Heips! Rupesin tässä miettimään, että mitäköhän muut hiljaiset ja yksinäiset ihmiset mahtaa harrastaa? Ovatko ne perinteiset lukeminen ja lenkkeily telkan katselu vai jotain muuta? Mistä muuten juttelette kavereittenne/tuttujenne kanssa ja onko teillä paljonkin yhteistä? Käyttekö esim. itse baareissa/yms. perinteisissä nuorten illanviettopaikoissa vai oletteko kotikissoja niinkuin minäkin? Tuntuu, että kaverit laukkaavat illat jossain kapakoissa ja itse virun kaikki illat kotona. Lopulta käy niin, ettei oikein ole enää mitään yhteistä kavereiden kanssa, eikä edes keksi mitään puhuttavaa. Olisihan se tietty niin helppo lähtee vaan porukan mukana baariin, mutta kun ne eivät vaan ole mun paikkoja, enkä mä viihdy siellä. Vai pitäisiköhän tässä ruveta käymään vastentahtoisesti baareissa, ihan vain sen vuoksi, että kaverit säilyisivät? Mitä mieltä?
Mitä harrastatte?
Yks yksinäinen
9890
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Heps kukkuu vaan täältäpäin, no jos minä muutaman sanan lattaisin harrastuksistani.
Meninhän minä hampaat irvessä nuorempana ravintoloihin, kun kaveritkin ja sitten aina harmitti ja lähdin pois, ei ne olleet meikäläisen paikkoja.
Jos kaverit on sellaisia että sisimmässään joutuu taistelemaan itseään vastaan, kun on kavereiden kanssa ja pitäis tehdä jotain, yleensä mitä ne kaverit haluaa, painin näiden asioiden kanssa vuosia....
Nykyään olen itseni kanssa aikalailla sopusoinnussa, vaikka olenkin yksinäinen ympärilläni olevista ihmisistä huolimatta, ja suoraan sanottuna minulla ei ole kavereita eikä ystäviä, vain muutama hyvänpäivän tuttu, eli olen itseni paras kaveri...
Harrastan muutakin kuin lukemista ja TV:n katselua.
Pyöräily, uiminen, pienoismallien kokoaminen ja luonnossa liikkuminen, ovat olleet lähellä sydäntäni...
Eli oikeastaan löysin onnen ja tasapainon elämääni, kun jätin roikkumasta "kavereissa" enkä mennyt niiden tyhmien ideoiden mukana, minun ideani eivät kyllä koskaan kelvanneet, olin kai tylsä.
Omasta mielestäni en ole tylsä, kukaan vain ei koskaan ole halunnut tutustua minun herkkään sisimpääni, on ollut vain pintaliitäjiä ja siipeilijöitä.
Tämä oli pieni osa minun tarinastani...
Sinä olet muuttanut "ulkopuolisuuden" joksikin positiiviseksi.
Olet huomannut että ei ole pakko sulautua laumaan.
Pienoismallien kokoaminen on varmasti mielenkiintoinen harrastus, siinä näkee oman työnsä tulokset ja saa aikaan juuri sellaista jälkeä kuin itse haluaa.
Olen ollut huomaavinani että yksinäisillä ihmisillä on paljon luovia harrastuksia, piirtämistä, maalaamista, musiikkia ja esim. kuvankäsittelyä tietokoneella jota itse harrastelen.
Harrastan pyöräilyä. Lukemista. Kirjoittelua. Käsitöitä. Ihan tavallisia kivoja kotihommia, leipoimisesta pidän. Nyt ne ovat vähän jääneet, laiskuus. Ja se, että seurustelen eron jälkeen. Uimahallilla kävin joskus. Kuntosalia aloitan taas uudelleen.
Laskettelen. Lapsena hiihdin.
Yksilölajeja siis.
En sopeudu joukkueisiin, en viihdy massajumpassa akkalauman keskellä... johtuu kait siitä, että lapsena kouluaikana luokkakaverit eivät huolineet mukaansa eivätkä esim. koripalloon tms. joukkuelajiin. Juoksin mukana ja pidin lajista, mutta en saanut palloa, en, vaikka olisin ollut viimeinen vaihtoehto. Ope puhalsi pilliin: antakaapa pallo välillä NNN:llekin! Minua ei jostain syystä huolittu joukkoon.
Seurustelen. Koen silti olevani yksinäinen, sillä ystäviä ei ole. Muuttojen myötä ovat jääneet kuka minnekin ja uusia on tosi vaikea saada, vaikka liikunkin kodin ulkopuolella ...
Kapakoissa aika ajoin käyn ja aikansa seillä jaksaa riehua, pidemmän päälle siihen pinnallisuuteen väsyy.
Jos vain jostain löytyisi kavereita joiden kanssa voisi mennä baariin, sitten varmaankin olisin siellä joka ilta. Mutta kun ei ole kavereita joiden kanssa voisi jutella tai tehdä yhdessä mitään. Niinpä olen yleensä päivisin töissä, iltaisin katson vähän tv:tä ja menen nukkumaan, viikonloput ja vapaapäivät yleensä nukun.
Kuulostat masentuneelta.
Käyn raflassa silloin tällöin kavereiden (tai paremminkin tuttujen) kanssa, useimmiten tuo tuntuu minusta kuitenkin ajan ja rahan haaskaamiselta... oikeastaan tanssiminen on minulle ainoa kelvollinen syy lähteä. Joka kerta on kuitenkin jonkinlaisia odotuksia mutta lähes aina joudun toteamaan että eipä taaskaan paljoa positiivista ole illasta sanottavaa. En ole erityisen puhelias/seurallinen tyyppi ja saankin huomata kavereiden löytäneen mielenkiintoisempaa seuraa ja joudun tavallaan ulkopuoliseksi. Pyrin rajoittamaan alkoholin käyttöäni (hyviä esimerkkejä alkoholismista löytyy lähipiiristä riittävästi), mutta kun baariin mennään en yleensä lähde kesken kaiken pois ja ehdi sitten ottaa vähän enemmän kuin pitäisi.
Niin tutulta tosiaankin kuulostaa tuo tyhjyyden/saamattomuuden tunne - ethän niin sanonut mutta olin sellaista lukevinani rivien välistä :). Oikeat harrastukseni (sikäli kuin niitä oli) jäivät aika vähiin, työ tuntui monesti vievän kaiken energian niin etten jaksanut iltaisin kovin paljoa tehdä. Aloin sitten yhä enemmän kirjoittelemaan näille keskustelupalstoille, ei tämä aivan uutta ole, aikaisemmin tämä oli vain satunnaista mutta nyt tosiaankin lähes päivittäistä... Tämä on kai jonkinlainen ystävän korvike, samanhenkistä porukkaahan täällä kyllä riittää ja kuten tuossa edellä jo totesin, olen melko hiljainen tyyppi...
Tosiaankin vaikutat masentuneelta... minua ainkin piristää liikunta, mitään himokuntoilijaa minustakaan ei varmaan koskaan tule mutta työmatkojen kulkeminen kävellen/pyöräillen (mikäli mahdollista) on monin tavoin järkevää, reippaampi kuntoilu aiheuttaakin sitten jo selkeitä mielihyvän tunteita :). Ja pötypuhetta että se veisi kaikki voimat, liikunnan aiheuttama väsymys menee kyllä ohi ja tulevaisuudessa jaksat tehdä muutakin kuin vain löhötä...
Hupsista... meinaako tämä mennä saarnaamiseksi ;). Oikeasti... jostain päinhän sinun täytyy lähteä purkamaan tuota tilannettasi, tuossa siis kaksi ajatusta, siis kirjoita ja liiku. Mielialani on ainakin parantunut ja muutamia ihan lupaavan tuntuisia kontakteja olen saanut sen jälkeen kun tosiaankin otin itseäni niskasta kiinni ja lopetin odottamasta että joku tekee kaiken puolestani... heh... enhän minä vieläkään ole täydellinen mutta paranemaan päin :).
En ole masentunut. Olen yksinäinen. Se on eri asia. Tiedän eron, sillä eron jälkeen oli todella masentunut. Pieni murhemieli siksi, että on yksinäinen, ei ole masentuneisuutta.
Olen myös onnellinen. Seurustelen. Mutta kuten kerroin, kaverit ovat jääneet ja nyt tämä "viimeinenkin" muuttaa toiselle paikkakunnalle. Huomenna. Olen mukana muutossa miesytäväni kanssa, jäämme heille yöksi ja sellaista pientä illanviettoa siihen päälle.
Mutta voi miten kiva olisi, jos olisi likkakaveri, jonka kanssa tehdä yhdessä jotain kivaa pientä silloin tällöin, käydä kylässä kahvilla puolin ja toisin, jotakin..
mä harrastan mikroautoilua ja mulla on koira