Laihaa kahvia
Sinun ilmeesi oli kireä. Sanat, joita syljimme toistemme kasvoille, pistelivät herkän ihon naarmuille meiltä kummaltakin. Lopulta puristit suusi tiukaksi, itsepäiseksi viivaksi. Silmistäsi luin, että olin loukannut, ja että tiesit myös loukanneesi. Vihaisten syytösten voima hupeni olemattomiin. Katsoin avuttomana sinun surullista selkääsi, jonka olit minulle kääntänyt. Tällä erää mitään ei ollut tehtävissä. Kiukun siemen kiehui vielä sisuksissani valmiina kuohahtamaan. Katsoin parhaaksi hipsiä vähin äänin paikalta. Keräsin keittiön naulakosta takkini ja mononi. Suljin eteisen oven perässäni. Eteiseen kuulin, kuinka kolistelit pahaa tuultasi kaapinoviin ja tuolinjalkoihin.
Talvinen metsä seisoi hiljaisena ympärilläni. Latu oli sileä ja liukas. Sauvat pureutuivat nirskahtaen lumeen. Kiukun rippeiden voimin hiihdin riuskaa vauhtia eteenpäin. Kalpea ilta alkoi vähä vähältä tummua auringon vajotessa näkymättömän taivaanrannan taakse. Vanhat kuuset katsoivat vaitonaisina tulista menoani. Kääntyivät varmaan kuiskuttelemaan toisilleen selkäni takana.
“Kuiskutelkoot!” ajattelin uhmakkaasti. “Kun kerran niin vanhoja ja viisaita ovat.”
Itse en tuntenut oloani lainkaan viisaaksi, en äskeisen riidan jälkeen. Ja kaikki oli johtunut vain huonostinukutusta yöstä tai vääristä jaloista aamulla noustessani tai jostakin. En antanut ajatusten häiritä itseäni, vaan paransin vauhtiani ja laskettelin seuraavan mäen kuin heikkopäinen.
Jossain soitti korppi karheaa huiluaan. Musteensininen taivas hivuttautui alemmas kuuntelemaan ja peilasi linnun huudot lähelle minua. Mieleni reunamilla väijyi himmeä aavistus ympärilläni vallitsevasta rauhasta, järjestyksestä, joka vähät välitti minun tekemisistäni. Joku maiskautti paheksuvasti suutaan. Hiljensin vauhtiani. Pieni, harmaa, orava istui läheisen kuusen oksalla säksättäen ja killisteli minua totisesti. Sen silmät olivat mustat ja moittivat. Ennen kuin ehdin mulkaista oravalle vastalauseeni, se oli rapsahtanut tiehensä. Suksieni liikkeet hidastuivat hidastumistaan, kunnes ne pysähtyivät kokonaan. Seisoin hievahtamatta. Puiden latvuksissa kohiseva tuuli kuulosti valtamereltä. Metsän hiljaisuus humahti ylitseni. Tunsin itseni kauhean pieneksi ja typeräksi. Huokaisin ja käänsin sukset tulosuuntaani.
Astuessani sisälle vastaani tulvahti tuoreen kahvin tuoksu. Kopistelin lumisia monojani äänekkäästi lattiaan. Annoin itselleni aikaa saapua kunnolla. Eteisen ovenraosta näin, että olit kattanut pöytään kaksi kahvikuppia. Kun istuimme keittiönpöydän ääressä, maistoin kahviani varovasti. Se oli laihaa. Tiesin sinun pitävän vahvasta ja mustasta kahvista. Sinä tiesit minun pitävän laihasta kahvista. Katsoin sinun ilmeettömiin kasvoihisi. Arvioin tilannetta hetkisen.
“Kahvi on laihaa. Kiitos”, totesin kokeilevasti.
“Tiedän”, vastasit. Hymyilit ihan vähän vain ja hörppäsit kupistasi.
Sinun ilmeesi oli kireä. Sanat, joita syljimme toistemme kasvoille, pistelivät herkän ihon naarmuille meiltä kummaltakin. Lopulta puristit suusi tiukaksi, itsepäiseksi viivaksi. Silmistäsi luin, että olin loukannut, ja että tiesit myös loukanneesi. Vihaisten syytösten voima hupeni olemattomiin. Katsoin avuttomana sinun surullista selkääsi, jonka olit minulle kääntänyt. Tällä erää mitään ei ollut tehtävissä. Kiukun siemen kiehui vielä sisuksissani valmiina kuohahtamaan. Katsoin parhaaksi hipsiä vähin äänin paikalta. Keräsin keittiön naulakosta takkini ja mononi. Suljin eteisen oven perässäni. Eteiseen kuulin, kuinka kolistelit pahaa tuultasi kaapinoviin ja tuolinjalkoihin.
Talvinen metsä seisoi hiljaisena ympärilläni. Latu oli sileä ja liukas. Sauvat pureutuivat nirskahtaen lumeen. Kiukun rippeiden voimin hiihdin riuskaa vauhtia eteenpäin. Kalpea ilta alkoi vähä vähältä tummua auringon vajotessa näkymättömän taivaanrannan taakse. Vanhat kuuset katsoivat vaitonaisina tulista menoani. Kääntyivät varmaan kuiskuttelemaan toisilleen selkäni takana.
“Kuiskutelkoot!” ajattelin uhmakkaasti. “Kun kerran niin vanhoja ja viisaita ovat.”
Itse en tuntenut oloani lainkaan viisaaksi, en äskeisen riidan jälkeen. Ja kaikki oli johtunut vain huonostinukutusta yöstä tai vääristä jaloista aamulla noustessani tai jostakin. En antanut ajatusten häiritä itseäni, vaan paransin vauhtiani ja laskettelin seuraavan mäen kuin heikkopäinen.
Jossain soitti korppi karheaa huiluaan. Musteensininen taivas hivuttautui alemmas kuuntelemaan ja peilasi linnun huudot lähelle minua. Mieleni reunamilla väijyi himmeä aavistus ympärilläni vallitsevasta rauhasta, järjestyksestä, joka vähät välitti minun tekemisistäni. Joku maiskautti paheksuvasti suutaan. Hiljensin vauhtiani. Pieni, harmaa, orava istui läheisen kuusen oksalla säksättäen ja killisteli minua totisesti. Sen silmät olivat mustat ja moittivat. Ennen kuin ehdin mulkaista oravalle vastalauseeni, se oli rapsahtanut tiehensä. Suksieni liikkeet hidastuivat hidastumistaan, kunnes ne pysähtyivät kokonaan. Seisoin hievahtamatta. Puiden latvuksissa kohiseva tuuli kuulosti valtamereltä. Metsän hiljaisuus humahti ylitseni. Tunsin itseni kauhean pieneksi ja typeräksi. Huokaisin ja käänsin sukset tulosuuntaani.
Astuessani sisälle vastaani tulvahti tuoreen kahvin tuoksu. Kopistelin lumisia monojani äänekkäästi lattiaan. Annoin itselleni aikaa saapua kunnolla. Eteisen ovenraosta näin, että olit kattanut pöytään kaksi kahvikuppia. Kun istuimme keittiönpöydän ääressä, maistoin kahviani varovasti. Se oli laihaa. Tiesin sinun pitävän vahvasta ja mustasta kahvista. Sinä tiesit minun pitävän laihasta kahvista. Katsoin sinun ilmeettömiin kasvoihisi. Arvioin tilannetta hetkisen.
“Kahvi on laihaa. Kiitos”, totesin kokeilevasti.
“Tiedän”, vastasit. Hymyilit ihan vähän vain ja hörppäsit kupistasi.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Korpin ääntä ei voi verrata huiluun, edes karheaan, huuliharppuun ehkä?
Pieni orava harmaa? Ei ainakaan poikanen, ehkä vain ajatuksellisesti pieni.
Tarinahan muuten ihan hemmetin hyvä kuvaus riitatilanteesta, loppuratkaisukin oivasti kerrottu. Ehkä hieman kiukkua/henkilön ajatuksellista mollaamista/itsesääliä menomatkalle ja se olisi loistava, mutta tämäkin oli hyvä, kirjoitusvirheitä en katsonut laisinkaan, arvioin vain tarinan.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä mykkäkoulumainen 8
T. ®Sherlokki © 2005
Korppi ei ehkä ihan sovi huiluksi, mutta myöntänet, että tuossa tilanteessa ei olisi kuulostanut järjettömän hyvältä "jostain kuului korpin karhea huuliharppu"... =) Oravan turkki muuttuu harmaaksi talvella. Väri ei ole ihan puhdas harmaa, mutta harmaanlainen kuitenkin. No, mitäpä tässä mutisemaan, kun sain ansaitsemaani paremman numeron! Kiitos jälleen mielipiteestäsi.
Minusta vähempikin adjektiiveilla mässäily riittäisi. Samaan syntiin sortuu moni muukin täällä kirjoitteleva.
Aika näppärää kirjoittelua, mutta muutama tyylirikko. Miten metsän hiljaisuus humahtaa?
Alussa kertoja katsoo parhaaksi "hipsiä vähin äänin paikalta". Vaihda tuo lause paremmin kokonaisuuteen sopivaksi. Vaikka vain "Katsoin parhaaksi lähteä pois".
Ja se pieni harmaa orava. Pelkkä pieni orava riittäisi, vai onko niitä punaisiakin?
Samalla kaavalla otsikkokin olisi ollut "Laihaa ruskeaa kahvia"
Itsestäänselvyyksiä ei tarvitse kirjoittaa. Lukijalle ei jää mitään kuviteltavaa.
Oli siinä jotain muutakin, mutta en nyt viitsi ihan kaikesta niuhottaa, ettet käsitä väärin, kun juttu sinänsä oli ihan ok.