Vanhempani kertoivat aikoinaan tarinoita, joita kirjoittelin myös muistiin. Tässä pari kertomusta 1930-luvun seuroista. Pitkän ja ikävän odotuksen jälkeen oli vihdoin tullut kesä. Eletään alkukesän päiviä.
Maalaiskylässä hyöritään toukotöiden parissa. Kevään ja sitä seuranneen kesän tulo on viivästynyt ja sen vuoksi kylässä päästiin toukotöihin vasta kesäkuun alkupäivinä.
Tavallisen maalaiskylän arkipäivän keskellä leijaa jotain juhlan tuntua. On kerrottu, että viikkoa ennen juhannusta pidetään kylässä kolmipäiväiset seurat ja sen jälkeen seurain pitoa jatketaan juhannuspyhänä sekä mahdollisesti muutamina juhannuksen jälkeisinä arkipäivinä lähimmässä naapurikylässä, jonne on matkaa puolenkymmentä kilometriä.
Vanhanajan maalaiskylän rahvaan mielestä seurojen saanti kylään on suurta juhlaa, kun arkiaskareiden keskeltä pieneksi hetkeksi saa irtaantua elävän evankeliumin kuulemiseen ja sen uskomiseen.
Tuo sama mieli vallitsi nytkin, kun tuli tieto seurojen pidosta. Sopivasti ennen seuroja oli aikaa tehdä toukotyöt loppuun, minkä jälkeen muutama viikko oli luppoaikaa, ennenkuin tarvitsi lähteä lehtimetsään ja sen jälkeen heinätöihin.
Olisi tietenkin ollut jotain vähäistä näpertelyä näinä töiden välisinä aikoina, mutta niiden suorittamista ei oltu pidetty niin tärkeinä, etteikö olisi joudettu muutama päivä istumaan seurapenkissä saamassa vahvistusta saarnatusta evankeliumista arkisissa hommissa kuluneelle uskolle.
Pidettiin tärkeänä juuri sitä, että seurat kun kerran kylään saadaan, niin sinne on myös joukolla mentävä, ettei saarnamiehen tarvitse tyhjille seinille Sanaa julistaa.
Seurojen ajasta ilmoitti saarnamies jollekkin kyläläiselle. Aikaisemmin ei tiedetty talonväen taholta kuuluttaa, milloin heillä on seurat. Tällainen järjestys johtui siitä, kun saarnamiehiä oli vähän ja heidän reittinsä oli laaja.
Kaikissa paikoissa piti heidän ehtiä lupaamanaan aikana käydä.
Maalaiskylässä olevia seuroja varten alettiin seuratalossa valmistautua viikkoa ennen seurojen alkamista. Piti teurastaa muutama lammas tai vasikka, että lihasta voitiin seuroihin tulevalle vierasjoukolle tarjota ruokaa.
Emännät leipoivat nisuja ja juustoja.
Varattiin myös, mikäli mahdollista oikeita "pööniä", jotta kahvi voitiin tarjota aidolla "rasialaisilla" höystettynä.
Toiset käyttivät sakkavedessä sikuria höystön jatkona tai kokonaan höystivät paahdetuilla jyvillä tms.
Kun syrjästä seurasi tätä puuhaa, niin mikäli osasi jotain arvostelevaa ajatella, tuli mieleen, että kysymyksessä on varmaan kerrassaan toisenlaiset juhlat kuin seurat.
Vihdoin koitti se aika, että seurojen piti alkaa. Jo edellisenä päivänä alkoi lappaa väkeä. Kaukaisimmat seuroihin tulijat olivat lähteneet päivää aikaisemmin liikkeelle, jotta he yhden yönseudun saivat seurustella talonväen kesken ja käydä lähimmissä naapureissa joko sukulaisten tai tuttavien pakeilla, heitä tervehtimässä ja toivottamassa tervetulleeksi joskus heillekkin kylään.
Saarnamies tuli myös seurojen aattopäivänä taloon. Hänet otettiin juhlallisesti vastaan talonväen taholta ja osoitettiin menemään peräkamariin.
Siellä istui hän ja vietti kaiket ajat seurustellen talon isännän kanssa.
Välistä pistäytyi myös emäntä vaihtamassa muutaman sanan saarnamiehen kanssa.
Jos ei talossa sattunut olemaan vanhaa emäntää, niin lähimmän naapurin vanhaemäntä patistettiin kamariin saarnamiehen seuraksi.
Kyllä silloin ei puheenaiheista ollut puutetta, eikä saarnamiehellä aika pitkäksi käynyt, kun jokin puhelias mummu pääsi kertomissaan lämpenemään...
Seurapäivän edeltänyt yö kului. Koitti aamu ja väki alkoi heräillä ylös. Talon emäntäväki riensi suorittamaan askareitaan navetanpuolelle ja vieraat oleskelivat odotellen seurojen alkamista.
Seurojen oli määrä alkaa yhdeltätoista, mutta aika pääsi vierähtämään lähemmäksi kahtatoista ennenkuin alkuvirsi voitiin veisata.
Avara pirtti oli laitettu täyteen istuimia, jotka viimeistä sijaa myöten täyttyivät runsaasta kuulijakunnasta.
Kun isäntä näki, ettei enää ihmisiä näyttänyt tulevan, hän kävi saarnamiehelle kamarissa ilmoittamassa, että seurat voidaan aloittaa.
Nuoret, jotka olivat täyttäneet ovisuupenkit ja joista osa seisoi keittiössä ja eteisessä, vieroksuivat saarnamiehen ilmestymistä tuvan puolelle. Heillä oli pelkona, että saarnamies sattuisi kysymään sielunasian tilaa , että ollaanko sitä uskomassa, niin mitä siinä hädässä osaa vastata.
Ei muuta kuin painaa pää alas ja katsella kenkänsä kärkiä tai lattiaa.
Tällöin kyllä saarnamies arvasi, että parannus oli sen ihmisen kohdalla tekemättä.
Saarnamiehillä oli tapana, että he seurojen väliajalla tai niiden päätyttyä kävivät uskottomia henkilökohtaisesti puhuttelemassa.
Jos jokin uskoton sattui tälläisen rippituoliin joutumaan, niin kyllä toiset silloin osasivat käyttää tilaisuutta hyväkseen ja puikkivat pakoon ulos tai kokonaan lähtivät seurapaikalta pois.
Saarnamiehen asetuttua pöydän taakse istumaan patisteltiin seuraväen joukosta hänen vierelleen jokin tunnettu isäntämies lukkariksi.
Lukkarin tehtävänä oli ilmoittaa veisattavan virren numeron ja säkeistömäärän.
Saarnamiehen pidettyä rukouksen, veisattiin alkusäkistöt, jona aikana saarnamies haki raamatusta sopivan tekstin puheensa johdannoksi.
Kun virsi loppui, siirsi saarnamies lukkarin eteen raamatun, josta hänen piti lukea ääneen saarnaajan valitsema tekstikohta.
Tälläinen menetelmä lienee johtunut siitä, että seuraväki todella uskoi, että saarnaaja puhuu lukkarin lukema raamatunkohta johdantonaan.
Saarna kesti lähes kaksi tuntia. Silloin ei ollut määränä jokin aikarajoitus, vaan saarnaaja saarnasi niin kauan kuin luuli kuulijoiden jaksavan kuunnella.
Pirtistä ei kuulunut hiiskahdustakaan puheen aikana. Jos sattui lapsia olemaan paljon, niin heistä joku saattoi joskus äitinsä sylissä itkeä ja kuului myös aikuisten yskimistä. Saarnattu sana kätkettiin visusti sydämeen.
Mutta silloin, kun saarnan vaikutuksesta pääsi jonkin naisihmisen sydämen laidan yli kuohahtamaan, nousi äänekäs meteli seurapirttiin.
Kuului kiitosäänten kaikumista läpi ovien ja ikkunoiden ulos asti, jossa osa uskottomista oleskeli saarnan aikana.
Tavallisesti silloin uskottomat ryntäsivät sisälle katsomaan kiittäjiä ja joukosta saatettiin jopa jokin herjaussana sinkauttaa iloliikutuksissa olevia naisia kohti. Miehet harvoin kiittivät.
Tälläiset iloliikutukset toisia kummastuttivat, kun eivät älynneet, että ihmisestä, joka pitkän aikaa kamppailee suurissa kotikiusauksissa ja joskus pääsee sanankuuloon, tuntuu silloin Jumalan sana tunkeutuvan ytimiin asti ja saa purkauksen aikaan.
Mutta ei tämä olekkaan väärin, jos kiittää.
Raamattu sanoo: "Jos näiden pitää vaijeta (tarkoittaa uskovaista yleensä), niin silloin pitää kivien alkaman kiittää..."
Nämä sanat ovat Jeesuksen omia sanoja, eikä niistä ole tinkimisen varaa.
Päiväseurat loppuivat ja ihmiset alkoivat työntyä oven täydeltä raittiiseen ulkoilmaan. Naiset hääräsivät keittiössä ja saarnamies käveli keittiön kautta peräkammariin, jonne hänelle kannettiin kahvia ja ruokaa.
Muu seuraväki patisteltiin myös syömään. Emäntä ja Isäntä kävivät jokaiselle henkilökohtaisesti sanomassa kehotuksen käyttää vieraanvaraisuutta hyväkseen.
Ilmassa oli juhlan tuntua, oli kesäsydämen kauneinta aikaa niin ulkonaisilta kuin myös henkisiltä puitteiltaan.
Sinä kesänä pidettiin toiset yhtä isot seurat samassa kylässä.
Jumala siunasi puhutun sanansa omissaan ja saatti parannukseen monta sielua.
---
Oli pääsijäisen aika ja kylään oli tulossa lähetyspuhujia ja seuroja pidettäisiin monta päivää isossa maalaistalossa, jonka väki oli uskovaisia.
Vanhempanikin olivat menneet ensimmäisenä pääsijäispyhänä illalla seuroihin.
Puhujat olivat kirkastaneet sanaa niin, että sinä iltana oli uskoon tullut kymmnenittäin epäuskoisia kyläläisiä. Tunnelma saarnan aikana oli ollut käsin kosketeltavaa. Huutoa, parkua, mekastusta, syntien tunnustamisia julkisesti, hoitoa ja ennen kaikkea syntien anteeksi saarnaamista.
Kaikki olivat menneet pirtissä hiljaiseksi, kun äkkiä ponkaisi ylös eräs maalaistalon emäntä heilutellen käsiään päänsä päällä huutaen:
"Voi armollinen Jumala, minä olen tehnyt kauhean synnin, olen kierrellyt talojen navetoissa trullina ja leikellyt lehmien häntiä ja utareita.Kuuluuko tämmöiselle syntiselle enää armokutsu ?
Kun saarnamies oli julistanut synnit anteeksi ja käskenyt trullia sopimaan myös talojen isäntien kanssa tekemänsä pimeyden työt, oli emäntä alkanut hyökäillä emäntien ja isäntien kauloihin kertoen käyneensä heidänkin navetassaan pitkänperjantain välisenä yönä.
Eräs emäntä oli suuttunut ja läpsäissyt syntien tunnustajaa kämmenellään päin naamaa: "Vai sinä se rietas olet ollut, joka olet käynyt pahanteossa, tuosta saat ja tuosta !"
Tapaus herätti myös muita kyläläisiä synnin tuntoon. Eräskin isäntämies pyysi saada anteeksi huoruuden syntiä, kun oli talon piian kanssa riijannut. Isännän vaimo tämän kuultuaan oli tempaissut isännän housuista vyön ja alkanut hutkia miestään selkään.
Saarnamiehellä oli kaksi Joo-miestä, jotka toimivat takuumiehinä ja samalla myöskin järjestyksen ylläpitäjinä, jos meno seuroissa yltyi liian kovaksi.
Nytkin olivat takuumiehet joutuneet tulemaan väliin ilmitappelua estämään.
Moni pontikankeittajäkin kääntyi parannukseen, jolloin saarnamies käski heti seuraavana päivänä kaatamaan korpikuusen kyyneleet maahan ja vielä oikein valvojan kanssa., jotta homma varmasti tulisi tehdyksi kunnolla.
Seurojen jälkimainingit kestivät iltamyöhästä aamupuolelle yötä, kun tunnonasioita hoidettiin, asioita sovittiin ja parannusta tehtiin.
Seuraavana päivänä oli eräs kylänmies tullut vanhempieni luo kertomaan haluavansa maksaa takaisin velan, jonka oli jättänyt 10 vuotta sitten maksamatta.Hänkin oli tullut tunnonvaivoihin seuroissa käytyään.
Maalaiskylässä hyöritään toukotöiden parissa. Kevään ja sitä seuranneen kesän tulo on viivästynyt ja sen vuoksi kylässä päästiin toukotöihin vasta kesäkuun alkupäivinä.
Tavallisen maalaiskylän arkipäivän keskellä leijaa jotain juhlan tuntua. On kerrottu, että viikkoa ennen juhannusta pidetään kylässä kolmipäiväiset seurat ja sen jälkeen seurain pitoa jatketaan juhannuspyhänä sekä mahdollisesti muutamina juhannuksen jälkeisinä arkipäivinä lähimmässä naapurikylässä, jonne on matkaa puolenkymmentä kilometriä.
Vanhanajan maalaiskylän rahvaan mielestä seurojen saanti kylään on suurta juhlaa, kun arkiaskareiden keskeltä pieneksi hetkeksi saa irtaantua elävän evankeliumin kuulemiseen ja sen uskomiseen.
Tuo sama mieli vallitsi nytkin, kun tuli tieto seurojen pidosta. Sopivasti ennen seuroja oli aikaa tehdä toukotyöt loppuun, minkä jälkeen muutama viikko oli luppoaikaa, ennenkuin tarvitsi lähteä lehtimetsään ja sen jälkeen heinätöihin.
Olisi tietenkin ollut jotain vähäistä näpertelyä näinä töiden välisinä aikoina, mutta niiden suorittamista ei oltu pidetty niin tärkeinä, etteikö olisi joudettu muutama päivä istumaan seurapenkissä saamassa vahvistusta saarnatusta evankeliumista arkisissa hommissa kuluneelle uskolle.
Pidettiin tärkeänä juuri sitä, että seurat kun kerran kylään saadaan, niin sinne on myös joukolla mentävä, ettei saarnamiehen tarvitse tyhjille seinille Sanaa julistaa.
Seurojen ajasta ilmoitti saarnamies jollekkin kyläläiselle. Aikaisemmin ei tiedetty talonväen taholta kuuluttaa, milloin heillä on seurat. Tällainen järjestys johtui siitä, kun saarnamiehiä oli vähän ja heidän reittinsä oli laaja.
Kaikissa paikoissa piti heidän ehtiä lupaamanaan aikana käydä.
Maalaiskylässä olevia seuroja varten alettiin seuratalossa valmistautua viikkoa ennen seurojen alkamista. Piti teurastaa muutama lammas tai vasikka, että lihasta voitiin seuroihin tulevalle vierasjoukolle tarjota ruokaa.
Emännät leipoivat nisuja ja juustoja.
Varattiin myös, mikäli mahdollista oikeita "pööniä", jotta kahvi voitiin tarjota aidolla "rasialaisilla" höystettynä.
Toiset käyttivät sakkavedessä sikuria höystön jatkona tai kokonaan höystivät paahdetuilla jyvillä tms.
Kun syrjästä seurasi tätä puuhaa, niin mikäli osasi jotain arvostelevaa ajatella, tuli mieleen, että kysymyksessä on varmaan kerrassaan toisenlaiset juhlat kuin seurat.
Vihdoin koitti se aika, että seurojen piti alkaa. Jo edellisenä päivänä alkoi lappaa väkeä. Kaukaisimmat seuroihin tulijat olivat lähteneet päivää aikaisemmin liikkeelle, jotta he yhden yönseudun saivat seurustella talonväen kesken ja käydä lähimmissä naapureissa joko sukulaisten tai tuttavien pakeilla, heitä tervehtimässä ja toivottamassa tervetulleeksi joskus heillekkin kylään.
Saarnamies tuli myös seurojen aattopäivänä taloon. Hänet otettiin juhlallisesti vastaan talonväen taholta ja osoitettiin menemään peräkamariin.
Siellä istui hän ja vietti kaiket ajat seurustellen talon isännän kanssa.
Välistä pistäytyi myös emäntä vaihtamassa muutaman sanan saarnamiehen kanssa.
Jos ei talossa sattunut olemaan vanhaa emäntää, niin lähimmän naapurin vanhaemäntä patistettiin kamariin saarnamiehen seuraksi.
Kyllä silloin ei puheenaiheista ollut puutetta, eikä saarnamiehellä aika pitkäksi käynyt, kun jokin puhelias mummu pääsi kertomissaan lämpenemään...
Seurapäivän edeltänyt yö kului. Koitti aamu ja väki alkoi heräillä ylös. Talon emäntäväki riensi suorittamaan askareitaan navetanpuolelle ja vieraat oleskelivat odotellen seurojen alkamista.
Seurojen oli määrä alkaa yhdeltätoista, mutta aika pääsi vierähtämään lähemmäksi kahtatoista ennenkuin alkuvirsi voitiin veisata.
Avara pirtti oli laitettu täyteen istuimia, jotka viimeistä sijaa myöten täyttyivät runsaasta kuulijakunnasta.
Kun isäntä näki, ettei enää ihmisiä näyttänyt tulevan, hän kävi saarnamiehelle kamarissa ilmoittamassa, että seurat voidaan aloittaa.
Nuoret, jotka olivat täyttäneet ovisuupenkit ja joista osa seisoi keittiössä ja eteisessä, vieroksuivat saarnamiehen ilmestymistä tuvan puolelle. Heillä oli pelkona, että saarnamies sattuisi kysymään sielunasian tilaa , että ollaanko sitä uskomassa, niin mitä siinä hädässä osaa vastata.
Ei muuta kuin painaa pää alas ja katsella kenkänsä kärkiä tai lattiaa.
Tällöin kyllä saarnamies arvasi, että parannus oli sen ihmisen kohdalla tekemättä.
Saarnamiehillä oli tapana, että he seurojen väliajalla tai niiden päätyttyä kävivät uskottomia henkilökohtaisesti puhuttelemassa.
Jos jokin uskoton sattui tälläisen rippituoliin joutumaan, niin kyllä toiset silloin osasivat käyttää tilaisuutta hyväkseen ja puikkivat pakoon ulos tai kokonaan lähtivät seurapaikalta pois.
Saarnamiehen asetuttua pöydän taakse istumaan patisteltiin seuraväen joukosta hänen vierelleen jokin tunnettu isäntämies lukkariksi.
Lukkarin tehtävänä oli ilmoittaa veisattavan virren numeron ja säkeistömäärän.
Saarnamiehen pidettyä rukouksen, veisattiin alkusäkistöt, jona aikana saarnamies haki raamatusta sopivan tekstin puheensa johdannoksi.
Kun virsi loppui, siirsi saarnamies lukkarin eteen raamatun, josta hänen piti lukea ääneen saarnaajan valitsema tekstikohta.
Tälläinen menetelmä lienee johtunut siitä, että seuraväki todella uskoi, että saarnaaja puhuu lukkarin lukema raamatunkohta johdantonaan.
Saarna kesti lähes kaksi tuntia. Silloin ei ollut määränä jokin aikarajoitus, vaan saarnaaja saarnasi niin kauan kuin luuli kuulijoiden jaksavan kuunnella.
Pirtistä ei kuulunut hiiskahdustakaan puheen aikana. Jos sattui lapsia olemaan paljon, niin heistä joku saattoi joskus äitinsä sylissä itkeä ja kuului myös aikuisten yskimistä. Saarnattu sana kätkettiin visusti sydämeen.
Mutta silloin, kun saarnan vaikutuksesta pääsi jonkin naisihmisen sydämen laidan yli kuohahtamaan, nousi äänekäs meteli seurapirttiin.
Kuului kiitosäänten kaikumista läpi ovien ja ikkunoiden ulos asti, jossa osa uskottomista oleskeli saarnan aikana.
Tavallisesti silloin uskottomat ryntäsivät sisälle katsomaan kiittäjiä ja joukosta saatettiin jopa jokin herjaussana sinkauttaa iloliikutuksissa olevia naisia kohti. Miehet harvoin kiittivät.
Tälläiset iloliikutukset toisia kummastuttivat, kun eivät älynneet, että ihmisestä, joka pitkän aikaa kamppailee suurissa kotikiusauksissa ja joskus pääsee sanankuuloon, tuntuu silloin Jumalan sana tunkeutuvan ytimiin asti ja saa purkauksen aikaan.
Mutta ei tämä olekkaan väärin, jos kiittää.
Raamattu sanoo: "Jos näiden pitää vaijeta (tarkoittaa uskovaista yleensä), niin silloin pitää kivien alkaman kiittää..."
Nämä sanat ovat Jeesuksen omia sanoja, eikä niistä ole tinkimisen varaa.
Päiväseurat loppuivat ja ihmiset alkoivat työntyä oven täydeltä raittiiseen ulkoilmaan. Naiset hääräsivät keittiössä ja saarnamies käveli keittiön kautta peräkammariin, jonne hänelle kannettiin kahvia ja ruokaa.
Muu seuraväki patisteltiin myös syömään. Emäntä ja Isäntä kävivät jokaiselle henkilökohtaisesti sanomassa kehotuksen käyttää vieraanvaraisuutta hyväkseen.
Ilmassa oli juhlan tuntua, oli kesäsydämen kauneinta aikaa niin ulkonaisilta kuin myös henkisiltä puitteiltaan.
Sinä kesänä pidettiin toiset yhtä isot seurat samassa kylässä.
Jumala siunasi puhutun sanansa omissaan ja saatti parannukseen monta sielua.
---
Oli pääsijäisen aika ja kylään oli tulossa lähetyspuhujia ja seuroja pidettäisiin monta päivää isossa maalaistalossa, jonka väki oli uskovaisia.
Vanhempanikin olivat menneet ensimmäisenä pääsijäispyhänä illalla seuroihin.
Puhujat olivat kirkastaneet sanaa niin, että sinä iltana oli uskoon tullut kymmnenittäin epäuskoisia kyläläisiä. Tunnelma saarnan aikana oli ollut käsin kosketeltavaa. Huutoa, parkua, mekastusta, syntien tunnustamisia julkisesti, hoitoa ja ennen kaikkea syntien anteeksi saarnaamista.
Kaikki olivat menneet pirtissä hiljaiseksi, kun äkkiä ponkaisi ylös eräs maalaistalon emäntä heilutellen käsiään päänsä päällä huutaen:
"Voi armollinen Jumala, minä olen tehnyt kauhean synnin, olen kierrellyt talojen navetoissa trullina ja leikellyt lehmien häntiä ja utareita.Kuuluuko tämmöiselle syntiselle enää armokutsu ?
Kun saarnamies oli julistanut synnit anteeksi ja käskenyt trullia sopimaan myös talojen isäntien kanssa tekemänsä pimeyden työt, oli emäntä alkanut hyökäillä emäntien ja isäntien kauloihin kertoen käyneensä heidänkin navetassaan pitkänperjantain välisenä yönä.
Eräs emäntä oli suuttunut ja läpsäissyt syntien tunnustajaa kämmenellään päin naamaa: "Vai sinä se rietas olet ollut, joka olet käynyt pahanteossa, tuosta saat ja tuosta !"
Tapaus herätti myös muita kyläläisiä synnin tuntoon. Eräskin isäntämies pyysi saada anteeksi huoruuden syntiä, kun oli talon piian kanssa riijannut. Isännän vaimo tämän kuultuaan oli tempaissut isännän housuista vyön ja alkanut hutkia miestään selkään.
Saarnamiehellä oli kaksi Joo-miestä, jotka toimivat takuumiehinä ja samalla myöskin järjestyksen ylläpitäjinä, jos meno seuroissa yltyi liian kovaksi.
Nytkin olivat takuumiehet joutuneet tulemaan väliin ilmitappelua estämään.
Moni pontikankeittajäkin kääntyi parannukseen, jolloin saarnamies käski heti seuraavana päivänä kaatamaan korpikuusen kyyneleet maahan ja vielä oikein valvojan kanssa., jotta homma varmasti tulisi tehdyksi kunnolla.
Seurojen jälkimainingit kestivät iltamyöhästä aamupuolelle yötä, kun tunnonasioita hoidettiin, asioita sovittiin ja parannusta tehtiin.
Seuraavana päivänä oli eräs kylänmies tullut vanhempieni luo kertomaan haluavansa maksaa takaisin velan, jonka oli jättänyt 10 vuotta sitten maksamatta.Hänkin oli tullut tunnonvaivoihin seuroissa käytyään.
Vastaukset 2
Vanhimmat
kIINNOSTAVAA LUETTAVAA; KIITOS!
Mutta mitä varsinaisesti tarkoittaa "iloliikutus?" ja onko "Joo-miehiä" vielä nykyäänkin, siis keitä he olivat, saarnamiehen kavereita tai veljiä vai "alipappeja" :) Mistä joo-miehen "joo" oikein tulee tässä yhteydessä?
Iloliikutus= niin hyvä mieli, kun synnit anteeksi, että se puhkeaa äänelliseen, usein hyvinkin voimakkaaseen kiitosääneen. Sanat, Herra Jeesus ole kiitetty, tai jotakin vastaavaa. Se tulee spontaanisti, jos on tullakseen, keinotekoisia liikutuksia on aina vierastettu.
Varsinkin ennen, syrjäseutujen asukkaiden ja ns alkuperäiskansojen keskuudessa ilmennyt. Esim. saamelaisten, mutta muuallakin. Ilo suuri, varsinkin,kun harvoin pääsi seuroihin.
Joo miehet (naisetkin) olivat sellaisia, jotka kuuntelivat tarkkaan puhettta ja myötäilivät sitä. He elivät mukana ja tavallaan ajattelivat ääneen, vahvistivat puheen oikeellisuuden. Jos kävi niin, että puhe ei ollutkaan oikeaa, Jumalansanan mukaista, sanoivat kyllä siitäkin. Olisi tiedossa muutama esimerkki, mutta nyt en jaksa niitä kirjoittaa.
Se tekstin luettaminen toisella puhujalla tai esiveisaajalla, on lähtöisin siitä, että Juhani Raattamaa vanhoilla päivillään tuli niin heikkonäköiseksi, ettei nähnyt lukea. Tapa oli käytössä täällä vielä 1940 -50 lukujen vaihteessa. Meilläkin on ollut muutamat seurat, joissa sillä tavalla menetelty.
Olen itsekin lukenut kerran tekstin monien tuntemalle sokealle Matille. Oli melkoinen työ etukäteen, kun hän luetti monta lukua ääneen. Ei se tuosta, katopa siitä, ei tuokaan. Tulipa luetuksi raamattua, ja Matti melkein kaikki ne kohdat luki sitten toista tuntia kestäneessä puheessaan.