En osaa diagnisoida itseäni, mutta jotain on vialla ja pahasti: Olen narsistinen, en paljoa ajattele muiden tunteita, joskus.
Mielestäni kaikki muut ihmiset ovat tyhmiä,juuri niin: typeriä, jotka eivät osaa ajatella aivoillaan. Haluan julkisuuteen, jatkuvaa ihailua osakseni. Haluan olla jotain, paras, kaunein, laihin, rakastetuin, halutuin, taitavin.
Haluan elämältäni paljon. Tavallinen, hyvä parisuhde ei anna minulle mitään. Otan miehen, kun tarvitsen. Nykyinen pelasti itseni iseltäni..hetkeksi. Sain rakkautta, asunnon, kauniita esineitä. Nyt suhde on loppuunkulutettu. Sain mitä halusin. Silti en pääse heti pois. En voi jättää heti kun olen saanut haluamani, enkä voi olla varma, että saan pitää asuntoni..yhdessä kun tämä omistetaan.
Janoan elämääni kuuluisuutta. Haaveilen jatkuvasti paremmasta, rikkaasta elämästä. En ole tyytyväinen tavallisen ihmisen rooliin. En koskaan ole paljastanut todellista itseäni kenellekään. Olen ainan porukan viihdyttäjä, iloinne ja hassu, huomiota, huomiota.Toisaalta tiedän, ettei tämä voi olla normaalia, jotain on vialla. En tyydy mihinkään. Mutta en voi mennä terapiaan tästä puhumaan, tiedän,etten voi puhua kenellekään asioistani, ei kukaan saa tietää minääni. Ja mitä joku terapeutti tietäisi? Ihminen sekin.
Luulen, että elämäni olisi parempaa, jos saisin mitä haluaisin. Mutta kun ne halut muuttuu, heti kun olen jotain saanut. Täydellistä olisi löytää joku narsistinen taiteilija, kun oltaisiin yhdessä oltaisiin onnellisia, riuduttaisiin ikävässä ja harrastettaisiin toisia suhteita. Kuoltaisiin nuorina ja kauniina, onnellisina. Ei yksin vanhana, unohdettuna.
Tiedän mikä on mennyt pieleen, mutten osaa, enkä halua hakea apua.. Vanhempani erosivat, kun olin pieni. Isällä skitsofrenia. Asia, jota ei koskaan minulle kerrottu, en tietäisi vieläkään, jos en salaa olisi lukenut avioero-papereita. Äidilläni ollut rankka lapsuus, yritti vain elää ja selvitä itse, ei todellakaan ollut voimia hoitaa lapsia. Yritti parhaansa, mutta ei se riittänyt minulle. Ymmärrän, mutten osaa antaa anteeksi. Enkä ikinä voisi hänen kanssaan asiasta puhua.
Siskoni sai kaiken huomion, kiltti, hiljainen, hyvä koulussa. Minä olin nuorempi, enkä ymmärtänyt asioita. Kaipasin huomiota, olin hankala. Minulla ei ollut aikuista pitämässä huolta.
Raiskausyritys, kun olin 13-v. Äitini kirjekaveri. Asiasta ei koskaan puhuttu sen jälkeen. Äitini oli vain tuskastunut, kun koko ajan piti juosta oikeudessa.
Miten minusta olisi voinut tulla normaali ihminen, ei mitenkään. Tuntuu etten ole hyvä missään, en pääse kouluihin joihin haluaisin, en ole tarpeeksi rakastettu. Elämä on paskaa, tylsää työtä ja tylsää elämää. Käytän liikaa alkoholia, menen liiallisuuksiin seksin kanssa. Bulimia. Ei mitään itsekunnioitusta ja toisaalta pidän itseäni seuraavan jumalasta..kuka minä luulen olevani?
Itsemurhaa en ole ikinä edes ajatellut, olen liian hyvä siihen. Kun katson peiliin näen lihavan,tavallisen näköisen, keskinkertaisen ihmisen. Silti luulen olevani kaikkivoipa, paras, viisain, liian hyvä. Miksen sitten pääse kouluihin, johon haluan? Miksei minulla ole sitä täydellistä miestä, elokuvarakkautta?
Mitä tässä voisi tehdä? Välillä yritän olla normaali, ajattelen avioliittoa, lapsia. Mutta..se olisi tylsää elämää, lapsista ei tulisi normaaleja, en osaa näyttää rakkauttani. Hermo ei kestä lapsia. En kestä miestä, joka tekee kaiken mitä muut haluaisivat: siivoaa, tekee ruokaa, kertoo rakastavansa jne.
Haluan elämää suuremman elämän, jossa minulla on palvelijoita. Kenekään ei tarvitse siivota jne. On vain suurta tunteiden paloa, esiintymisiä, vartalon muokkausta jumpalla, kuntosalilla. En kestä normaalia töihin, kotiin, lapsia, sukua..elämää.
Mitä teen? Elän tylsää elämääni ja odotan, että mies lähtee. Rupean alkoholistiksi ja kuolen pois nuorena, saamatta mitä halusin? Vai yritän tunkea itseni muottiin, hankin lapsia, pilaan heidän elämänsä? Elämä on tuskaa. Ajattelematta selviän aina pari vuotta eteenpäin, mutta sitten tulee taas tällainen romahdus. Huomenna voi jo olla ohi ja jatkan kuluttavaa, tappavaa elämääni.
Mielestäni kaikki muut ihmiset ovat tyhmiä,juuri niin: typeriä, jotka eivät osaa ajatella aivoillaan. Haluan julkisuuteen, jatkuvaa ihailua osakseni. Haluan olla jotain, paras, kaunein, laihin, rakastetuin, halutuin, taitavin.
Haluan elämältäni paljon. Tavallinen, hyvä parisuhde ei anna minulle mitään. Otan miehen, kun tarvitsen. Nykyinen pelasti itseni iseltäni..hetkeksi. Sain rakkautta, asunnon, kauniita esineitä. Nyt suhde on loppuunkulutettu. Sain mitä halusin. Silti en pääse heti pois. En voi jättää heti kun olen saanut haluamani, enkä voi olla varma, että saan pitää asuntoni..yhdessä kun tämä omistetaan.
Janoan elämääni kuuluisuutta. Haaveilen jatkuvasti paremmasta, rikkaasta elämästä. En ole tyytyväinen tavallisen ihmisen rooliin. En koskaan ole paljastanut todellista itseäni kenellekään. Olen ainan porukan viihdyttäjä, iloinne ja hassu, huomiota, huomiota.Toisaalta tiedän, ettei tämä voi olla normaalia, jotain on vialla. En tyydy mihinkään. Mutta en voi mennä terapiaan tästä puhumaan, tiedän,etten voi puhua kenellekään asioistani, ei kukaan saa tietää minääni. Ja mitä joku terapeutti tietäisi? Ihminen sekin.
Luulen, että elämäni olisi parempaa, jos saisin mitä haluaisin. Mutta kun ne halut muuttuu, heti kun olen jotain saanut. Täydellistä olisi löytää joku narsistinen taiteilija, kun oltaisiin yhdessä oltaisiin onnellisia, riuduttaisiin ikävässä ja harrastettaisiin toisia suhteita. Kuoltaisiin nuorina ja kauniina, onnellisina. Ei yksin vanhana, unohdettuna.
Tiedän mikä on mennyt pieleen, mutten osaa, enkä halua hakea apua.. Vanhempani erosivat, kun olin pieni. Isällä skitsofrenia. Asia, jota ei koskaan minulle kerrottu, en tietäisi vieläkään, jos en salaa olisi lukenut avioero-papereita. Äidilläni ollut rankka lapsuus, yritti vain elää ja selvitä itse, ei todellakaan ollut voimia hoitaa lapsia. Yritti parhaansa, mutta ei se riittänyt minulle. Ymmärrän, mutten osaa antaa anteeksi. Enkä ikinä voisi hänen kanssaan asiasta puhua.
Siskoni sai kaiken huomion, kiltti, hiljainen, hyvä koulussa. Minä olin nuorempi, enkä ymmärtänyt asioita. Kaipasin huomiota, olin hankala. Minulla ei ollut aikuista pitämässä huolta.
Raiskausyritys, kun olin 13-v. Äitini kirjekaveri. Asiasta ei koskaan puhuttu sen jälkeen. Äitini oli vain tuskastunut, kun koko ajan piti juosta oikeudessa.
Miten minusta olisi voinut tulla normaali ihminen, ei mitenkään. Tuntuu etten ole hyvä missään, en pääse kouluihin joihin haluaisin, en ole tarpeeksi rakastettu. Elämä on paskaa, tylsää työtä ja tylsää elämää. Käytän liikaa alkoholia, menen liiallisuuksiin seksin kanssa. Bulimia. Ei mitään itsekunnioitusta ja toisaalta pidän itseäni seuraavan jumalasta..kuka minä luulen olevani?
Itsemurhaa en ole ikinä edes ajatellut, olen liian hyvä siihen. Kun katson peiliin näen lihavan,tavallisen näköisen, keskinkertaisen ihmisen. Silti luulen olevani kaikkivoipa, paras, viisain, liian hyvä. Miksen sitten pääse kouluihin, johon haluan? Miksei minulla ole sitä täydellistä miestä, elokuvarakkautta?
Mitä tässä voisi tehdä? Välillä yritän olla normaali, ajattelen avioliittoa, lapsia. Mutta..se olisi tylsää elämää, lapsista ei tulisi normaaleja, en osaa näyttää rakkauttani. Hermo ei kestä lapsia. En kestä miestä, joka tekee kaiken mitä muut haluaisivat: siivoaa, tekee ruokaa, kertoo rakastavansa jne.
Haluan elämää suuremman elämän, jossa minulla on palvelijoita. Kenekään ei tarvitse siivota jne. On vain suurta tunteiden paloa, esiintymisiä, vartalon muokkausta jumpalla, kuntosalilla. En kestä normaalia töihin, kotiin, lapsia, sukua..elämää.
Mitä teen? Elän tylsää elämääni ja odotan, että mies lähtee. Rupean alkoholistiksi ja kuolen pois nuorena, saamatta mitä halusin? Vai yritän tunkea itseni muottiin, hankin lapsia, pilaan heidän elämänsä? Elämä on tuskaa. Ajattelematta selviän aina pari vuotta eteenpäin, mutta sitten tulee taas tällainen romahdus. Huomenna voi jo olla ohi ja jatkan kuluttavaa, tappavaa elämääni.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Aika hyvin osasit diagnisoida itseäsi,nämä kaikki sopii melkein myös itseeni,vaikka olen mies.Tämä on aika ikävä vaiva ja asiantuntijatkin ovat hämillään miten auttaa.Mehän olemme omasta mielestämme miin viisaita ja kaikki tietäviä,että jopa melkein itse määräämme lääkityksen.Sempä takia hyvin useat meistä sortuu viinaan ja tapuihin.Olisi hyvin mielenkiintosta keskustella kanssasi näistä asioista,sillä molemmat meistä ymmärtää mistä on kysymys.
jotain rauhottavia esim imovan
Ei millään pahalla Sonja,mutta olikohan tuo oikein järkevä suositus.Sillä Imovan on nukahtamis lääke ja se tuskin auttaa tähän vaivaan.
En halua vähätellä vaivojasi tai nostaa esim omiani tai muiden jalustalle. Itse itsaria yrittäneenä en ymmärrä siltikään miksei elämä voisi olla jo valmiiksi hyvää tai muuttua koko ajan paremmaksi.
En toisaalta ymmärrä sitäkään mitä vikaa narsistisessa persoonallisuudessa on. En ymmärrä eikä minun tarvitsekaan. Jokainen suhtautukoon narsistiin niin kuin haluaa. Tuskin aikuista tervejärkistä voi edes hyväksikäyttää. Ihminen on kuitenkin itsekäs olento, joihinkin se on koodattu tiukemmin kuin toiseen.
Ongelmia näyttää syntyvän vain jos omat piirteet ei miellytä itseään. Esim suhteet: Harvapa niistä on ikuinen, itse hyväksyn niiden väliaikaisuuden enkä edes halua sitä muuttaa. Tuskin kestäisin ketään 10 vuotta.
Jotain tämän tyylistä ajatusta heräsi. Ei ole väärin haaveilla jostain muusta kuin punaisesta tuvasta, perunamaasta, 1,7 lapsesta ja koirasta.
En halua sen enempää kommentoida asiaa,mutta nykyihmisen pitääkin olla hieman narsistinen. Maailma on liian kova !Muuten ei pärjää kunhan vaan tämä narsismi ei nekatiivisessä muodossa käänny itseään vastaan.
Valitettavasti näin taitaa olla. Vaikka sitä hehkutinkin, on ainakin negatiivista se, että Suomessa työmarkkinoille ja varsinkin johtoportaaseen vallalle tullut narsististen luonteenpiirteiden ihannointi. Usein se ei ole firman eikä varsinkaan alaisten etu....
Kehitys ei varmaan tähän pysähdy ja huomataan aikanaan tämän hetkisen "ihanteen" huonot puolet. Tällä hetkellä ei siis ainakaan ilman pärjää parhaiten.
Niin jokaisella luonteenpiirteellä on se toinen ääri. Intohimoinen on usein mustasukkainen ja narsistilla esiintyy muuta. Mielestäni tämän threadin aloittajalla oli jo jotain menossa, koska ainakin itse tilanteeseen ja sen ongelmallisuuteen huomiota kiinnitti.
Se on ratkaisu. Monikaan ei haaveile perheestä. Miksi pitäisi? Jos haluat tietyntyyppistä työtä etsi sitä. Koulutusta on vaikka minkälaista. Alemman ja ylemmän tason. On nopeampaa hankkia ammatti alemman tason tutkinnolla. Voi saada töitä, kehittyä alalla ja mahdollisuus jatko-opintoihin kasvaa. Voisit hyväksyä itsesi, olla onnellinen.
vain ja ainoastaan Rakkauden ja Hyväksynnän puute.Sillä koen olleeni aivan samanlainen persoonallisuus kuin sinä,olen saanut parantua Jumalan avulla.Hän on ohjannut tielleni rakastavia ihmisiä,joille kelpaan juuri tällaisenä kuin olen.ei tarvi yrittää mitään.itse olen saanut valtavasti apua Tunnekontakti-seminaareista joita Traumaterapeutti Tor Spiik pitää eri puolella Suomea.
Sieltä on apu minulle löytynyt ja sadoille muille jotka kärsivät tunne-elämän ongelmista.Olen aivan vakuuttunut että saat avun,sinun ei tarvi kärsiä!!!
Muistan sinua!
Lämmöllä:Särkynyt