Eihän rakkauden määrää voi oikeastaan punnita, mutta meillä on kuitenkin alusta lähtien ollut niin, että mies on rakastanut enemmän. Hän oli sisukas eikä antanut periksi, kun minä emmin treffeille lähtöä jne :)
Olen ajan myötä oppinut välittämään miehestäni, myös rakastamaan...mutta en usko että rakkautteni on samanlaista kuin mitä mies tuntee minua kohtaan. Sen näkee hänen silmistään. En tiedä katsonko itse koskaan miestäni samalla tavalla.
Tällainen kiintymys, joka minulla on miestäni kohtaan, on varmasti aika yleistä pitkissä parisuhteissa...(tosin me olemme olleet yhdessä vasta vajaat pari vuotta.). Olen kuitenkin romanttinen ja tunteellinen ihminen. Olen nuorempana kokenut jotain hyvin vahvaa (vaikka nuori olen vieläkin), ei mitään ensirakkaus-juttuja, mutta tiedän, että on olemassa myös toisenlaista rakkautta. Eri asia on, kuinka pitkäkestoisia siitä alkaneet suhteet yleensä on. Voihan olla, että kun rakkaus syttyy vaikeissa olosuhteissa, se tavallaan lisää sitä rakkauden määrää ja epätoivosta halua olla toisen kanssa.
Mutta... oloni on välillä levoton nykyisen mieheni kanssa. Tunnen suurta syyllisyyttä, koska en luultavasti tunne yhtä suurta rakkautta häntä kohtaan kuin hän minua. Tämä johtuu osittain ehkä myös siitä, että hän on monessa asiassa täysin erilainen kuin minä, enkä pysty kunnioittamaan hänen kaikkia mielipiteitään vaikka kuinka haluaisin.
Tuntuu jotenkin turhalta erota tämän takia, mutta voiko tällainen olla alkusoittoa sille, että jossain vaiheessa tajuaa eläneensä väärän miehen kanssa? Haluaisin, että minulla olisi 100-prosenttisesti varma olo tämän miehen kanssa. Että riidankin jälkeen tunnen oloni turvalliseksi tietäen että rakastan häntä ja haluan olla hänen kanssaan.
Uhraanko minä oman elämäni jollen ole aina täysin varma? Tekee pahaa ajatella miltä miehestäni tuntuisi jos lähtisin. Olen pari kertaa nähnyt hänen itkevän, kun hän on aistinut minusta ettei oloni ole hyvä. Haluaisin enemmän kuin mitään muuta olla aina tämän miehen kanssa. En silti halua huijata itseäni. Toisaalta luonteeni on monesti "eksymiseen" taipuvainen...entä jos tämä johtuukin minusta, siitä että mietin liikaa?
Olen ajan myötä oppinut välittämään miehestäni, myös rakastamaan...mutta en usko että rakkautteni on samanlaista kuin mitä mies tuntee minua kohtaan. Sen näkee hänen silmistään. En tiedä katsonko itse koskaan miestäni samalla tavalla.
Tällainen kiintymys, joka minulla on miestäni kohtaan, on varmasti aika yleistä pitkissä parisuhteissa...(tosin me olemme olleet yhdessä vasta vajaat pari vuotta.). Olen kuitenkin romanttinen ja tunteellinen ihminen. Olen nuorempana kokenut jotain hyvin vahvaa (vaikka nuori olen vieläkin), ei mitään ensirakkaus-juttuja, mutta tiedän, että on olemassa myös toisenlaista rakkautta. Eri asia on, kuinka pitkäkestoisia siitä alkaneet suhteet yleensä on. Voihan olla, että kun rakkaus syttyy vaikeissa olosuhteissa, se tavallaan lisää sitä rakkauden määrää ja epätoivosta halua olla toisen kanssa.
Mutta... oloni on välillä levoton nykyisen mieheni kanssa. Tunnen suurta syyllisyyttä, koska en luultavasti tunne yhtä suurta rakkautta häntä kohtaan kuin hän minua. Tämä johtuu osittain ehkä myös siitä, että hän on monessa asiassa täysin erilainen kuin minä, enkä pysty kunnioittamaan hänen kaikkia mielipiteitään vaikka kuinka haluaisin.
Tuntuu jotenkin turhalta erota tämän takia, mutta voiko tällainen olla alkusoittoa sille, että jossain vaiheessa tajuaa eläneensä väärän miehen kanssa? Haluaisin, että minulla olisi 100-prosenttisesti varma olo tämän miehen kanssa. Että riidankin jälkeen tunnen oloni turvalliseksi tietäen että rakastan häntä ja haluan olla hänen kanssaan.
Uhraanko minä oman elämäni jollen ole aina täysin varma? Tekee pahaa ajatella miltä miehestäni tuntuisi jos lähtisin. Olen pari kertaa nähnyt hänen itkevän, kun hän on aistinut minusta ettei oloni ole hyvä. Haluaisin enemmän kuin mitään muuta olla aina tämän miehen kanssa. En silti halua huijata itseäni. Toisaalta luonteeni on monesti "eksymiseen" taipuvainen...entä jos tämä johtuukin minusta, siitä että mietin liikaa?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Itselläni on niin useita kokemuksia siitä, että mies rakastaa enemmän. En voi mitenkään uskoa, että tällainen suhde voi olla se oikea. Mä ainakin ahdistuin tilanteesta, yritin kuukausia oppia rakastamaan miestä, joka oli fiksu ja komea, mutta.... se rakkaus puuttui puoleltani, alussa oli pientä ihastusta (joka ei muuttunut vaan loppui). Enkä oppinut rakastamaan, ainoastaan ahdistuin, kärsin tilanteesta, aloin itse arvostella toista joka asiasta jne. Eli en ollut mihinkään tyytyväinen. Tuli todella huono omatunto ja syyllisyydentunne. Halusin erota, hänelle oli vaikeata ymmärtää. Olisi kestänyt mitä vaan puoleltani, kamalaa. Sitten mulla oli vielä pari 2 kk seurustelua, jotka päättyivät samaan tapaan.
Kunnes.............. löysin rakkauden (suomi24:n treffeiltä)- uskomatonta, täydellinen molemminpuolinen ihastus!! Olen 100% onnellinen nyt, aion nauttia tästä tunteesta. Olen niin rakastunut ja myös hän. Uskomatonta, että kohdalleni tuli se oikea mies.
En suosittele jäämään suhteeseen, jossa tulet vain kärsimään. Varsinkin jos olet tunteellinen etkä hae vain ystävää mieheksesi.
Minulla samantapainen tilanne. Tuntuu, että omat tunteet kuollut, tai en tunnista niitä enää oikein. En voi ymmärtää, miten mieheni jaksaa aina hokea myönteisiä tunteitaan mua kohtaan, mitä se minussa enää näkee...??
MUTTA: olen päättänyt, että en anna tunteiden vaikuttaa, elämme ihan hyvää arkea, joten elämme elämämme näin loppuun. Pärjään tunteeni kanssa, onhan hän hyvä mies, ei löydy muita syitä erota. Joten miksi itsekkäästi eroaisin, ja tekisin omasta ja muiden elämästä helvetin. Sillä ero tekisi hänestä viholliseni. Ja sitä en kestäisi.
Sydämeen sattuu.
Elän vastakkaisessa elämäntilanteessa. Parisuhteeni on kestänyt vajaan vuoden nyt. Miesystäväni ei rakasta minua, minä rakastan häntä. En halua tuhlata elämääni odottamalla sitä päivää kun hän tokaisee "en tule koskaan sinua rakastamaankaan", toisaalta hän on liian hyvä hukattavaksi.
Mitä tehdä? Tyytyä siihen, ettei kukaan rakasta vai menettää suhden upean miehen kanssa?
Joka tapauksessa ihastusta ja alun huumaa ei kestä kauaa, kaikki eivät sitä aina edes koekaan. Muistakaahan toki myös se vastoinkäymisissä (niin kuin myötäkäymisissäkin) - ettemme anna periksi liian helpolla. Siksi minäkin vielä odotan sitä kohtalon päivää kun hän tietää tunteistaan, suuntaan tai toiseen.
Elämä sujuu, riitoja ei ole, toinen on luotettava, ja elintavoiltaan kunnollinen, miksi siis erota? Suuren rakkauden takiako, joka sitten myöhemmin paljastuu pelkäksi kuplaksi..?
Kyllä kannattaa harkita.
Minusta rakkautta ei voi mitata, toinen vaan osottaa ehkä sen erillailla :D Älä suotta huolehdi.