voima..."
Kristillinen usko on epäilemätöntä Jumalan lupauksiin luottamista, ja KOKONAAN niiden varassa elämistä.
Jumalan lupaukset täyttyivät Jeesuksessa
Kristuksessa. Kristus lahjoittaa oman ansaitun vanhurskautensa sen ihmisen peitoksi, joka uskoo häneen. Kristus lahjoittaa vanhurskautensa antamalla uskovan syntisen kaikki synnit anteeksi omassa nimessään ja veressään.
Usko on siis käsivarsi jolla Jumalan kaikki pelastushyvyydet, ne jotka Jeesuksen Kristuksen kautta tulevat, otetaan vastaan.
Usko on heikko silloin, kun oma syntisyys estää ottamasta armoa vastaan Jumalan lahjana.
Ja kun näin käy, niin ihminen alkaa rakentamaan omaa vanhurskauttaan erilaisin töin ja toimin, ja myös tekemättä jättämisin, jotta sitten voisi paremmin kelvata Jumalalle. Tällaista ilmiötä kutsutaan oman vanhurskauden rakentamiseksi.
Ja sen saa aikaan perkele itse, valehtelemalla syntiselle ettei Jumalan armo kuulu sinulle, koska olet noin syntinen, paremmaksi sinun pitää ensin tulla.
"...toteamme, että kirkko, josta puhumme, on todella olemassa: siihen kuuluvat koko maan piirissä hajallaan elävät tosi uskovat ja vanhurskaat. Lisäämme vielä sen tuntomerkit, puhtaan evankeliumin opetuksen ja sakramentit. Tämä kirkko on varsinainen totuuden pylväs. Se näet säilyttää puhtaan evankeliumin ja, kuten Paavali sanoo, perustuksen: Kristuksen todellisen tuntemuksen ja uskon. Tässä joukossa on tosin monta heikkoa, jotka tälle perustukselle rakentavat katoavista oljista, toisin sanoen jonkinlaisista hyödyttömistä mielipiteistä, mutta kun nämä eivät kuitenkaan perustusta kumoa, annetaan ne heille anteeksi, mutta samalla heitä oikaistaan." (Augsburgin tunnustuksen puolustus VII ja VIII uskonkohta. Kirkko)
30. Ja kuin hän näki ankaran tuulen, niin hän peljästyi, ja rupesi vajoomaan, huusi sanoen: Herra, auta minua!
31. Niin Jesus ojensi kohta kätensä, ja tarttui häneen, ja sanoi hänelle: oi sinä heikko-uskoinen, miksis epäilit?(Matt. 14)
Joskus pyytelemme epäilyksiimme voimaa evankeliumista, kun uskomme tuntuu epäilysten alla niin heikolta.