Tämä on nyt aika pitkä, mutta toivon, että joku jaksaisi lukea.
Olen 16-vuotias tyttö. Mulla on hirveet mielialanvaihtelut, ja mietin että olisiko se maanisdepressiivisyyttä vai jotain ihan normaalia?
Yleisesti ottaen en pidä itsestäni. Kavereita ei ole eikä elämää eikä tulevaisuutta tai muutakaan. Inhoan itseäni. Mussa ei ole mitään hyvää, ei luonteessa eikä muutenkaan.
Yleensä oloni on hirveän epävarma. Näytän kauhealta ja aina jos muut puhuu jotain tai varsinkin jos ne kuiskaa, mä oon varma, että ne puhuu musta pahaa. Olen vainoharhainen. Missä tahansa olenkin, haluan vajota maan alle ja kuolla. Tällasta se on ollu jo pari vuotta, mutta ennenkin. Tosin osasyynä voi olla, että mua kiusattiin yläasteella. Olen kuitenkin aina ollut vähän sellainen, että ajattelen, ettei muut kuitenkana haluu mua joukkoonsa ja kaikki vihaa mua.
Mutta tänä syksynä tää on ollu kyllä paljon omituisempaa. Olin syksyllä koulujen alettua enemmän sekaisin kuin ikinä, niin että epäilin maanisdepressiivisyyttä itsekin. Joskus vaan hymyilin ja ajattelin että hehhehhee oon ihan HULLU ja olin ihan varma, että nyt tiedän, että se on jotain maanisdepressiivisyyttä, ja hymyilin vaan. Mielialat ei ole olleet riippuvaisia tapahtumista.
Ilmekontrolli on ollu vähän vaikeeta. Tiedän välillä näyttäväni tosi kärsivältä, ja stressaantuneelta. Joskus vaan hymyilen ihan hulluna, silmät pyöreinä. En voi hillitä sitä. Hymyilen niin leveästi, että ihmiset saattavat kysyä, että mitäs kivaa sulle on tapahtunut tai jotain. Mutta se hymyily ei johdu mistään.
Asiat voi olla ihan päin helvettiä, mutta mä hymyilen vaan sen mielialan takia. Se on jotenkin...ei se oo iloa eikä mitään sellasta, mä en edes osaa nimetä sitä. Se on vaan jotenkin sellanen ylipirteä ja jotenkin palava. Se on toisaalta tosi vapaa ja saatan ajatella, että millään ei ole väliä kunhan tuntuu tällaiselta, ja olen voimakas ja tahdonvoimani on vahvaa, eikä tämä tunne muutu enää ikinä. Paljon parempi olo itsestänikin ja varmempi. Enkä muka näytäkään niin kauhealta. Ja vaikak just olis menny koko koeviikon kokeet ihan pieleen, silti vaan hymyilen ja olen ylipirteä, vaikka pitäisi olla surullinen tai pettynyt.
Sitten se muuttuu kuitenkin tuohon ekaksi mainittuun. Ja sitten kun mulla on se toinen tunne, musta tuntuu ihan mahdottomalta, että aiemmin tuntui ihan toisenlaiselta. En vain voi uskoa sitä. En jaksa keskittyä mihinkään.
Joskus on pakko vaan kävellä edestakaisin levottomana. Iltaisin usein stressaan itseni melkein kuoliaaksi. Muutenkin olen lähes jatkuvasti stressaantunut.
Tää meni tällaseks siis syksyllä. Eka päivä koulussa loman jälkeen oli ihme masispäivä ja suunnilleen maailma muuttui mustaksi. Sitten oli jotain viikko sellasta ettei tuntunu mikään miltään, eikä vaikuttanu mielialoihin, vaikka mikä ois menny huonosti. Ja sitten se meni tällaseks heitteleväksi.
Kuitenkin jollain tapaa kumpikin tunne on aika samanlainen. Kumpikin on jotenkin repivä ja sitten tuntuu kuin voisi tukehtua siihen tunteeseen. ja kumpikin tunne on ahdistava jotenkin. Haluaisin hakata päätäni seinään, repiä hiuksia päästäni ja alkaa kiljua keskellä koulun käytävää. Onneksi mulla riittää sentään jonkin verran itsehillintää.
Kasvoilla mielialat näkyy joko leveänä tiukkana hymynä tai kulmat kurtussa tai niiden yhditelmä, eli kulmat kurtussa krsivän näköisesti ja sitten myös leveä hymy. En ole nähnyt muilla sellaisia ilmeitä.
Vanhemmilleni yririn joskus sanoa tästä kun oli sellainen ylipirteä ja levoton mieliala. Puhuin kauhean nopeasti ja kuulostin varmaan ihan seonneelta, mutta silti ne sano, että "Se on vain murrosikää". Minä tiuskin niille aina, ja tulen helposti huonolle tuulelle, vaikka mulle ei sanottais kuin "Hyvää koulupäivää". Olen ilkeä ja tiedän sen. Olen aina ollut, mutta kyllähän se nyt on lisääntynyt...
Nyt talvella koulussa on ollut vähän helpompaa, ja nää mielipuolisuuskohtaukset on vähentyny. En ole ollut niin levoton. Tänän oli kyllä aika surkea olo, mutta sellasita räjähtävän ylipirteää oloa ei ole nyt oo kauheasti ollut.
Nykyään en muuten itke ollenkaan. En edes silloin kun olen tosi stressaantunut.
Joskus olen saanut hirveitä hysteerisiä itkukohatuksia. Kun mulla oli colitis ulserosan (suorisairaus) takia kortisonia toissa vuonna, itkin joka ilta kotona suorasaaan hysteerisenä. Kortisonihan saattaa laukaista tällaisia mielialasairauksia, jos niitä on... samoin stressi ja stressini kasvaa koko ajan.
Seiskalla mulla oli pakkomielle olla koulussa tosi hyvä. Kerran myöhstyin seiskalla tunnilta ja itkin tunnin naama punaisena ja puhuin kaikkea että nyt en varmana pääse lukioon, ja koko tulevasiuuss pilalla. Koirankoulutuksessakin on joskus menny hermot ja hermojen menetystä häpeän kyllä enemmän kuin mitään koskaan.
Nykyään en jaksa kiinnostua koulusta tai muustakaan yhtään. En viitsi tehdä mitään. Vanhempani tosin sanovat, että se on vain laiskuutta.
Olen kyllä aina ollut todella vainoharhainen, joten voihan tää olla taas joku luulo. Mutta päätin kuitenkin kysyä. Koska musta tuntuu, ettei tää ihan normaalia voi olla.
Tuntuu, että en oikein osaa kuvailla tätä nyt niin kummallisena, kuin miltä tää on tuntuu.
Olen 16-vuotias tyttö. Mulla on hirveet mielialanvaihtelut, ja mietin että olisiko se maanisdepressiivisyyttä vai jotain ihan normaalia?
Yleisesti ottaen en pidä itsestäni. Kavereita ei ole eikä elämää eikä tulevaisuutta tai muutakaan. Inhoan itseäni. Mussa ei ole mitään hyvää, ei luonteessa eikä muutenkaan.
Yleensä oloni on hirveän epävarma. Näytän kauhealta ja aina jos muut puhuu jotain tai varsinkin jos ne kuiskaa, mä oon varma, että ne puhuu musta pahaa. Olen vainoharhainen. Missä tahansa olenkin, haluan vajota maan alle ja kuolla. Tällasta se on ollu jo pari vuotta, mutta ennenkin. Tosin osasyynä voi olla, että mua kiusattiin yläasteella. Olen kuitenkin aina ollut vähän sellainen, että ajattelen, ettei muut kuitenkana haluu mua joukkoonsa ja kaikki vihaa mua.
Mutta tänä syksynä tää on ollu kyllä paljon omituisempaa. Olin syksyllä koulujen alettua enemmän sekaisin kuin ikinä, niin että epäilin maanisdepressiivisyyttä itsekin. Joskus vaan hymyilin ja ajattelin että hehhehhee oon ihan HULLU ja olin ihan varma, että nyt tiedän, että se on jotain maanisdepressiivisyyttä, ja hymyilin vaan. Mielialat ei ole olleet riippuvaisia tapahtumista.
Ilmekontrolli on ollu vähän vaikeeta. Tiedän välillä näyttäväni tosi kärsivältä, ja stressaantuneelta. Joskus vaan hymyilen ihan hulluna, silmät pyöreinä. En voi hillitä sitä. Hymyilen niin leveästi, että ihmiset saattavat kysyä, että mitäs kivaa sulle on tapahtunut tai jotain. Mutta se hymyily ei johdu mistään.
Asiat voi olla ihan päin helvettiä, mutta mä hymyilen vaan sen mielialan takia. Se on jotenkin...ei se oo iloa eikä mitään sellasta, mä en edes osaa nimetä sitä. Se on vaan jotenkin sellanen ylipirteä ja jotenkin palava. Se on toisaalta tosi vapaa ja saatan ajatella, että millään ei ole väliä kunhan tuntuu tällaiselta, ja olen voimakas ja tahdonvoimani on vahvaa, eikä tämä tunne muutu enää ikinä. Paljon parempi olo itsestänikin ja varmempi. Enkä muka näytäkään niin kauhealta. Ja vaikak just olis menny koko koeviikon kokeet ihan pieleen, silti vaan hymyilen ja olen ylipirteä, vaikka pitäisi olla surullinen tai pettynyt.
Sitten se muuttuu kuitenkin tuohon ekaksi mainittuun. Ja sitten kun mulla on se toinen tunne, musta tuntuu ihan mahdottomalta, että aiemmin tuntui ihan toisenlaiselta. En vain voi uskoa sitä. En jaksa keskittyä mihinkään.
Joskus on pakko vaan kävellä edestakaisin levottomana. Iltaisin usein stressaan itseni melkein kuoliaaksi. Muutenkin olen lähes jatkuvasti stressaantunut.
Tää meni tällaseks siis syksyllä. Eka päivä koulussa loman jälkeen oli ihme masispäivä ja suunnilleen maailma muuttui mustaksi. Sitten oli jotain viikko sellasta ettei tuntunu mikään miltään, eikä vaikuttanu mielialoihin, vaikka mikä ois menny huonosti. Ja sitten se meni tällaseks heitteleväksi.
Kuitenkin jollain tapaa kumpikin tunne on aika samanlainen. Kumpikin on jotenkin repivä ja sitten tuntuu kuin voisi tukehtua siihen tunteeseen. ja kumpikin tunne on ahdistava jotenkin. Haluaisin hakata päätäni seinään, repiä hiuksia päästäni ja alkaa kiljua keskellä koulun käytävää. Onneksi mulla riittää sentään jonkin verran itsehillintää.
Kasvoilla mielialat näkyy joko leveänä tiukkana hymynä tai kulmat kurtussa tai niiden yhditelmä, eli kulmat kurtussa krsivän näköisesti ja sitten myös leveä hymy. En ole nähnyt muilla sellaisia ilmeitä.
Vanhemmilleni yririn joskus sanoa tästä kun oli sellainen ylipirteä ja levoton mieliala. Puhuin kauhean nopeasti ja kuulostin varmaan ihan seonneelta, mutta silti ne sano, että "Se on vain murrosikää". Minä tiuskin niille aina, ja tulen helposti huonolle tuulelle, vaikka mulle ei sanottais kuin "Hyvää koulupäivää". Olen ilkeä ja tiedän sen. Olen aina ollut, mutta kyllähän se nyt on lisääntynyt...
Nyt talvella koulussa on ollut vähän helpompaa, ja nää mielipuolisuuskohtaukset on vähentyny. En ole ollut niin levoton. Tänän oli kyllä aika surkea olo, mutta sellasita räjähtävän ylipirteää oloa ei ole nyt oo kauheasti ollut.
Nykyään en muuten itke ollenkaan. En edes silloin kun olen tosi stressaantunut.
Joskus olen saanut hirveitä hysteerisiä itkukohatuksia. Kun mulla oli colitis ulserosan (suorisairaus) takia kortisonia toissa vuonna, itkin joka ilta kotona suorasaaan hysteerisenä. Kortisonihan saattaa laukaista tällaisia mielialasairauksia, jos niitä on... samoin stressi ja stressini kasvaa koko ajan.
Seiskalla mulla oli pakkomielle olla koulussa tosi hyvä. Kerran myöhstyin seiskalla tunnilta ja itkin tunnin naama punaisena ja puhuin kaikkea että nyt en varmana pääse lukioon, ja koko tulevasiuuss pilalla. Koirankoulutuksessakin on joskus menny hermot ja hermojen menetystä häpeän kyllä enemmän kuin mitään koskaan.
Nykyään en jaksa kiinnostua koulusta tai muustakaan yhtään. En viitsi tehdä mitään. Vanhempani tosin sanovat, että se on vain laiskuutta.
Olen kyllä aina ollut todella vainoharhainen, joten voihan tää olla taas joku luulo. Mutta päätin kuitenkin kysyä. Koska musta tuntuu, ettei tää ihan normaalia voi olla.
Tuntuu, että en oikein osaa kuvailla tätä nyt niin kummallisena, kuin miltä tää on tuntuu.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Sinun kannattaisi käydä puhumassa ongelmistasi kouluterveyden hoitajalle, jolta saat varmasti ohjeita miten toimia jatkossa -maallikon on vaikea esittää mitään arviota. Rohkeasti vaan puhumaan ongelmistasi.
Siitä minä en osaa sanoa, oletko maanis-depressiivinen vai et, mutta itse olin 11-14-vuotiaana ihan samanlainen kuin mitä kuvailit ollessasi seiskalla.
Lisäksi suutuin vanhemmilleni samankaltaisista asioista, kuten hyvän koulupäivän toivottamisesta. Nyt kun asun yksin, välit vanhempiin on parantuneet huimasti.
Kolme vuotta sitten sain diagnoosin "mielialan aaltoiluhäiriö" ja pari kuukautta sitten se muutettiin maanis-depressiivisyydeksi (täytän pian 20).
Tuo on aika tyypillistä mitä sanoit ilmeistä, ainakin hymyileminen manian / hypomanian aikana. Silloin muka menee tosi hyvin ja siksi hymyilyttää koko ajan.
Itse olen myös todella vainoharhainen ja tuntuu että se pahenee vaan iän myötä. :/
Vaikka meillä paljon yhteistä näyttää olevan, en uskalla diagnosoida mitään. Yleensä noin vakavia diagnooseja ei tehdä noin nuorille kuin sinä, ja oireiden jatkuttua vasta vähän aikaa.
Kannattaa mennä juttelemaan terkkarille tai jollekin muulle joka tietää asioista vähän enemmän kuin vanhempasi.
Hei!! Ymmärrän miks sinun vanhemmat väittää kaiken johtuvan murrosiästä, mutta ei se aina olekkaan niin. Itse olin sinun ikäisenä vanhempien huonosta suhteesta ja koulukiusaamisen vuoksi ahdistunut ja "räiskyvä"- joka muuttui myöhemmin masennukseksi.Mutta tämä "räiskyvä" puoli minusta ei kadonnut. Olen toisinaan nykyään kamalan levoton, kaikki näyttää valoisalta ja ihanalta, mutta jokin pienikin asia saattaa viedä tämän hyvän olon pois raiteiltaan. Minun käytökselle on keksitty nimi: rajatilahäiriö.. se ei ole vakavaa ja on parannettavissa terapia hoidolla. Ota ihmeessä yhteys kouluterveydenhoitajaan tai kuraattoriin ja kirjoita vaikka paperille ylös sama teksti jonka olit lähettänyt tänne jos et osaa siinä tapaamis tilanteessa kuvata samalla tavalla miltä sinust tuntuu!! Voimia! tiedän miltä susta tuntuu :)!!
Kiitos, että olette vastanneet.
Luin äsken tuosta yhdeltä sivulta ja ekaa kertaa luin tyyppi yhdestä, eli siitä missä on masennukset ja hypomaniat. Ajattelin että maniaa se ei oikein voi olla koska mulla ei todellakaan koskaan ole hyvä itsetunto, heittelevät mielialat vain.
Ja mulla on ne just sillä tavalla. Välillä olen ollut ihan koko ajan sellaisella vähän matalalla, masentuneella mielellä, ja itsemurhaa ym. hautomassa. Ainakin kasiluokan keväällä olin, ja sitten taas ysiluokan keväällä. Syrjäydyin lisää, kokeilin isteni viiltelemistä ja näpistelyä.
Sitten tänä syksynä tuli sellainen heilahteleva. Vaihtelee koko ajan.
Tänään yhtäkkiä iski sellainen hirveä, painajaismainen masennuskohtaus. Sulkeuduin huoneeseeni, kävelin ympyrää kulmakarvat kurtussa melkein kuoliaaksi asti ahdistuneena, stressasin kuinka vihaan itseäni ym. Ja nyt sitten taas vaan hymyilen.
Niin ja keskittymiskyvyttömyyttä on ollu tosi paljon. Koulussa en ole ollenkaan pystynyt keskittymään. Päättärin keskiarvo oli 8,9, nyt 7,4 enkä tee läksyjä enkä lue kokeisiin. Ajattelen vaan että hälläväliä.
Mutta sitten tulee se stressishokki ja musta ei ole mihinkään -fiilis.
Oikeestaan eka tollanen hirvee masennusshokki tuli ekana koulupäivänä tänä syksynä. Aloin välittömästi stressata ja ehkä sen aiheutti sitten se stressi. Jos uudet ihmiset tuli puhumaan, vastailin vain tosi hiljaa ja toivoin että ne häipyy, jotta saan jäädä itse surkeuteeni.
Sitten se muuttu tällaiseks, ja joskus rupesin yhtäkkiä itse puhumaan ja tuntui että tottakai voin vaikka yhtäkkiä muuttua puheliaaksi vaikka olen aina ollut epävarma ja ujo.
Nykyään mun vanhemmat ihmettelee koko ajan miksi mä hymyilen näin.
Joskus mulla on sekoitusilme, kärsivä ilme mutta aito iloinen hymy.
Jotenkin tää pitäis selvittää. Tunnistan kyllä itsessäni kaikki sen ensimmäisen maanisdepressiivisyystyypin oireet...
..että tuohon rajatilahäiriöön en kyllä oikein usko, kun esimerkiksi viime kesänä olin koko ajan aika rauhallinen ja välillä muutenkin. Pikemminkin se siltä kaksisuuntaisuudelta kuulostaa :D (miks mua ei haittaa just nyt, vaikka olisikin maanisdepressiivinen...?)
Kaksisuuntaisessa on tosiaan ne kaksi eri tyyppiä, ilmeisesti luit niistä? Lisäksi on vielä vaihtoehto mielialan aaltoiluhäiriö eli syklotymia, mikä lievempi muoto maanis-depressiivisyydestä.
Mene ihmeessä puhumaan jollekin ammatti-auttajalle, niin saat apua ja helpotusta oloosi.
Voimia!
se on luonnonmukaista apua mielenterveongelmiin.
http://www.mediuutiset.fi/doc.te?f_id=834446
En syö ollenkaan kalaa, joten tuollaista en ole ottanut vahingossakaan aikoihin. En ole syönyt kalaa varmaan vuoteen. Ei ole mitään allergiaa, en vain tykkää kalasta :D Ajatus kalaöljystäkään ei jotenkin innosta. Hyi.
Vanhempani edelleen sanovat, että se on se murrosikää vain. Minusta olisi noloa mennä puhumaan ja saada kuulla olevansa luulotautinen murrosikäinen. Ikähän oli se 16, joten tuskin siitä mitään diagnoosia voisi tehdäkään tämänikäiselle.
Ja nyt ei oo niin hullu olokaan... Ehkä vain luulottelen?
kannattaa kertoa oireista. Yli puolivuotta kärsin oireista ja sitten lähetin äidille viestin kun en uskaltanut päin naamaa kertoa :)) äiti varasi terkkarilta heti ajan ja olen sielä vasta kerran käynyt. uusi aika on ensi maanantaina ja kyllä taas vähän jännittää.
papereitani on lähetelty jonnekkin, en muista minne, kai terapeteille...
Naiset tuntien mielialanvaihtelu ei todellakaan oo mikään uus asia D: no ei, ota ihan läppänä toi, en oo sovinisti ;D
Itellä todettu toi bipolaarinen mielialahäiriö eli toisinsanoen maanisdepressio, sekä paranoidinen skitsofrenia, noista asioista kannattaa puhua asiantuntijoiden kanssa.
kyseisen sairauden tunnistaminen on melko hankalaa internet kirjotuksen perusteella mut yleisiin oireisiin itellä kuuluu mieliala jaksot, eli muutama viikko on täys depis, ja sitte pompataanki pinnalle ja ollaan oikein kuninkaita ja tehdään niin sanotusti täysin harkitsemattomia asioita, näpistely kuuluu mun arkipäivään, varastan asioita pakkomielteisesti vaikken niillä mitään tee ja sekös tuo sitte mutkia elämään. Teen myös mitä älyttömämpiä ostoksia ei niistä sen enmpää. En usko että sulle kovin vakavaa diaknoosia vois ainakaa antaa koska sun elämä olis tällä hetkellä sanotaanko... äärimmäisen vaikeata. Mulle tuttua myös äkilliset väkivaltapurkaukset mut se johtuu enemmänki toisesta sairaudesta.
kellokosken sairaalassa vietin 2,5 vuotta elämästä.
enää käy lukemassa, 4 vuoden jälkeen...ainakaan tilanne ei ole akuutti, enää