Ajattelin vaan kysyä että mitäs mieltä te yksinäiset olette jos etsin näin perheellisenä jonkun joka kärsii yksinäisyydestä ja rupean hänelle ystäväksi?
Vai kannattaako? Itselläni kun on onnellinen perhe ja aika paljon touhuttavaa (ei niin paljon etteikö siihen ihmisiä mahtuisi). Pelkään vähän että tää elämäni "täyteisyys" voi ahdistaa toista. Ja mietityttää että onkohan se ihan fiksua tupata ystäväksi.
Toisaalta itsellänikin on yllin kyllin tilaa ystävänä koska tuttuja on jonkinverran mutta ystäviä vähän. Olen siis erakkoluonne joka on päätynyt parisuhteeseen ja siksi löytänyt jonkinlaisen tasapainon.
Ongelma on tavallaan myös se etten ole koskaan ollut kovin hyvä ystävä oman sukupuoleni edustajien kanssa vaan yleensäkin mennyt vastakkaisen sukupuolen luokse siinä suhteessa, ihan siis vain ystävänä(kin) ja homma on toiminut. Vaimoni tuskin suvaitsisi (harmi sinänsä) kaveruutta toisen naisen kanssa. On sen verran omistava persoona (tosin on myöntänyt että sietäisi kyllä vaivoin jos kyseessä olisi sydänystävä jonka tuntee itsekin).
Mitäs mietitte, onko yksinäisten ihmisten joukossa sellaista jolle tuttavuus kaltaiseeni persoonaan olisi toivottu?
Vai kannattaako? Itselläni kun on onnellinen perhe ja aika paljon touhuttavaa (ei niin paljon etteikö siihen ihmisiä mahtuisi). Pelkään vähän että tää elämäni "täyteisyys" voi ahdistaa toista. Ja mietityttää että onkohan se ihan fiksua tupata ystäväksi.
Toisaalta itsellänikin on yllin kyllin tilaa ystävänä koska tuttuja on jonkinverran mutta ystäviä vähän. Olen siis erakkoluonne joka on päätynyt parisuhteeseen ja siksi löytänyt jonkinlaisen tasapainon.
Ongelma on tavallaan myös se etten ole koskaan ollut kovin hyvä ystävä oman sukupuoleni edustajien kanssa vaan yleensäkin mennyt vastakkaisen sukupuolen luokse siinä suhteessa, ihan siis vain ystävänä(kin) ja homma on toiminut. Vaimoni tuskin suvaitsisi (harmi sinänsä) kaveruutta toisen naisen kanssa. On sen verran omistava persoona (tosin on myöntänyt että sietäisi kyllä vaivoin jos kyseessä olisi sydänystävä jonka tuntee itsekin).
Mitäs mietitte, onko yksinäisten ihmisten joukossa sellaista jolle tuttavuus kaltaiseeni persoonaan olisi toivottu?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Miksi ei voisi olla ystävää, joka edustaisi vastakkaista sukupuolta? Jos siis vaimo hyväksyy!
Pitäähän kaikilla olla ystäviä, oli nainen/mies.
Olen toki parisuhteessa ja siltä pohjalta kirjoitan. Mutta olen kyllä kokenut "sadan vuoden yksinäisyyttä" elämässäni, joten luulisin puhuvani nyt oikeasta asiasta.
Tuo yksinäisyyden kokemus on juontunut pitkälti minullakin olevasta erakkoluonteesta. Tai koen olevani erilaisempi kuin valtaväestö, jos sellaista käsitettä edes on.
Yksinäistä ihmistä voi hyvinkin kiinnostaa "täyteistä elämää" viettävän ihmisen ystävyys. Siis siinä mielessä, että se tuo erilaisia tuulia ja erilaista kosketuspintaa asioihin. Toki ajattelisin, että yksinäisen on hyvä olla sinut elämäntilanteensa kanssa tai toisen perheellisyys ja jutut lapsista voivat ahdistaa. Mutta osaahan ja haluaahan sydämeltään sivistynyt ihminen jutella muustakin kuin perheestän ja kuunnella sitä, mitä vastapuolella on elämässään.
Eikä persoonien välinen yhteensopivuus katso mielestäni elämäntilanteen päälle. Jos toinen ihminen tuntuu "kotoisalta" ja tutustumisen arvoiselta, eiköhän se ole sama ja se, mikä on ns. sosiaalinen status, ulkopuolinen asia. Mitä tuohon ystäväksi "tuppautumiseen" tulee, niin harva ihminen kai loppujen lopuksi kieltäytyy sellaisesta tilaisuudesta. Luulenpa, että vastapuoli voisi olla vaan imarreltu. Vaikutat kuitenkin näin yht'äkkiä valveutuneelta ihmiseltä.
Tietysti sinun on otettava vaimosi huomioon. Saisitko vakuutettua hänet hyvistä aikeistasi? Pidä hänen kanssaaan istunto ja puhu asia puhtaaksi omalta kannaltasi. Tietysti jos omistushaluinen ihminen "haistaa vähänkään palaneenkäryä", voi tilanne olla pian toivoton.
Se tuntuu kyllä ikävältä, jos aikuinen ihminen ei saa olla ystävä sille ihmiselle, jolle haluaisi. Nim. kokemusta on .
Siitä vaan ystävyyttä ajamaan! ; )