Millaisia hautajaisia ?

ja olen päättänyt että Polttohautaus on mun juttu. Sitten mun läheisten on pakko pistää mun uurna keikkumaan jonnekin takan päälle(sieltä saa sitten pällistellä). Ei missään nimessä maahan. Ja tottakai muistotilaisuuden pitäis olla hauska. Kunnon bileet.

Enpä itse ole niitä kokemassa tai näkemässä, joten kannaltani se mitä kuoleman jälkeen tapahtuu on täysin yhdentekevää.

Lähimmäisteni kannalta tosin ei, joten luultavammin myöntyisin sellaisiin hautajaisiin jotka uskon heille mieluisimmaksi tavaksi jättää hyvästit.

Toivon että siihen on vielä piiitkä aika kun tämä eteen tulee, mutta tällä hetkellä kivalta kuulostaa ajatus haudasta jonkin suuren jalopuun alla syvällä metsässä, kaukana kirkoista ja yhteiskunnasta. Eli vähän samantapainen kuin arosudella. Toinen vaihtoehto olisi tuhkaus, ja ne tuhkat saisi sitten heitellä jonnekin kauniiseen ja hiljaiseen lehtimetsään.

Itse hautajaisissa olisi vieraina pari sukulaista ja ystävää, jotka sitten voisivat myöhemmin illalla vetää oikein kunnon kaatokännit muistokseni. Minun hautajaisissani ei olla hiljaa ja veisata virsiä.

Millaiset hautajaiset itselleni? Eiväthän hautajaisia vainaille pidetä, vaan eläville. Mutta jos järjestäisin jollekulle satanistille hautajaiset, joka näytti selvästi olevansa satanisti(siis ympäristölleen), noudattaisin hänen toivomaansa tapaa hävitttää ruumis. Sitten jonkin lainen puhe, harras hetki. Sitten juhlimaan hänen poistumistaan. En usko, että kukaan toivoisi ystäviensä surenvan.

"älkää surko se on toivomukseni, viimeinen"
-valitan, en muista bändiä... jos joku välttämättä haluaa tietää, kysy, niin etsin käsiini.

Aika moni ei-satanistikin toivoo, etteivät omaiset ja ystävät surisi lainkaan, vaan muistelisivat sopivan lämpimästi poistuneen elämää ja (pieniäkin) saavutuksia. Itse en kuitenkaan tarpeeksi kuolemaa todistaneena sitä tahdo, vaan toivon, että jokainen minut tuntenut saisi surra ja itkeä sydämensä mustaksi jos sen kokee tarpeelliseksi. Niin minäkin olen itse saanut tehdä.

Suru ei ole missään nimessä turhaa tai hyödytöntä, vaikka karsastankin kukkahattutätien "surutyön" glorifioimista ja kammolla seuraan sitä itseoppaiden määrää, mitä ko. aihepiiriin kirjallisesti lahjattomat ystävät ovat markkinoille suoltaneet. Suru on mielestäni suoraan sukua ketutukselle, jonka aiheuttaa läheisen poistuminen omasta vaikutuspiiristä. Suru voi siksikin olla jopa aggressiivista, vihaa ja turhautumista täynnänsä tai ainakin syvän henkilökohtaista ja aina erilaista. Sanoja se ei silti koskaan kaipaa, sillä yleispätevyyden nimissä moni siloittelee tuntemuksiaan kuvitellen niiden olevan epätyypillisiä tai toisaalta häpeää tunteitaan, mikäli ne eivät ole suhteessa vaikkapa vainajan suvun keskinäiseen hierarkiaan. Näiltä osin tahtoisin itsekin siis jättää omista seremonioistani pois kaikenlaiset hölinäosuudet siitä, miten vaikeaa nyt on. Varsinkin sellaisilta, joille asia ei ole ollenkaan vaikea (ts. papit luterilaisissa hautajaisissa). Enkä haluaisi pakottaa oikeitakaan ystäviäni tai rakkaitani todistamaan omaa ahdistustaan yleisön edessä. Ehkäpä sen kaiken voisi korvata kauniilla ja tunnelmaan sopivalla musiikilla. Minun omista arkistoistani kaivettuna tietenkin. :)

Kun lääketiede on kehittynyt länsimaiselle tasollemme, kukaan ei tätä nykyä lähde täältä "ilman syytä", vaan vanhuuteen kuolemisellekin löytyy sataviissataa tarkempaa alakategoriaa dementiasta alzheimerin tautiin. Tämä on perversiä, sillä surutyötä ulotetaan alkavaksi jo kauan ennen varsinaista kuolemaa. Ennen vanhaan vain vähän höpsö mummo saa tätä nykyä kuoleman leiman otsaansa välittömästi diagnoosin jälkeen, ja jälkeläiset pääsevät selailemaan saattokotien nettisivuja. Kuolemalle laaditaan aikataulu, mietitään hautapaikkaa ja -tapaa. Voivotellaan sitä, miten kohta mummoparasta aika jättää. Ja sitten kirmataan lopuksi jokaiseen vähänkin aihepiiriltään sopivaan vertaistukiryhmään tilittämään, miten on niin SAAKELIN RANKKAA kun toi yks tekee kuolemaa. Niin siis se, joka on sillä aikaa siellä sairaalassa ihan yksin.

Mummo lienee myös melko paksunahkainen, ellei jotakin tästä itseään toteuttavasta ennustuksesta tartu häneenkin.

Tältä kieroutumalta tahdon itseni ja läheiseni säästää kokonaan. Mikäli en menetä äkillisesti itsemääräämisoikeuttani tai oikeustoimikelpoisuutta, tahdon nimetä itselleni ja vanhenemisasialleni ulkopuolisen huolitsijan, joka hoitaa minut minne ikinä tahdonkin. Enkä halua, että kukaan tietää yhtään enempää yksityiskohtia kuolemaani liittyneistä syistä kuin on joillekin muutamille ihmisille (mahdollinen jälkikasvu) tarpeen. Haluan kuolla arvokkaasti vanhuuteen, en diagnooseihin.

Tai sitten lähden jotenkin muuten, vielä kätevämmin. Tai en ollenkaan!

Ihan näin hihasta voin vetää parikin hienoa ideaa.Todennäköisempi on järjestää helvetinmoiset bileet joissa musiikkia raikaa ja ihmiset heiluvat päiviä.

Suuruudenhulluna ideana taas on järjestää sitten kun olen Maailman Keisari valtavat juhlallisuudet joissa ruumiini joko ammutaan raketilla aurinkoon(symboliikka toimii paremmin kuin maasta maahan)ja haudataan mausoleumiin hervottoman patsaani alle.Ei tosin kovin todennäköinen vaihtoehto.

Mitä hautapaikkaan tulee,niin ei se hirveästi liikuta minua.Kunhan ei kirkoilla ole mitään asiaa toimitukseen jälkeläiset saavat itse päättää mitä tuhkilla tehdään.Niin,tuhkaus on parempi vaihtoehto.Eipähän ole riskiä tulla haudatuksi elävältä.