Kirjoitin tuolla yhdellä palstalla tän jutun ja kun luin sen kertaalleen, mietin, että pitäisikö mun ihan oikeasti tehdä asialle jotain? Sille, miltä nyt tuntuu. Olen aina ajatellut että terveellä järjellä ja järkeilyllä pärjää. Kokemukset vahvistaa jne...mutta melkein kuusi vuotta on töiden suhteen mennyt niin, että ei ole ollut täysiä eikä palkallisia kesälomia, ja muutama vuosi mennyt niin että tuntuu ettei jaksa. Mulla on ollut paniikkihäiriö joskus muutamia vuosia sitten mihin söin jotain lääkkeitä. En muista lääkkeen nimeä mutta oli joku mieto, ahdistukseen ja paniikkihäiriöön tarkoitettu mistä lääkäri sano että on tarkotus auttaa mua nukkumaan, sillä väsyneenä ei jaksa asioita käsitellä. Söin niitä vaan muutaman viikon ja ulkomaan matkakin sai mut ihan muihin ajatuksiin ja peruin ajan psykiatrillekkin mitä olin jonottanut liiankin kauan. Niin, eli sitten jostain saa taas voimia...ja mut sitten taas tuntuu niin epätoivoiselta. Jokainen paska temppu ihmisiltä tai elämältä on kerta kerralta kamalampi.
Aloitan uuden työn. Ajattelin pitää viikon hengähdystauon ennen uutta, mutta nyt kun se viikko on mennyt, tuntuu siltä että sen olisi pitänyt olla melkein kuukausi. Olen kohta niin piipussa. Mutta olen aina ollut vahva ja "tervejärkinen" Mitä kukaan voisi mun hyväkseni kuitenkaan tehdä? Noh.. tän mä kirjotin, mikä pisti miettimään:
"Ihmisten tunteilla ei saisi leikkiä. Voi olla että tämä uusi tuntee enemmän kun olisit kuvitellut. Ajattelee asiaa muuna kun pelleilynä. Mä oo nyt jotain mielialalääkkeitä vaille hajalla. Mutsin ekat lauseet mulle tänään oli, että "pitäisikö sun hakea ammattiapua. Voit kokoajan huonosti ja se huolestuttaa minua." Ehkä mun pitäisi sitten. En nuku. En vaikka olisin juuri valvonut ympäri vuorokauden. Paitsi viikonloppuna. Sillon voisin nukkua ympäri vuorokauden. Ja yhä useammin löydän itteni oksentelemassa ylimääräisiä drinkkejä jonkun kaverin vessassa. Mikään ei kiinnosta, ei liikuta, ei huvita, ei tunnu miltään. Pelkään myös että olen epäonnistuja. Aloitan uuden työn ja pelkään että musta ei ole mihinkään sittenkään. Etenkään kun tuleva ei kiinnosta. Oon näköjään sinisilmäinen ja naiivi vielä 25v iässä. Se mitä olen nyt oppinut ihmisen pahuudesta, vääntää vatsaa ja tekee kylmiä väreitä. Ihan oikeasti. Tuntuu kun mut olisi raiskattu henkisesti. Kaikki tämä paska kun sekaannuin eronneeseen mieheen joka esitti jotain muuta mitä on. Ja asiat mitkä paljastui pikkuhiljaa jälkeenpäin on järkyttänyt mua. Kun tämä olisikin ollut vaan joku hämärä deittailujuttu mutta kun oltiin ihan yhteen muuttamassa. Ja silti. Kaikki oli valhetta. En kaipaa tätä miestä. Ajatuskin hänestä ja mitä on saanut aikaseksi, kuvoo. Se tässä on pahinta, kun on sekaantunut hirviöön ja antanut sen tehdä mulle mitä on tehnyt. Ihan kun olisin koskenut johonkin saastaan ja se saastuttaa mua ja muuttaa mua. Miksi ei ajatella muuta kun itseään? Miten on niin helppoa tehdä toiselle järkyttäviä asioita? Eronneista tulee näköjään pääsääntöisesti sekopäitä, hirviöitä, valehtelijoita, holtittomia ihmisyyden irvikuvia. Pitäisi ensin selvittää päänsä ennenkun sotkee muidenkin elämää."
Niin. Mua taas ahdistaa ja pelottaa. Ei ole mitään tarkkoja ajatuksia, vaan sen pelon tuntee mahassa, rinnassa, päässä ja kylminä väreinä, pahoinvointina. Mitä jos en kykene siihen duuniin enkä mihinkään? Tai, tiedän että kykenen, mutta huolestuttaa nyt kun huomaan ettei mua kiinnosta eikä huvita mikään. Se on niin päinvastaista mitä mä oikeasti olen. Mitä jos jämähdän tämmöseksi?
Aloitan uuden työn. Ajattelin pitää viikon hengähdystauon ennen uutta, mutta nyt kun se viikko on mennyt, tuntuu siltä että sen olisi pitänyt olla melkein kuukausi. Olen kohta niin piipussa. Mutta olen aina ollut vahva ja "tervejärkinen" Mitä kukaan voisi mun hyväkseni kuitenkaan tehdä? Noh.. tän mä kirjotin, mikä pisti miettimään:
"Ihmisten tunteilla ei saisi leikkiä. Voi olla että tämä uusi tuntee enemmän kun olisit kuvitellut. Ajattelee asiaa muuna kun pelleilynä. Mä oo nyt jotain mielialalääkkeitä vaille hajalla. Mutsin ekat lauseet mulle tänään oli, että "pitäisikö sun hakea ammattiapua. Voit kokoajan huonosti ja se huolestuttaa minua." Ehkä mun pitäisi sitten. En nuku. En vaikka olisin juuri valvonut ympäri vuorokauden. Paitsi viikonloppuna. Sillon voisin nukkua ympäri vuorokauden. Ja yhä useammin löydän itteni oksentelemassa ylimääräisiä drinkkejä jonkun kaverin vessassa. Mikään ei kiinnosta, ei liikuta, ei huvita, ei tunnu miltään. Pelkään myös että olen epäonnistuja. Aloitan uuden työn ja pelkään että musta ei ole mihinkään sittenkään. Etenkään kun tuleva ei kiinnosta. Oon näköjään sinisilmäinen ja naiivi vielä 25v iässä. Se mitä olen nyt oppinut ihmisen pahuudesta, vääntää vatsaa ja tekee kylmiä väreitä. Ihan oikeasti. Tuntuu kun mut olisi raiskattu henkisesti. Kaikki tämä paska kun sekaannuin eronneeseen mieheen joka esitti jotain muuta mitä on. Ja asiat mitkä paljastui pikkuhiljaa jälkeenpäin on järkyttänyt mua. Kun tämä olisikin ollut vaan joku hämärä deittailujuttu mutta kun oltiin ihan yhteen muuttamassa. Ja silti. Kaikki oli valhetta. En kaipaa tätä miestä. Ajatuskin hänestä ja mitä on saanut aikaseksi, kuvoo. Se tässä on pahinta, kun on sekaantunut hirviöön ja antanut sen tehdä mulle mitä on tehnyt. Ihan kun olisin koskenut johonkin saastaan ja se saastuttaa mua ja muuttaa mua. Miksi ei ajatella muuta kun itseään? Miten on niin helppoa tehdä toiselle järkyttäviä asioita? Eronneista tulee näköjään pääsääntöisesti sekopäitä, hirviöitä, valehtelijoita, holtittomia ihmisyyden irvikuvia. Pitäisi ensin selvittää päänsä ennenkun sotkee muidenkin elämää."
Niin. Mua taas ahdistaa ja pelottaa. Ei ole mitään tarkkoja ajatuksia, vaan sen pelon tuntee mahassa, rinnassa, päässä ja kylminä väreinä, pahoinvointina. Mitä jos en kykene siihen duuniin enkä mihinkään? Tai, tiedän että kykenen, mutta huolestuttaa nyt kun huomaan ettei mua kiinnosta eikä huvita mikään. Se on niin päinvastaista mitä mä oikeasti olen. Mitä jos jämähdän tämmöseksi?
Vastaukset 3
Vanhimmat
apua. Vaikka aloitat uuden työn, siitä voit saada sairaslomaa, jos se tuntuu ylivoimaiselta. Ilman lomia ihminen ei jaksa loputtomiin.
Paniikkihäiriöön on hyviä SSRI-lääkkeitä, jotka tuovat parhaiten avun viiveellä eli 2-3 kuukauden käytön jälkeen. Itselläni Sepram ja se osui heti nappiin. Kun annos saatiin sopivaksi ja olin käyttänyt muutaman kuukauden, kohtaukset saatiin pois. Unihäiriöön minulla on vuorotellen stella ja diapam. Nukkuminen on kuiteskin ihmisen perustarve ja jos ei onnistu stressin takia luonnostaan, apua kannattaa pyytää.
Ihmiset hyppäävät nykyisin heti uuteen seurustelusuhteeseen, kun entinen on päättynyt. Ei anneta itselle aikaa miettiä ja parantua rauhassa.
Pätkätöissä on juuri kuvaamasi haitta, että menettää täyden lomat ja yleensäkin tulee stressi, että on vähän väliä sopeuduttava uuteen työhön ja uusiin ihmisiin. Tähän tilanteeseen neuvoisin, että kannattaa työsuhteen vaihtuessa pyytää palkaton vapaa ansaittujen lisäksi. Itse olen joissakin tilanteissa pyytänyt ja saanut ja tyytynyt vähempään rahallisesti, koska lepo on mielestäni rahaa tärkeämpi (viikosta parista kysymys).
Paniikkihäiriö kuluttaa mielettömästi voimia, joten suosittelen hakeutumista avun piiriin, eikä pidä heti luovuttaa lääkkkeitten suhteen. Nykyisin ihmiset ovat tosi kärsimättömiä, että ei voida muka odottaa sitä 2-3 kuukautta, kunnes lääke rupeaa tehoamaan. Itse sain kuulla, että kärsin depressiosta ja olen kärsinyt yli 20 vuotta tajuamattani sitä. Paniikki ajoi sitten hoidon piiriin ja ajattelin, että takuulla jaksan odottaa lääkkeen täyttä tehoamista ja kyllä kannatti. Moni tuskailee jo paria ekaa viikkoa, kun lääkkeet väsyttävät ja on muita oireita. Olisivat kokeneet 20 vuotta depressiota ja ymmärtäisivät, miten pieni aika muutama kuukausi on.
Mä löysin äsken hyvän sivuston. Siellä on foorumeita ja mm. rentoutumisohjeita. Näin ensihätään ainakin. Kirjoitan sinne pian omia ja hyväksihavaittuja, jos suinkin ehdin ja osaan muotoilla ne kirjallisesti hyviksi.
Tässä olisi osoite
www.kelaa.com
N.25-vuotiaat voivat yleisesti parhaiten elämänsä aikana, joten tuntemuksesi on melkoisen vahvoja ja siten huolestuttavia. Lääkitystä en voi suositella, koska tulet mitä varmemmin pilaamaan niillä elämäsi. Itse kiinnittäisin huomiota ongelman ytimeen, eli siihen, että itse käyttäydyt melko lapsenomaisesti ikääsi nähden ja että kumppanisi on ollut turhan kokenut. Kokeneemmaalle on jo päässyt syntymään erinäisiä murheita joidenka kanssa hänen pitää elää. Tuolloin myös oikean ja väärän tunteen väliin syntyy ns. harmaa epämiellyttävän tuntuinen alue johon ihminen saattaa ajautua ja samaiselle alueelle tulee tarkoitusperättömsti vedettyä myös muita.
Sinuna pyrkisin unohtamaan huonot kokemukset ja etsimään saman ikäluokan ja muutoinkin kaltaistasi seuraa.