Ongelmani alkoivat vuosia sitten kun sain tietää vakavasta sairaudeata,mikä minulla todettiin.Kerroin siitä useimille ystävilleni,ja silloin heistä puolet kaikkosivat luotani.Sairauteni ei vaikutta mitenkään ulkonäkööni,olemukseeni,eikä se ole tarttuvaa tai vaikuta persoonaani,muuten kuin ehkä masennuksena.Olin vielä silloin ylä asteella ja jouduin olemaan koulusta paljon pois,äkillisten sairas kohtausten ja hoitojaksojen takia.Silloin yleensä vieraannuin ystävistäni ja jouduin aina uudelleen ja uudelleen "murtamaan jään väliltämme".Yleensä kun olin kotona en voinut edes tavata ystäviäni,huonon kuntoni takia...enkä siis tavalliseen tapaan nähnyt heitä koulussakaan.
Vuosi oli vierähtänyt,olin hyvin masentunut ja sulkeutunut.Pääsin onneksi lukioon,mutta lukio oli eri missä kaikki ystäväni olivat.Luku ei enää maittanut joten jätin sen rankan vuoden jälkeen kesken.Sairastelu ja koulu oli vienyt kaikki voimani,samoin ystäväni.Minulla oli enää vain paras kaverini,joka parhaansa mukaan tuki ja ymmärsi minua..mitä nyt aina joskus näimme.
Kaikki kaatui niskaani kun,ystäväni sanoi muuttavansa pois paikkakunnalta.Lisäksi minut siirrettiin sairaalaan heikon kuntoni vuoksi.Päästyäni sairaalasta elin yhä yksinäistä elämääni,äiti tietenkin tukenani.Pahinta ei ollut tuo sairaus vaan yksinäisyys joka raapi sydäntäni,en ollut aikoihin nauranut.Vähitellen sairaus saatiin kuriin lukuisten leikkausten avulla,mutta minulla oli uusi ongelma olin eristäytynyt muusta mailmasta.Enää en halunnut mennä ulos tai edes puhua kenenkään tuntemattoman kanssa.Ajatuskin sai minut ahdistumaan.Olin 20 kun äitini vihdoin raahasi minut psykologille,alku oli hankalaa,mutta vähitellen opin avautumaan ihmisille ja sain uusia ihania ystäviä.
Nykyään olen 23 ja elän parisuhteessa,asun omassa kämpässä(vihdoinkin)ja pitkästä aikaa tunnen taas ELÄVÄNI..Minä todella tiedän mitä yksinäisyys on ja toivon että mahdollisimman moni yksinäinen ihminen löytää itselleen apua.
~Syksyisin halauksin:Stella
Vuosi oli vierähtänyt,olin hyvin masentunut ja sulkeutunut.Pääsin onneksi lukioon,mutta lukio oli eri missä kaikki ystäväni olivat.Luku ei enää maittanut joten jätin sen rankan vuoden jälkeen kesken.Sairastelu ja koulu oli vienyt kaikki voimani,samoin ystäväni.Minulla oli enää vain paras kaverini,joka parhaansa mukaan tuki ja ymmärsi minua..mitä nyt aina joskus näimme.
Kaikki kaatui niskaani kun,ystäväni sanoi muuttavansa pois paikkakunnalta.Lisäksi minut siirrettiin sairaalaan heikon kuntoni vuoksi.Päästyäni sairaalasta elin yhä yksinäistä elämääni,äiti tietenkin tukenani.Pahinta ei ollut tuo sairaus vaan yksinäisyys joka raapi sydäntäni,en ollut aikoihin nauranut.Vähitellen sairaus saatiin kuriin lukuisten leikkausten avulla,mutta minulla oli uusi ongelma olin eristäytynyt muusta mailmasta.Enää en halunnut mennä ulos tai edes puhua kenenkään tuntemattoman kanssa.Ajatuskin sai minut ahdistumaan.Olin 20 kun äitini vihdoin raahasi minut psykologille,alku oli hankalaa,mutta vähitellen opin avautumaan ihmisille ja sain uusia ihania ystäviä.
Nykyään olen 23 ja elän parisuhteessa,asun omassa kämpässä(vihdoinkin)ja pitkästä aikaa tunnen taas ELÄVÄNI..Minä todella tiedän mitä yksinäisyys on ja toivon että mahdollisimman moni yksinäinen ihminen löytää itselleen apua.
~Syksyisin halauksin:Stella
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olet todella sinikko nuori nainen ja uskon pärjäävän vielä hyvin elämässäsi.
Tulet löytämään vielä paljon uusia tuttavuuksia ja ystäviä elämäsi varrella.
Onnea sinulle elämässä eteenpäin.Ja hyvää syksyä!