Jaana Saariselle

Katsoin kyseisen ohjelman uusinnan.
Hämmästelen suuresti kuinka voit väittää Saarisen käyttäytyneen moukkamaisesti.

Saarinen oli hyvin korrekti, ja hänellä oli realistinen ja positiivinen asennoituminen äitinsä sairauteeen.

Yritä hyvä ihminen ymmärtää, että Saarinen puhui oman äidin sairastumisesta, omista sekä äitinsä tuntemuksista. Äitinsä tunteista niin pitkälle kuin äiti niitä oli pystynyt ilmaisemaan. Omista tunteistaan ja siitä kuinka hän edelleen yrittää oppia hyväksymään sen että on tavallaan menettänyt äidin. Jäljelle on jäänyt ihminen joka ei todellakaan välttämättä muista Saarista, mutta Jaana Saarinen edelleen muistaa äitinsä sellaisena kuin hän oli ennen sairastumista ja sellaisena kuin hän nyt on sairastuttuaan.

Mielestäni oli lohduttavaa kuulla että Jaana Saarisen äidillä on kaikesta huolimatta jäljellä humoristinen asennoituminen niihin asioihin mihin hän vielä kykenee ottamaan kantaa.

Saarinen ei sortunut yleistämiseen. Oli tietoinen siitä kuinka yksilöllisiä eroavaisuuksia sairastuneilla on jopa väkivaltaiseen käyttäytymiseean asti.

En ymmärrä mikä tässä ohjelmassa/Saarisessa sinua loukkasi.
Itselle ohjelman katsottuani jäi hyvinkin suopea tunnelma vaikka kyseessä onkin hyvin vakava sairaus.
Ehkä tätä uskoa valoi myös tämän jo sairastuneen naishenkilön ( en nyt muista hänen nimeään!) myönteinen asennoituminen omaan sairauteensä.

con moto kirjoitti:

Katsoin kyseisen ohjelman uusinnan.
Hämmästelen suuresti kuinka voit väittää Saarisen käyttäytyneen moukkamaisesti.

Saarinen oli hyvin korrekti, ja hänellä oli realistinen ja positiivinen asennoituminen äitinsä sairauteeen.

Yritä hyvä ihminen ymmärtää, että Saarinen puhui oman äidin sairastumisesta, omista sekä äitinsä tuntemuksista. Äitinsä tunteista niin pitkälle kuin äiti niitä oli pystynyt ilmaisemaan. Omista tunteistaan ja siitä kuinka hän edelleen yrittää oppia hyväksymään sen että on tavallaan menettänyt äidin. Jäljelle on jäänyt ihminen joka ei todellakaan välttämättä muista Saarista, mutta Jaana Saarinen edelleen muistaa äitinsä sellaisena kuin hän oli ennen sairastumista ja sellaisena kuin hän nyt on sairastuttuaan.

Mielestäni oli lohduttavaa kuulla että Jaana Saarisen äidillä on kaikesta huolimatta jäljellä humoristinen asennoituminen niihin asioihin mihin hän vielä kykenee ottamaan kantaa.

Saarinen ei sortunut yleistämiseen. Oli tietoinen siitä kuinka yksilöllisiä eroavaisuuksia sairastuneilla on jopa väkivaltaiseen käyttäytymiseean asti.

En ymmärrä mikä tässä ohjelmassa/Saarisessa sinua loukkasi.
Itselle ohjelman katsottuani jäi hyvinkin suopea tunnelma vaikka kyseessä onkin hyvin vakava sairaus.
Ehkä tätä uskoa valoi myös tämän jo sairastuneen naishenkilön ( en nyt muista hänen nimeään!) myönteinen asennoituminen omaan sairauteensä.

etupäässä aloittajalle "lapsitähdelle".

con moto kirjoitti:

Katsoin kyseisen ohjelman uusinnan.
Hämmästelen suuresti kuinka voit väittää Saarisen käyttäytyneen moukkamaisesti.

Saarinen oli hyvin korrekti, ja hänellä oli realistinen ja positiivinen asennoituminen äitinsä sairauteeen.

Yritä hyvä ihminen ymmärtää, että Saarinen puhui oman äidin sairastumisesta, omista sekä äitinsä tuntemuksista. Äitinsä tunteista niin pitkälle kuin äiti niitä oli pystynyt ilmaisemaan. Omista tunteistaan ja siitä kuinka hän edelleen yrittää oppia hyväksymään sen että on tavallaan menettänyt äidin. Jäljelle on jäänyt ihminen joka ei todellakaan välttämättä muista Saarista, mutta Jaana Saarinen edelleen muistaa äitinsä sellaisena kuin hän oli ennen sairastumista ja sellaisena kuin hän nyt on sairastuttuaan.

Mielestäni oli lohduttavaa kuulla että Jaana Saarisen äidillä on kaikesta huolimatta jäljellä humoristinen asennoituminen niihin asioihin mihin hän vielä kykenee ottamaan kantaa.

Saarinen ei sortunut yleistämiseen. Oli tietoinen siitä kuinka yksilöllisiä eroavaisuuksia sairastuneilla on jopa väkivaltaiseen käyttäytymiseean asti.

En ymmärrä mikä tässä ohjelmassa/Saarisessa sinua loukkasi.
Itselle ohjelman katsottuani jäi hyvinkin suopea tunnelma vaikka kyseessä onkin hyvin vakava sairaus.
Ehkä tätä uskoa valoi myös tämän jo sairastuneen naishenkilön ( en nyt muista hänen nimeään!) myönteinen asennoituminen omaan sairauteensä.

Hän sanoikin ohjelman lopussa, harjoittelevansa
koko ajan, oppiakseen enemmän asiasta,
tunteistaan ja lopulta siitä luopumisesta..
Sillä sitähän se on, kun toinen ihminen katoaa,
omaan maailmaansa, minne sinulta on
pääsy kielletty..
Fyysisesti paikalla, mutta silti niin kaukana..

Pitäisi aina muistaa, että me koemme kaiken eri
tavoin, sekä kykymme käsitellä asioita, eroaa
erittäinkin paljon toistemme tavoista.. :)
Iteltäkin tuppaa välillä unohtumaan.. :(

Tuo pieni eroavaisuus, onkin se elämän suola, sokeri ja ihanuus.. :)

con moto kirjoitti:

Katsoin kyseisen ohjelman uusinnan.
Hämmästelen suuresti kuinka voit väittää Saarisen käyttäytyneen moukkamaisesti.

Saarinen oli hyvin korrekti, ja hänellä oli realistinen ja positiivinen asennoituminen äitinsä sairauteeen.

Yritä hyvä ihminen ymmärtää, että Saarinen puhui oman äidin sairastumisesta, omista sekä äitinsä tuntemuksista. Äitinsä tunteista niin pitkälle kuin äiti niitä oli pystynyt ilmaisemaan. Omista tunteistaan ja siitä kuinka hän edelleen yrittää oppia hyväksymään sen että on tavallaan menettänyt äidin. Jäljelle on jäänyt ihminen joka ei todellakaan välttämättä muista Saarista, mutta Jaana Saarinen edelleen muistaa äitinsä sellaisena kuin hän oli ennen sairastumista ja sellaisena kuin hän nyt on sairastuttuaan.

Mielestäni oli lohduttavaa kuulla että Jaana Saarisen äidillä on kaikesta huolimatta jäljellä humoristinen asennoituminen niihin asioihin mihin hän vielä kykenee ottamaan kantaa.

Saarinen ei sortunut yleistämiseen. Oli tietoinen siitä kuinka yksilöllisiä eroavaisuuksia sairastuneilla on jopa väkivaltaiseen käyttäytymiseean asti.

En ymmärrä mikä tässä ohjelmassa/Saarisessa sinua loukkasi.
Itselle ohjelman katsottuani jäi hyvinkin suopea tunnelma vaikka kyseessä onkin hyvin vakava sairaus.
Ehkä tätä uskoa valoi myös tämän jo sairastuneen naishenkilön ( en nyt muista hänen nimeään!) myönteinen asennoituminen omaan sairauteensä.

suhtautui ja esiintyi asiallisesti ja elävästi (onhan näyttelijä ammatiltaan). Omaiseni sairastaa myös dementiaa enkä missään vaiheessa kokenut Saarisen loukanneen. Päinvastoin hän toi esille erittäin hyvin niitä tunteita joita meillä omaisilla on sairauden hyväksymisessä.
Jaana S. koki sairauden "hyväksi" koska se antaa aikaa luopumiseen, itse koen pikkuhiljaa etenevän muistamattomuuden raskaana. Mutta asioista saa olla eri mieltä.

con moto kirjoitti:

etupäässä aloittajalle "lapsitähdelle".

ole itse seurannut äitinsä tilannetta kovinkaan läheltä sairauden eri vaiheissa (siskonsa kaiketi enemmän).
Saarinen jutteli asiasta kepeästi kuin sukkahousujen ostosta.
Hän väitti, että sairaus on armelias, mitä se ei todellakaan ole! Kuvitelkaa niitä valtavia tuskaisia ahdistustiloja, mitä yksinelävälle sattuu, kun asiat ovat ihan sekaisin ja itse vielä jotenkin tajuaa sen. Aistiharhat, vainoharhaisuus ja raivokohtaukset ovat tietyssä vaiheessa useimpien arkipäivää.
Laitoshoidossa ihminen tupataan täyteen monenmoista rauhoittavaa lääkitystä varsinaisen tautilääkityksen lisäksi.
Siellä hän sitten istuu apaattisena ihmisen kuorena paskat vaipoissa aamusta iltaan, osaamatta ilmaista itseään, mutta kipua ja epämukavuutta tuntien.

Jos Jaana Saarisen mielestä siinä on jotakin hymyilemisen ja vitsailun arvoista - IHMETTELEN!

mielestäni kirjoitti:

suhtautui ja esiintyi asiallisesti ja elävästi (onhan näyttelijä ammatiltaan). Omaiseni sairastaa myös dementiaa enkä missään vaiheessa kokenut Saarisen loukanneen. Päinvastoin hän toi esille erittäin hyvin niitä tunteita joita meillä omaisilla on sairauden hyväksymisessä.
Jaana S. koki sairauden "hyväksi" koska se antaa aikaa luopumiseen, itse koen pikkuhiljaa etenevän muistamattomuuden raskaana. Mutta asioista saa olla eri mieltä.

Dementia ja Alzheimer eivät ole ihan sama asia...

con moto kirjoitti:

Katsoin kyseisen ohjelman uusinnan.
Hämmästelen suuresti kuinka voit väittää Saarisen käyttäytyneen moukkamaisesti.

Saarinen oli hyvin korrekti, ja hänellä oli realistinen ja positiivinen asennoituminen äitinsä sairauteeen.

Yritä hyvä ihminen ymmärtää, että Saarinen puhui oman äidin sairastumisesta, omista sekä äitinsä tuntemuksista. Äitinsä tunteista niin pitkälle kuin äiti niitä oli pystynyt ilmaisemaan. Omista tunteistaan ja siitä kuinka hän edelleen yrittää oppia hyväksymään sen että on tavallaan menettänyt äidin. Jäljelle on jäänyt ihminen joka ei todellakaan välttämättä muista Saarista, mutta Jaana Saarinen edelleen muistaa äitinsä sellaisena kuin hän oli ennen sairastumista ja sellaisena kuin hän nyt on sairastuttuaan.

Mielestäni oli lohduttavaa kuulla että Jaana Saarisen äidillä on kaikesta huolimatta jäljellä humoristinen asennoituminen niihin asioihin mihin hän vielä kykenee ottamaan kantaa.

Saarinen ei sortunut yleistämiseen. Oli tietoinen siitä kuinka yksilöllisiä eroavaisuuksia sairastuneilla on jopa väkivaltaiseen käyttäytymiseean asti.

En ymmärrä mikä tässä ohjelmassa/Saarisessa sinua loukkasi.
Itselle ohjelman katsottuani jäi hyvinkin suopea tunnelma vaikka kyseessä onkin hyvin vakava sairaus.
Ehkä tätä uskoa valoi myös tämän jo sairastuneen naishenkilön ( en nyt muista hänen nimeään!) myönteinen asennoituminen omaan sairauteensä.

liian positiivisen kuvan Alzheimerin taudista.
Menkää hoitolaitokseen katsomaan kuinka monta huumorimummoa ja vaaria siellä on - ette taatusti löydä kuin lääkkeiden turruttamia kuihtuneita ihmisiä, joilla on pelokas tai sulkeutunut "pilke" silmissään.

Näin ainakin siellä, missä omaiseni on viimeisiä vuosiaan viettämässä.

con moto kirjoitti:

Katsoin kyseisen ohjelman uusinnan.
Hämmästelen suuresti kuinka voit väittää Saarisen käyttäytyneen moukkamaisesti.

Saarinen oli hyvin korrekti, ja hänellä oli realistinen ja positiivinen asennoituminen äitinsä sairauteeen.

Yritä hyvä ihminen ymmärtää, että Saarinen puhui oman äidin sairastumisesta, omista sekä äitinsä tuntemuksista. Äitinsä tunteista niin pitkälle kuin äiti niitä oli pystynyt ilmaisemaan. Omista tunteistaan ja siitä kuinka hän edelleen yrittää oppia hyväksymään sen että on tavallaan menettänyt äidin. Jäljelle on jäänyt ihminen joka ei todellakaan välttämättä muista Saarista, mutta Jaana Saarinen edelleen muistaa äitinsä sellaisena kuin hän oli ennen sairastumista ja sellaisena kuin hän nyt on sairastuttuaan.

Mielestäni oli lohduttavaa kuulla että Jaana Saarisen äidillä on kaikesta huolimatta jäljellä humoristinen asennoituminen niihin asioihin mihin hän vielä kykenee ottamaan kantaa.

Saarinen ei sortunut yleistämiseen. Oli tietoinen siitä kuinka yksilöllisiä eroavaisuuksia sairastuneilla on jopa väkivaltaiseen käyttäytymiseean asti.

En ymmärrä mikä tässä ohjelmassa/Saarisessa sinua loukkasi.
Itselle ohjelman katsottuani jäi hyvinkin suopea tunnelma vaikka kyseessä onkin hyvin vakava sairaus.
Ehkä tätä uskoa valoi myös tämän jo sairastuneen naishenkilön ( en nyt muista hänen nimeään!) myönteinen asennoituminen omaan sairauteensä.

Sairastaa Alzheimeria ja ainoana lapsenaan olen seurannut hänen kamppailuaan jo kuutisen vuotta.

Saarisen äidillä on ilmeisesti erilainen tilanne kuin omalla äidilläni, mutta ei Saarinenkaan voi tietää esim. äitinsä kivuista yhtään mitään.
Alzheimeria sairastava henkilö ei pysty aina ilmaisemaan kiputuntemuksiaan - fyysinen kipu ja psyykkinen pahaolo sekoittuvat.

Olen vääntänyt äitini lääkityksestä kättä viimeisen vuoden - hänellä on päällekkäisyyttä rauhoitteissa ja masennuslääkkeissä, joka osaltaan välillisesti lyhentää jäljelläolevaa elinaikaa.
Lääkäri myönsi päällekkäisyyden, jota nyt vähennetään. Ihmettelin muutenkin äitini tilaa ja lääkärikäynti järjestyikin - pitkälle edennyt virtsatietulehdus oli kummajaisena.
Tilanne on taatusti aiheuttanut kovia kipuja, mutta äitini ei enää pysty kiputilojaan ilmaisemaan, vaikka itsekseen jutteleekin - se siitä "kivuttomuudesta".

Kuten joku jo mainitsi, oli ohjelma yksipuolinen - kamalaa puoltahan ei voi päivänvaloon saattaa?

En nyt halua maalata piruja seinälle ja toivotan kaikkea hyvää keskustelussa mukana olleelle potilaalle - lääkärikin oli oikein asiallinen.
Saarinenhan puhui asiasta omasta puolestaan ja tuntui, ettei hän osannut ajatella asiaa äitinsä kannalta, vaan omien kuvitelmiensa - se kai oli tarkoituskin.

Tosiasia on, että moni potilas kieltää sairautensa niin pitkälle, että lääkitys ei enää isommin auta, kun tilanne on jo kaoottinen: henkilö harhailee puolipukeissa yöllä pihapiirissä/rappukäytävässä, eksyy kauppamatkalla, unohtaa hellan päälle jne.
Hoitoonpääsy (pitkäaikaispaikan saanti) ei ole ollenkaan helppoa niille, joilla säästöt ovat vähäiset. Siksi tilanne usein pääseekin kehittymään niin pitkälle, että asiaan puuttuvat täysin ulkopuoliset ihmiset.
Kaikilla potilailla ei myöskään ole läheisiä, jotka kävisivät katsomassa, saati itse hoitaisivat sairastunuttta.

Surettaa myös se, että kunnallisissa hoitolaitoksissa on henkilöstöpula - ainakin se siltä näyttää, kun laitoksessa vierailee ja katselee ympärilleen.

Kysyisin lopuksi edelliseltä kirjoittajalta hänen omakohtaisia kokemuksiaan jommankumman vanhempansa Alzheimerista.

Armelias sairaus se ei ole:((((

old_profile_21102 kirjoitti:

Sairastaa Alzheimeria ja ainoana lapsenaan olen seurannut hänen kamppailuaan jo kuutisen vuotta.

Saarisen äidillä on ilmeisesti erilainen tilanne kuin omalla äidilläni, mutta ei Saarinenkaan voi tietää esim. äitinsä kivuista yhtään mitään.
Alzheimeria sairastava henkilö ei pysty aina ilmaisemaan kiputuntemuksiaan - fyysinen kipu ja psyykkinen pahaolo sekoittuvat.

Olen vääntänyt äitini lääkityksestä kättä viimeisen vuoden - hänellä on päällekkäisyyttä rauhoitteissa ja masennuslääkkeissä, joka osaltaan välillisesti lyhentää jäljelläolevaa elinaikaa.
Lääkäri myönsi päällekkäisyyden, jota nyt vähennetään. Ihmettelin muutenkin äitini tilaa ja lääkärikäynti järjestyikin - pitkälle edennyt virtsatietulehdus oli kummajaisena.
Tilanne on taatusti aiheuttanut kovia kipuja, mutta äitini ei enää pysty kiputilojaan ilmaisemaan, vaikka itsekseen jutteleekin - se siitä "kivuttomuudesta".

Kuten joku jo mainitsi, oli ohjelma yksipuolinen - kamalaa puoltahan ei voi päivänvaloon saattaa?

En nyt halua maalata piruja seinälle ja toivotan kaikkea hyvää keskustelussa mukana olleelle potilaalle - lääkärikin oli oikein asiallinen.
Saarinenhan puhui asiasta omasta puolestaan ja tuntui, ettei hän osannut ajatella asiaa äitinsä kannalta, vaan omien kuvitelmiensa - se kai oli tarkoituskin.

Tosiasia on, että moni potilas kieltää sairautensa niin pitkälle, että lääkitys ei enää isommin auta, kun tilanne on jo kaoottinen: henkilö harhailee puolipukeissa yöllä pihapiirissä/rappukäytävässä, eksyy kauppamatkalla, unohtaa hellan päälle jne.
Hoitoonpääsy (pitkäaikaispaikan saanti) ei ole ollenkaan helppoa niille, joilla säästöt ovat vähäiset. Siksi tilanne usein pääseekin kehittymään niin pitkälle, että asiaan puuttuvat täysin ulkopuoliset ihmiset.
Kaikilla potilailla ei myöskään ole läheisiä, jotka kävisivät katsomassa, saati itse hoitaisivat sairastunuttta.

Surettaa myös se, että kunnallisissa hoitolaitoksissa on henkilöstöpula - ainakin se siltä näyttää, kun laitoksessa vierailee ja katselee ympärilleen.

Kysyisin lopuksi edelliseltä kirjoittajalta hänen omakohtaisia kokemuksiaan jommankumman vanhempansa Alzheimerista.

Armelias sairaus se ei ole:((((

otan kantaa, katsottuani ko. ohjelmaa. Moni tuntuu
unohtavan tämän haastattelun asetelman. Siinä oli
tarkoituksella potilas-lääkäri-omainen, jossa sel-
västi peilattiin tilannetta pre-sessiona.

Jaana Saarinen oli nimenä saamassa huomiota ohjel-
malle, jota katsomassa olisi voinut olla huomatta-
vasti suoppeampi katsojakunta. Joillekin hänen
"liian valoisa" esiintymistapa saattoi ärsyttää,
mutta jos koko skaala erilaisia kohtaloita olisi
niputettu, studio olisi ollut täynnä huutoäänestä-
jiä. Joku väitti, ettei Jaana välittänyt kuten
siskonsa, mutta äitinsä toiveiden mukaisesti hän
yritti pitää hänet omassa tutussa ympäristössään
niin pitkään, kuin se inhimillisesti oli mahdol-
lista ilman vaaraa. Siskonsa olisi halunnut hoi-
toon ja lääkehallittuun käyttäytymiseen.

Olisi ollut mahdotonta tuoda täysin poissaolevaa
potilasta kertomaan tuntemuksistaan, oman käden
oikeudella poistuneita kertomaan viimeisistä tie-
toisuuden hetkistään päätöstä tehdessään. Siispä
potilas kertoi peloistaan ja turhautumisistaan,
mutta myös ilon aiheista ja turvallisuutta tuovis-
ta sidoksistaan, joita kuitenkin harvemmille osuu
kohdalle.

Ja tauteja on sekä aggressiivisia, että pitkällä
aikavälillä pahenevia, kuten ohjelmassa vieraillut
Hemmilä (?). Hänessäkin saattoi nähdä surumielisiä
välähdyksiä ponnistellessaan asioiden muistelemi-
sessa. Se vihlaisi allekirjoittanuttakin ja toi-
von nopeaa lääketieteellistä kehitystä, johon on
jo saatu hieman valoakin.

old_profile_21102 kirjoitti:

Sairastaa Alzheimeria ja ainoana lapsenaan olen seurannut hänen kamppailuaan jo kuutisen vuotta.

Saarisen äidillä on ilmeisesti erilainen tilanne kuin omalla äidilläni, mutta ei Saarinenkaan voi tietää esim. äitinsä kivuista yhtään mitään.
Alzheimeria sairastava henkilö ei pysty aina ilmaisemaan kiputuntemuksiaan - fyysinen kipu ja psyykkinen pahaolo sekoittuvat.

Olen vääntänyt äitini lääkityksestä kättä viimeisen vuoden - hänellä on päällekkäisyyttä rauhoitteissa ja masennuslääkkeissä, joka osaltaan välillisesti lyhentää jäljelläolevaa elinaikaa.
Lääkäri myönsi päällekkäisyyden, jota nyt vähennetään. Ihmettelin muutenkin äitini tilaa ja lääkärikäynti järjestyikin - pitkälle edennyt virtsatietulehdus oli kummajaisena.
Tilanne on taatusti aiheuttanut kovia kipuja, mutta äitini ei enää pysty kiputilojaan ilmaisemaan, vaikka itsekseen jutteleekin - se siitä "kivuttomuudesta".

Kuten joku jo mainitsi, oli ohjelma yksipuolinen - kamalaa puoltahan ei voi päivänvaloon saattaa?

En nyt halua maalata piruja seinälle ja toivotan kaikkea hyvää keskustelussa mukana olleelle potilaalle - lääkärikin oli oikein asiallinen.
Saarinenhan puhui asiasta omasta puolestaan ja tuntui, ettei hän osannut ajatella asiaa äitinsä kannalta, vaan omien kuvitelmiensa - se kai oli tarkoituskin.

Tosiasia on, että moni potilas kieltää sairautensa niin pitkälle, että lääkitys ei enää isommin auta, kun tilanne on jo kaoottinen: henkilö harhailee puolipukeissa yöllä pihapiirissä/rappukäytävässä, eksyy kauppamatkalla, unohtaa hellan päälle jne.
Hoitoonpääsy (pitkäaikaispaikan saanti) ei ole ollenkaan helppoa niille, joilla säästöt ovat vähäiset. Siksi tilanne usein pääseekin kehittymään niin pitkälle, että asiaan puuttuvat täysin ulkopuoliset ihmiset.
Kaikilla potilailla ei myöskään ole läheisiä, jotka kävisivät katsomassa, saati itse hoitaisivat sairastunuttta.

Surettaa myös se, että kunnallisissa hoitolaitoksissa on henkilöstöpula - ainakin se siltä näyttää, kun laitoksessa vierailee ja katselee ympärilleen.

Kysyisin lopuksi edelliseltä kirjoittajalta hänen omakohtaisia kokemuksiaan jommankumman vanhempansa Alzheimerista.

Armelias sairaus se ei ole:((((

Edellinen kommenttini olisi paremmalla paikallaan
alkuketjussa. Se ei ollut kommentti esittämääsi
näkemykseen, joka on aito tässä ketjussa.

Otan osaa kokemaasi. Itselleni ei ole suoraan ole
osunut vastaavaa, joten voin vain omilla kokemuk-
sillani pintaraapaista aihetta. Kaksi sukulaista-
ni oli hieman vastaavassa tilanteessa, mutta tie-
don kulku omaisten välillä uupui niin, ettei sel-
vää selkoa koskaan saanut. Laitoksessa kuitenkin.

Toivotan voimaa elämäntilanteeseesi.

...ngg kirjoitti:

otan kantaa, katsottuani ko. ohjelmaa. Moni tuntuu
unohtavan tämän haastattelun asetelman. Siinä oli
tarkoituksella potilas-lääkäri-omainen, jossa sel-
västi peilattiin tilannetta pre-sessiona.

Jaana Saarinen oli nimenä saamassa huomiota ohjel-
malle, jota katsomassa olisi voinut olla huomatta-
vasti suoppeampi katsojakunta. Joillekin hänen
"liian valoisa" esiintymistapa saattoi ärsyttää,
mutta jos koko skaala erilaisia kohtaloita olisi
niputettu, studio olisi ollut täynnä huutoäänestä-
jiä. Joku väitti, ettei Jaana välittänyt kuten
siskonsa, mutta äitinsä toiveiden mukaisesti hän
yritti pitää hänet omassa tutussa ympäristössään
niin pitkään, kuin se inhimillisesti oli mahdol-
lista ilman vaaraa. Siskonsa olisi halunnut hoi-
toon ja lääkehallittuun käyttäytymiseen.

Olisi ollut mahdotonta tuoda täysin poissaolevaa
potilasta kertomaan tuntemuksistaan, oman käden
oikeudella poistuneita kertomaan viimeisistä tie-
toisuuden hetkistään päätöstä tehdessään. Siispä
potilas kertoi peloistaan ja turhautumisistaan,
mutta myös ilon aiheista ja turvallisuutta tuovis-
ta sidoksistaan, joita kuitenkin harvemmille osuu
kohdalle.

Ja tauteja on sekä aggressiivisia, että pitkällä
aikavälillä pahenevia, kuten ohjelmassa vieraillut
Hemmilä (?). Hänessäkin saattoi nähdä surumielisiä
välähdyksiä ponnistellessaan asioiden muistelemi-
sessa. Se vihlaisi allekirjoittanuttakin ja toi-
von nopeaa lääketieteellistä kehitystä, johon on
jo saatu hieman valoakin.

Ohjelmassa esiintynyt potilas oli vielä siinä vaiheessa, jossa useimmat yksinäiset henkilöt ja jopa monet perheelliset/eri talouksissa elävät henkilöt kieltävät sairautensa.
Ko rouva oli jo aiemmin myöntänyt tilanteensa ja saanut siihen kuukausia hoitoakin.

Mielestäni hän ei edusta tyypillistä potilasta.
Tietenkään kukaan hoitolaitoksessa asuva ei enää ole kykenevä kommentoimaan tilannettaan...

Mielestäni olisi seuraavaksi paikallaan tehdä realistinen dokumentti laitoshoidosssa olevista Alzheimerpotilaista ja kuunnella heidän omaistensa tuntoja!

...ngg kirjoitti:

Edellinen kommenttini olisi paremmalla paikallaan
alkuketjussa. Se ei ollut kommentti esittämääsi
näkemykseen, joka on aito tässä ketjussa.

Otan osaa kokemaasi. Itselleni ei ole suoraan ole
osunut vastaavaa, joten voin vain omilla kokemuk-
sillani pintaraapaista aihetta. Kaksi sukulaista-
ni oli hieman vastaavassa tilanteessa, mutta tie-
don kulku omaisten välillä uupui niin, ettei sel-
vää selkoa koskaan saanut. Laitoksessa kuitenkin.

Toivotan voimaa elämäntilanteeseesi.

Unohdin mainita, että äitini salaili sairauttaan vuosia niin, etten minäkään (soiteltiin usein, mutta tavattiin ehkä kerran kuukaudessa) tajunnut tilanteen vakavuutta.
Vasta, kun äiti alkoi puhua olemattomista varkaista ja nähdä olemattomia ihmisiä, otin nopeasti yhteyttä hänen omalääkäriinsä.

Kummallisinta oli, että omalääkäri oli suurin hidaste taudin diagnosoinnille: hän ei ottanut tilannetta vakavasti yli vuoteen, vaikka luulisi hänen olleen tietoisempi Alzheimerista kuin minun, joka netistä "tein diagnoosin" jo paljon aikaisemmin.

Suuren painostuksen kautta sain äidin viimein sairaalaan (puoliväkisin saatettuna) tutkimuksiin pariksi päiväksi - koskaan häntä ei enää kotiutettu.
Pitkäaikaispaikka löytyi (osastonlääkärin toimesta) toisesta laitoksesta, kun äiti karkasi ja eksyi parikin kertaa ja tuli poliisien saattelemana takaisin...

Surullista on se sairastuneen suuri kaipaus kotiin - ensin viimeisimpään ja lopuksi lapsuudenkotiin.
Pois ahdistuksesta ja epätietoisuudesta.

Turvaan.