Itkevä nainen vetää kuollutta dobermannia sinisessä pulkassa. Pulkan pohja on puhki kulunut, pyörätie jota nainen taakkoineen laahustaa on hiekoitettu. Välillä nainen pyhkäisee nenästään valuvan rään harmaan villakangastakin hihaan. Vilkaisee pulkassa retkottavaa eläintä ja purskahtaa uudelleen isoääniseen lohduttomaan itkuun, yrittää kasata itsensä ja jatkaa matkaa.
Pulkan nainen löysi roskakatoksesta tuntia aiemmin. Etsiessään hädissään jotain jolla selvitä tilanteesta. Koira oli ollut raivoissaan, nainen oli hetken pelännyt henkensä puolesta. Koiran leukapielistä valuva kuola haisi käden syrjässä, siksi nainen ei niistänyt nenäänsä hankeen vaan takinhihan karheaan kankaaseen.
Koira oli hyökännyt ilman näkyvää syytä, ellei naisen uhmakasta katsetta luettu syyksi. Dobermanni, Onni, naapurin oudon erakon ainut ystävä. Onni oli musta, pikimusta, kirsusta hännänpäähän, pelkkää yötä. Paholaisen eläin, nainen oli ajatellut tuijottaessaan palaviin silmiin, koiran riuhtoessa kangasta tämän kaulalta.
Erakko Kalevi oli tullut tupakalle, koira seuranaan. Imutellut aikansa ja palannut sisään, jättänyt koiransa hetkeksi illan viileyteen. Kalevin silmissä asui yksinäisyys, siksi nainen riuhtoi pulkkaa niin päättäväisesti, tietäessään miten arvokas eläin miehelle oli. Arvokas ja rakas.
Kummallista rakkautta.
Satamaan päästessään nainen avaa takkinsa ylimmän napin ja nakkaa piponsa hankeen. Koira painaa, eikä pulkan rikkoutunut pohja luista soraisella tiellä. Kiiveten aallonmurtajaksi kasatuille suurille lohkareille, nainen vetää taakkaansa korkeammalle.
Meri hyytyy pakkasen kiristyessä, pyöreät lautat keinuvat rauhallisesti rannassa, muodostaen säännönmukaista kuviota. Vilkaistessaan olkansa yli nainen näkee tumman auton. Suuri Audi lipuu hitaasti satamaan, kuljettaja sammuttaa valot, pimeys palaa pimeämpänä kaiken ympärille. Nainen kääntyy, kumartuu ja pukkaa pulkan hyhmän sekaan, seuraten katseellaan miten sininen katoaa mustaan syvyyteen.
- Tapoit koirani, paljain käsin, mies sanoo.
- Se hyökkäsi.
- Tahtoi vain huivisi.
- Söi identiteettini, kaiken mitä minulla koskaan oli.
- En ymmärrä, mies murahtaa. Astuu naisen rinnalle suurelle lohkareelle ja antaa katseensa kiertää aavalle joka loppuu jossain tummaan taivaaseen.
- Huivi oli äitini, ainut mitä minulla oli hänestä. Antoi minut adoptoitavaksi, mitään muuta minulla ei ollut minkä varaan rakentaa minuuteni.
- Surullista, miehen ääni on hyhmäinen.
- Ajattelin tämän olevan hieno paikka, hienolle eläimelle ja huiville, nainen sanoo ja kääntyy palatakseen.
Mies seisoo vielä hetken, jättää jäähyväiset ystävälleen ja tarttuu naista kädestä, kuolan tahmimista kylmistä sormista.
- Luulin että koira tappaa sinut, mies murahtaa.
- Minäkin luulin hetken, se antoi periksi.
- Kiltti pohjimmiltaan.
Pulkan nainen löysi roskakatoksesta tuntia aiemmin. Etsiessään hädissään jotain jolla selvitä tilanteesta. Koira oli ollut raivoissaan, nainen oli hetken pelännyt henkensä puolesta. Koiran leukapielistä valuva kuola haisi käden syrjässä, siksi nainen ei niistänyt nenäänsä hankeen vaan takinhihan karheaan kankaaseen.
Koira oli hyökännyt ilman näkyvää syytä, ellei naisen uhmakasta katsetta luettu syyksi. Dobermanni, Onni, naapurin oudon erakon ainut ystävä. Onni oli musta, pikimusta, kirsusta hännänpäähän, pelkkää yötä. Paholaisen eläin, nainen oli ajatellut tuijottaessaan palaviin silmiin, koiran riuhtoessa kangasta tämän kaulalta.
Erakko Kalevi oli tullut tupakalle, koira seuranaan. Imutellut aikansa ja palannut sisään, jättänyt koiransa hetkeksi illan viileyteen. Kalevin silmissä asui yksinäisyys, siksi nainen riuhtoi pulkkaa niin päättäväisesti, tietäessään miten arvokas eläin miehelle oli. Arvokas ja rakas.
Kummallista rakkautta.
Satamaan päästessään nainen avaa takkinsa ylimmän napin ja nakkaa piponsa hankeen. Koira painaa, eikä pulkan rikkoutunut pohja luista soraisella tiellä. Kiiveten aallonmurtajaksi kasatuille suurille lohkareille, nainen vetää taakkaansa korkeammalle.
Meri hyytyy pakkasen kiristyessä, pyöreät lautat keinuvat rauhallisesti rannassa, muodostaen säännönmukaista kuviota. Vilkaistessaan olkansa yli nainen näkee tumman auton. Suuri Audi lipuu hitaasti satamaan, kuljettaja sammuttaa valot, pimeys palaa pimeämpänä kaiken ympärille. Nainen kääntyy, kumartuu ja pukkaa pulkan hyhmän sekaan, seuraten katseellaan miten sininen katoaa mustaan syvyyteen.
- Tapoit koirani, paljain käsin, mies sanoo.
- Se hyökkäsi.
- Tahtoi vain huivisi.
- Söi identiteettini, kaiken mitä minulla koskaan oli.
- En ymmärrä, mies murahtaa. Astuu naisen rinnalle suurelle lohkareelle ja antaa katseensa kiertää aavalle joka loppuu jossain tummaan taivaaseen.
- Huivi oli äitini, ainut mitä minulla oli hänestä. Antoi minut adoptoitavaksi, mitään muuta minulla ei ollut minkä varaan rakentaa minuuteni.
- Surullista, miehen ääni on hyhmäinen.
- Ajattelin tämän olevan hieno paikka, hienolle eläimelle ja huiville, nainen sanoo ja kääntyy palatakseen.
Mies seisoo vielä hetken, jättää jäähyväiset ystävälleen ja tarttuu naista kädestä, kuolan tahmimista kylmistä sormista.
- Luulin että koira tappaa sinut, mies murahtaa.
- Minäkin luulin hetken, se antoi periksi.
- Kiltti pohjimmiltaan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Onkohan mulla identiteetti kriisi?
jaahas.
Sinänsä kelpo tarina,mutta ei toiminut.
Tässä oli jotain hyvää,mutta joku puuttui?
Tämä vaikutti nopeasti sylkäistylle hengen tuotteelle.
"Kirjoitanpa nyt jotain,tälläinen tuli"
Sellaisena ihan ok,mutta lukijan se jätti kylmäksi.
Uskon että kirjoittajalla on paukkuja takataskussa paljon parempaankin.
Sitä odotellessa.
6pist.
En niin naisten pukeutumismaailmaa tiedä, joten kuinka villakangastakki sulaa yhteen pipon kera?
Jos pulkannaru on puhki kulunut, hiekkaisella tiellä se sortuu koiran paino alla, näin asian oivallan ja odotin katkeamista.
Saisiko noin hintelä nainen koiraa hengiltä paljain käsin, tuskin. Ehkä sillä kaulaliinalla.
Loppulause pelastaa paljon tarinan kannalta.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä kuolataan 5½
T. ®Sherlokki © 2005