Muutaman päivän päästä loma on ohi. Ahdistaa. En jaksaisi mennä kouluun. Kohdata kaikkia niitä ihmisiä. En kestä sitä, kun sydämeni pamppailee ja näen, kuinka ihmiset katsovat minua. Tiedän, että he tuntevat inhoa. Tiedän, että he kokevat olevansa parempia kuin minä ja vihaan sitä. Olen oikea egon kasvattaja. Katso minua ja rakastat itseäsi. Miksipä ei? Ei minulla ole mitään. Ei ystäviä, ei elämää, ei ulkonäköä, menestystä tai onnea. Istun yksin huoneessani päivästä toiseen ja häpeän itseäni.
Mutta en koe olevani masentunut. Tämä olen vain minä. Tällaista se on ollut niin kauan, kuin voin muistaa. Olen nyt ylä-asteella. En usko, että olen ikinä ollut onnellinen. Mistä se johtuu, sitä en tiedä. Hyvä perhe ja lähipiiri. Elämäni on suorastaan ongelmatonta kunnes katsotaan minua tarkemmin. Kasvoin kai jotenkin "vinoon", en oppinut ymmärtämään ketään. Olin aina erillainen ja sain kuulla siitä. Äitini sanoi kerran, etten löydä helposti ystäviä koska olen liian vanha henkisesti. Että ajattelen eritavalla. Joskus mietin sitäkin, mutta nykyään olevan vain sekasotku. En pysty ajattelemaan elämääni selkeästi.
Pahinta on se tunne, kuinka aika valuu sormieni läpi enkä minä elä. Olen nuori, parasta aikaa elämästäni. Lapsuuteni olen jo menettänyt ja nyt tahtoisin olla tavallinen teini. Tuntuu kuin tukehtuisin. Minussa on niin paljon ristiriitaisia tunteita. Toisaalta vihaan itseäni, toisaalta muita. Haluan jotain, kaiken, en mitään. Vihaan elämääni, mutten tiedä, mitä haluan.
Kun katson peiliin, näen kaksi ihmistä. Toinen on säälittävä, itseään vihaava ja täysin rikkinäinen ihmisen varjo. Ja toinen on vahva, itsevarma ja luova nuori nainen joka voisi päästä vielä pitkälle. Yritän tuoda tämän ihmisen esille, mutta on asioita, joita hän, minä, en kestä. Kuten ihmiset. Kun katson heitä, menen niin pahasti alemmuustilaan. etten kestä. Tekisi mieli itkeä ja lähden pois. Tuntuu, että tämä pahenee. Nykyään en kestä edes olla vanhojen tuttujen lähellä. Menen vain omaan huoneeseeni.
Minulla on unelmia. Ne ovat tulevaisuudessa. Ja tulevaisuuteen minä lastaan kaiken toivoni. Sisimmässäni tiedän, että unelmani tuskin koskaan käyvät toteen. En minä ole tyhmä, tiedän, etteivät kaikki ihmiset oikeasti vihaa minua. Mutten voi ajatella niin. En vain näe mitään hyvää elämässäni.
Mutta ei tämä mikään näy minusta. Ehkä ihmiset ajattelevat, että olen aika luuseri ja vähän synkkäkin. Mutta olen loistava näyttelijä! Minun on ollut pakko oppia, sillä en voi viettää elämääni kummastusta herättäen ja sääliä keräten. Vanhempani kai huomasivat että olin joskus aikaa sitten "vähän masentunut", mutta sehän kuuluu kasvamiseen. Enkä minä tahdo heidän tietävän, tai kenenkään muunkaan. Se olisi kamalaa ja se olisi ehdottomasti viimeinen pisara. Mutta ei minulla ole huolta tämän asian suhteen, sillä niin kauan kuin olen täysin yksin, kukaan ei voi huomata. Vihaan sitä ja rakastan sitä. Yksinäisyys on kuin linnake joka samaan aikaan suojaa ja eristää. Olen liian väsynyt, liian sekaisin.
Kirjoitin tämän, koska tahdoin ihmisten ymmärtävän kaltaisiani, jos heitä on. Ja yleensäkin ihmisiä jotka ovat henkisesti rikki. Liian usein luullaan, että kyse on vain lievästä asiasta. Stressistä, teini-iästä, elämän vaiheesta. Ja kun luen nyt tekstiäni, se oksettaa minua. En osaa valita oikeita sanoja, kaikki tuntuu niin kamalan teennäiseltä. . Mutta nämä ongelmat ovat häkki joka pienenee kunnes se rutistaa ihmisen kokoon. Eikä meillä ole avaimia tai voimaa ottaa niitä. Toivoisin myös ihmisiltä ymmärrystä. En minä pysty enää ottamaan apua vastaan tai hakemaan sitä. Tämä on minun elämäni josta on muodostunut turhauttava taistelu. Se ei kuitenkaan tarkoita, että luovuttaisin. Pohjalta on suunta vain ylöspäin tai paikoilleen, mutta minulla ei ole mitään menetettävää. Toivon jaksamista kaikille teille, joiden elämä ei ole ruusuilla tanssimista.
Mutta en koe olevani masentunut. Tämä olen vain minä. Tällaista se on ollut niin kauan, kuin voin muistaa. Olen nyt ylä-asteella. En usko, että olen ikinä ollut onnellinen. Mistä se johtuu, sitä en tiedä. Hyvä perhe ja lähipiiri. Elämäni on suorastaan ongelmatonta kunnes katsotaan minua tarkemmin. Kasvoin kai jotenkin "vinoon", en oppinut ymmärtämään ketään. Olin aina erillainen ja sain kuulla siitä. Äitini sanoi kerran, etten löydä helposti ystäviä koska olen liian vanha henkisesti. Että ajattelen eritavalla. Joskus mietin sitäkin, mutta nykyään olevan vain sekasotku. En pysty ajattelemaan elämääni selkeästi.
Pahinta on se tunne, kuinka aika valuu sormieni läpi enkä minä elä. Olen nuori, parasta aikaa elämästäni. Lapsuuteni olen jo menettänyt ja nyt tahtoisin olla tavallinen teini. Tuntuu kuin tukehtuisin. Minussa on niin paljon ristiriitaisia tunteita. Toisaalta vihaan itseäni, toisaalta muita. Haluan jotain, kaiken, en mitään. Vihaan elämääni, mutten tiedä, mitä haluan.
Kun katson peiliin, näen kaksi ihmistä. Toinen on säälittävä, itseään vihaava ja täysin rikkinäinen ihmisen varjo. Ja toinen on vahva, itsevarma ja luova nuori nainen joka voisi päästä vielä pitkälle. Yritän tuoda tämän ihmisen esille, mutta on asioita, joita hän, minä, en kestä. Kuten ihmiset. Kun katson heitä, menen niin pahasti alemmuustilaan. etten kestä. Tekisi mieli itkeä ja lähden pois. Tuntuu, että tämä pahenee. Nykyään en kestä edes olla vanhojen tuttujen lähellä. Menen vain omaan huoneeseeni.
Minulla on unelmia. Ne ovat tulevaisuudessa. Ja tulevaisuuteen minä lastaan kaiken toivoni. Sisimmässäni tiedän, että unelmani tuskin koskaan käyvät toteen. En minä ole tyhmä, tiedän, etteivät kaikki ihmiset oikeasti vihaa minua. Mutten voi ajatella niin. En vain näe mitään hyvää elämässäni.
Mutta ei tämä mikään näy minusta. Ehkä ihmiset ajattelevat, että olen aika luuseri ja vähän synkkäkin. Mutta olen loistava näyttelijä! Minun on ollut pakko oppia, sillä en voi viettää elämääni kummastusta herättäen ja sääliä keräten. Vanhempani kai huomasivat että olin joskus aikaa sitten "vähän masentunut", mutta sehän kuuluu kasvamiseen. Enkä minä tahdo heidän tietävän, tai kenenkään muunkaan. Se olisi kamalaa ja se olisi ehdottomasti viimeinen pisara. Mutta ei minulla ole huolta tämän asian suhteen, sillä niin kauan kuin olen täysin yksin, kukaan ei voi huomata. Vihaan sitä ja rakastan sitä. Yksinäisyys on kuin linnake joka samaan aikaan suojaa ja eristää. Olen liian väsynyt, liian sekaisin.
Kirjoitin tämän, koska tahdoin ihmisten ymmärtävän kaltaisiani, jos heitä on. Ja yleensäkin ihmisiä jotka ovat henkisesti rikki. Liian usein luullaan, että kyse on vain lievästä asiasta. Stressistä, teini-iästä, elämän vaiheesta. Ja kun luen nyt tekstiäni, se oksettaa minua. En osaa valita oikeita sanoja, kaikki tuntuu niin kamalan teennäiseltä. . Mutta nämä ongelmat ovat häkki joka pienenee kunnes se rutistaa ihmisen kokoon. Eikä meillä ole avaimia tai voimaa ottaa niitä. Toivoisin myös ihmisiltä ymmärrystä. En minä pysty enää ottamaan apua vastaan tai hakemaan sitä. Tämä on minun elämäni josta on muodostunut turhauttava taistelu. Se ei kuitenkaan tarkoita, että luovuttaisin. Pohjalta on suunta vain ylöspäin tai paikoilleen, mutta minulla ei ole mitään menetettävää. Toivon jaksamista kaikille teille, joiden elämä ei ole ruusuilla tanssimista.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Oletko sieluntoverini? Usko pois, tiedän tarkalleen miltä sinusta tuntuu. Ihan kuin olisin itse tuon kirjoittanut.
Minua masentaa se että tiedän etten koskaan tule muuttumaan, tämä on osa minua. Minulla ei ole kykyä tulla onnelliseksi. Välillä unelmoin mutta palaan nopeasti maanpinnalle tajutessani haaveideni olevan täysin epärealistisia ja turhia.
Toisaalta (olen sinua vähän vanhempi) kun olen myöhemmin purkanut tuntojani vanhojen koulukamujen kanssa, niin he ovat sanoneet että olin kaikkea muuta kuin säälittävä tai inhottava. Se oli heikolle itsetunnolleni yllätys, mutta olin kehittänyt sellaisen selityksen sille, etten vain ollut kovin sosiaalinen.
Nyt olen hyväksynyt etten ole sellainen ilopilleri, vaikka tyytyväinen olisinkin. Minulla on hyviä ystäviä ja ajattelen, että valitettavasti maailmassa ei ole kaltaisiani erikoisia tyyppejä niin paljoa, että tulisin joka toisen kanssa toimeen.
Tuo pikkuvanhuuskin menee ohi osittain, kunhan muut tulevat perässä. Omat kaverini ovat olleet usein minua vanhempia.
Halaus sinulle ja kannattaa panostaa siihen, mikä kiinnostaa ja omistautua elämään itselle ja muutamalla hyvälle ystävälle tai sellaisetn etsinnälle.
Ikä tuo varmuutta ihan varmasti mukanaan ja tulevaisuutta ei voisi mikään sen paremmin valmistella kuin sen opetteleminen, että arvostaa itseään. Vaikutat älykkäältä ja kivalta tyypiltä, joten syitä arvostamiseen ei varmaan puutu.
Ja sinä j.e.j joka tuputat Jeesusta joka väliin, olet hyvin loukkaava uskonto-fasisti.
...kaikille jotka jaksoivat vastata. Voimia ja jaksamista. Yritän löytää elämääni punaisen langan, vaikka se kuinka vaikealta vaikuttaisikin. :)
Mielestäni sinun kannattaisi puhua asioistasi kouluterveydenhoitajan kanssa (ilmeisesti opiskelet ?)Häneltä saat hyviä neuvoja ja pääset terapiaan. Mielestäni vaikutat masentuneelta.
Olet vielä nuori - aika parantaa sen ongelman,mutta nyt sinun kannattaisi hankkia isellesi mielenkiintoinen harrastus - sitä kautta
saisit itsellesi myös ystäviä. Onnea punaisen langan etsintään.
Koska osaat noin hyvin kirjoittaa, aloita kirjoittamaan! Heti tuli mieleen, että voisit kirjoittaa tekstiä kahdesta henkilöstä, jotka elävät samaan aikaan. Vähän niinkuin se leffa Sliding doors (kato se ellet ole nähnyt). Eli kirjoita niistä kahdesta sinusta. Keksi niille nimet, jotta et ajattelisi liikaa itseäsi, vaan kirjoittaisit miltä noista kahdesta henkilöstä tuntuu. Mä oon kirjoittanut paljon ja niin olen ratkaissut monta asiaa elämässäni. Alussa voi olla vaikeaa, mutta siihen oppii. Sulla on ainakin aineksia!