Noniin, ensinnäkin haluan kertoa persoonallisuudestani. Se on erittäin outo ja ristiriitainen. Näytän erittäin estyneeltä ja vaikutankin estyneeltä. Joskus käyttäydyn avoimesti (ikäänkuin vapautuisin sulkeutuneisuuden vankilasta), ennakkoluulottomasti ja villistikin. Ihan kuin jokin lapsenomainen purkaus putkahtaisi minusta esiin. Silloin saan helposti uusia ystäviä. Toisaalta sen tapahtuman jälkeen kadun syvästi, muutun vaikeaksi, ihmisillä ei ole hyvä olla lähelläni ja häntä koipien välissä palaan vankilaani.
Ujous ei lähde minusta mitenkään. Olen joko villi tai sitten täysin sulkeutunut. En koskaan siitä välimaastosta. Tämä saattaa johtua masennuksesta, kun niin moni ihminen on pettänyt luottamukseni ja käytökselläni näytän muille ettei minun lähelleni saa tulla eikä minuun saa tutustua.
En tiedä sairastanko mahdollisesti kaksisuuntaista mielialahäiriötä, mutta se saattaa olla ihan hyvin mahdollista. Minusta minussa on enemmän kuitenkin melankolista elämänasennetta, arkuutta, epäluuloisuutta ja aloitekyvyttömyyttä. Myös huono itsetunto on yksi asia joka tulee jatkuvasti minusta esille. Kun en luota itseeni, eivät toiset ihmisetkään usko minun olevan pätevä monessakaan asiassa. Tämä johtaa siihen etteivät he halua olla missäkään tekemisissä kanssani.
Ujouteni ja siihen liittyvä koulukiusaaminen ovat johtaneet siihen etten enää niinkään viihdy kenenkään kanssa. Niin pitkään olen joutunut olemaan yksin itseni kanssa. Aivan kuin olisin elänyt elämäni jonkinmoisessa hypnoosissa ja aika olisi mennyt ihan hirmu nopeasti. Kyllähän minä olen elänyt lapsuuteni mutta ihan kuin sitä ei olisi ikinä ollutkaan ja syntyisin nyt aikuisena, avaisin silmäni ja ihmettelisin maailmaa.
En voi katsoa toista pitkään silmiin, se kertoo niin paljon ihmisestä. Minusta silmiinkatsominen on masentavaa. Tästä johtuu etten voi tehdä muiden kanssa mitenkään tunnesiteisiä suhteita. Silti ihmettelen, että he kuitenkin välittävät minusta. Ehken ole sittenkään umpikujassa?
"ei hengata yhdessä" "ei kun hengataan vaan"- tyylini alkaa jo kyllästyttämään. Toivottavasti löydän vielä oikean tyylin elämääni.
Ujous ei lähde minusta mitenkään. Olen joko villi tai sitten täysin sulkeutunut. En koskaan siitä välimaastosta. Tämä saattaa johtua masennuksesta, kun niin moni ihminen on pettänyt luottamukseni ja käytökselläni näytän muille ettei minun lähelleni saa tulla eikä minuun saa tutustua.
En tiedä sairastanko mahdollisesti kaksisuuntaista mielialahäiriötä, mutta se saattaa olla ihan hyvin mahdollista. Minusta minussa on enemmän kuitenkin melankolista elämänasennetta, arkuutta, epäluuloisuutta ja aloitekyvyttömyyttä. Myös huono itsetunto on yksi asia joka tulee jatkuvasti minusta esille. Kun en luota itseeni, eivät toiset ihmisetkään usko minun olevan pätevä monessakaan asiassa. Tämä johtaa siihen etteivät he halua olla missäkään tekemisissä kanssani.
Ujouteni ja siihen liittyvä koulukiusaaminen ovat johtaneet siihen etten enää niinkään viihdy kenenkään kanssa. Niin pitkään olen joutunut olemaan yksin itseni kanssa. Aivan kuin olisin elänyt elämäni jonkinmoisessa hypnoosissa ja aika olisi mennyt ihan hirmu nopeasti. Kyllähän minä olen elänyt lapsuuteni mutta ihan kuin sitä ei olisi ikinä ollutkaan ja syntyisin nyt aikuisena, avaisin silmäni ja ihmettelisin maailmaa.
En voi katsoa toista pitkään silmiin, se kertoo niin paljon ihmisestä. Minusta silmiinkatsominen on masentavaa. Tästä johtuu etten voi tehdä muiden kanssa mitenkään tunnesiteisiä suhteita. Silti ihmettelen, että he kuitenkin välittävät minusta. Ehken ole sittenkään umpikujassa?
"ei hengata yhdessä" "ei kun hengataan vaan"- tyylini alkaa jo kyllästyttämään. Toivottavasti löydän vielä oikean tyylin elämääni.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Mulla on samanlaisia ongelmia ja itse epäilen, että ne johtuvat huonosta itsetunnosta ja tunteiden peittelemisestä ja hyväksymisestä. Elämä on vain soljunut ohitse. Mä en ole sallinut itselleni tunteita juuri ollenkaan vaan olen aina pyrkinyt poistamaan ne esimerkiksi selittämällä ne parhain päin ja unohtamalla. Tämä on lapsuudessa opittu malli, luulisin, ainakin minulla.
Mulla on valtava kaipuu tasapainoisuuteen ja iloisuuteen, pois menneisyydestäni. Haluaisin niin elää tätä päivää, tätä hetkeä. Toisaalta mua pelottaa, että mitä mulle jää jäljelle, jos tämä menneisyyden ahdistus poistuukin yhtäkkiä tai ahdistus yleensä, enkä muistaisi mitkä asiat ovat aiheuttaneet ahdistuksen. Osaisinko toimia enää oikein, jos mulla ei olisi enää menneisyyttä?
Jos mä koen alemmuuden tunnetta tai pelkään painan katseeni alas enkä katso silmiin. Tätä ei onneksi enää pahemmin esiinny. Yritän olla mahdollisimman normaali ja tehdä normaaleja asioita. Ehkä se elämäkin sitten palautuu normaaliksi pikkuhiljaa. Yritän myös mahdollisuuksien mukaan välttää vahingollisia tilanteita ja ihmissuhteita.
Kuulostaa niin tutulta... mutta siksi juuri en osaa auttaa.
Samamassa ongelmassa näköjään kaikki pyöritään ketkä tähän threadiin on kirjoittanu. joten en minäkään pysty oikeen auttamaan...tietäis vaan itekkin mikä avuksi.
Kiusaaminen saattaa olla tahatonta ja toisinaan tuntua pahemmalta jota kiusa todellisuudessa on ollut. Toisaalta kiusa saattaa tarkoittaa myös sitä, että ympäristö kokee sinut pelottavan kyvykkääksi jollain muotoa. Sinun ei siis kannata miettiä sen kummemin omaa olotilaasi taikka ympäristön reagtiota, vaan pyrkiä toteuttamaan itseäsi rohkeasti.
siitä, jos ajattelisit välillä muitakin etkä vaan itseäsi kokoajan eli keskity ympärillä olevaan elämääsi, älä itseesi!!
Varmasti miettii liikaa itseään ja omaa olotilaansa, mutta mikäli on ns. ihmiskeskeinen, niin helposti tulee mietittyä toisia ihmisiä, eikä se ole sen parempaa. Jokin mielekäs harrastus saattaisi tulla kyseeseen jolloin ihmiskeskeiusyys muuttuu asiakeskekeisyydeksi.
tarkoitin = mietiskely muuttuu TEKEMISEKSI, mikä vie mielen pois ahdistuksen syövereistä ja näet "käsiesi kongreettisen jäljen": se, jos mikä, piristää varsinkin samanhenkisessä seurassa :)
Jokainen omalla tyylillään. Minä lähtisin laskettelemaan. Huippuhyvät fiilikset syntyy siitä, että tuntee pääsääntöisesti rinteen ominaisuuksineen. Ylhäällä rinteessä katson rinteen alatasolle jos sinne näkee, muutoin niin pitkälle kuin silmä kantaa. En luo sen kummempia suunnitelmia vaan etenen tilannekohtaisesti mahdollisten mielihalujen mukaisesti rinteen ominaisuuksia hyväksi käyttäen hiljalleen alas asti. Ajatus oli koko matkan muualla ja uusi kierros voi alkaa.
kirmaisin miellellään hevosella ympäri Irlannin nummia, jos sais valita. Täyttä laukkaa hiusten hulmutessa tuulessa - voi näitä "bipon" unelmia - vaan kyllä hevosen selkään vielä elämäni aikana kipuan :)
Vaikka minä olen jo jollakin tavalla katsottuna seniili, niin silti ajatus on nuoruuden rinteissä ja vielä joskus kirmaan rinteisiin.
Hei, mun stoori. Nyt reippasti yli kolmikymppisenä on pahimmat särmät hioutuneet. Koita opetella vaan... turha odottaa että perusluonne koskaan muuttuisi mutta voit oppia tavat joilla kontrolloit itseäsi ja ennenkaikkea pystyt kertoon myös "rajan yli" mitä oikeasti tunnet.
Se jos se leikkimielisyytesi ja avoimuutesi pääsee joskus valloilleen kertoo ettet ole täysi umpio - siksi olet täysin terve. Sitä on turha murehtia, sensijaan luonne tuottaa vaikeuksia... Koita löytää ne ihmiset ympärille jotka ymmärtää. Ja pidä heistä kiinni sikäli kuin osaat.