Kertokaapa, miten perhe selviää, jos yksi sen jäsenistä ei tahdo enää kuulua siihen. Meillä on teini-ikäinen poika, jonka kanssa on ollut vaikeuksia. Nyt poika on sijoitettuna lastenkotiin, jonne hänet vietiin n. puoli vuotta sitten meidän toivomuksestamme vastoin hänen tahtoaan.
Tilanne silloin puoli vuotta sitten oli täysin sietämätön. Poika alkoi puhumaan itsensä hävittämisestä ja käyttämään sitä meitä vastaan kiristämiskeinona. "Jos en saa tätä tai tuota niin tapan itseni..." Lisäksi poika alkoi tehdä mitä mieli teki, meni ja tuli mielensä mukaan, oli öitä poissa... Tästä syystä hain silloin apua viranomaisilta, mutta poika ei ole vielä tähän päivään mennessä alkanut heidän kanssaan puhumaan, mitä todella toivoisin, koska näen ja kuulen, että pojalla on paljon vihaa ja katkeruutta sisässään. Luulen, että poikaa on kiusattu koulussa, vaikka hän sen kieltääkin. Myönnän tässä - ja olen myöntänyt myös ammattiauttajille -, että vikaa pojan käytökseen on myös minussa. Meillä oli melkoisia elämänmuutoksia useita vuosia sitten ja ne verottivat minun jaksamistani. Myönnän, että kaikki energiani meni kymmenen vuotta nuoremman lapsen hoitamiseen. Samoin meillä on ollut ajoittain taloudellisia ongelmia.
Poika sanoo, ettei halua tulla kotiin, koska me olemme hänet pois kotoa toimittaneet. Hän ei halua ymmärtää, että tilanne tosiaan oli aika mahdoton meille kaikille silloin, emmekä me ikinä halunneet hänen iäksi lähtevän. Lisäksi poika sanoo vihaavansa isäänsä, koska tällä on näkyvä sairaus, jota poika häpeää. Poika on todella julma puhuessaan isästään, eihän isä sairaudelleen mitään voi. Isälleen en ole kertonut pojan kommenteista hänen sairaudestaan, sillä en halua loukata häntä. Sairauden kanssa eläminen on tarpeeksi vaikeaa. Myös pikkuveljeä poika haukkuu ja nauraa tälle yhdessä kavereidensa kanssa. Samoin hän häpeää sitä, ettei meillä ole varaa esim. matkustella tai hankkia upo-uusia varusteita harrastuksiin. Lastenkodilla palavereissa poika vähättelee perhettään, nimittelee minua mm. huoraksi ja uhkaa tappaa meidät kaikki.
Pikkuveli ikävöi isoveljeä, jota ei ole nyt nähnyt puoleen vuoteen. Isoveli ei halua olla missään tekemisissä kenenkään perheenjäsenen kanssa, edes jouluna ei tullut käymään. Kaiken lisäksi minun mieltäni painaa pojan mahdollinen sairaus. Oireet viittaavat siihen, että pojalla olisi mahdollisesti eräs sairaus, johon kyllä on olemassa lääkitystä oireiden lievitykseen, mutta ei itse sairautta parantavia lääkkeitä.
Miten tästä selvitään? Itse ajattelen poikaa joka hetki, valvon öitä ja mietin, tuleeko poika ikinä kotiin ja pitääkö yhteyttä enää aikuisena. Isä suree myös, mutta ei halua poikaa pakottaa kotiinkaan. Onko meillä mitään toivoa, että poika alkaisi puhumaan omaa pahaa oloaan pois? Onko kellään vastaavia kokemuksia. Miten pienempi lapsi tlevaisuudessa kokee sen, että yksi perheen jäsen lähti pois? Entä sen, jos hänen ja isoveljen välit katkeavat loppuiäksi kun isoveli ei halua olla perheenjäsen enää?
Olen ihan loppu ja olisi ihanaa puhua kaikesta jollekin, mutta kun tuntuu, että oma historiani ei anna tähän oikeutta. Olen laiminlyönyt lastani, joten miksi minun pitäisi valittaa ja itkeä omien voimien loppumista. Olen rukoillut apua Jumalalta, mutta ei tämä Jumala ole oikeudenmukainen, jos rankaisee minun lisäkseni myös poikaa, pikkuveljeä ja isää.
Tuntuu pahalta ajatella näin, mutta jos vahinko on jo tapahtunut eikä poika anteeksi anna ja halua kotiin tulla, niin ehkä minun pitäisi keskittyä hoivaamaan tätä "tynkäperhettä", joka meillä on täällä jäljlellä. Olenko kauhea ihminen, kun ajattelen näin?
Tilanne silloin puoli vuotta sitten oli täysin sietämätön. Poika alkoi puhumaan itsensä hävittämisestä ja käyttämään sitä meitä vastaan kiristämiskeinona. "Jos en saa tätä tai tuota niin tapan itseni..." Lisäksi poika alkoi tehdä mitä mieli teki, meni ja tuli mielensä mukaan, oli öitä poissa... Tästä syystä hain silloin apua viranomaisilta, mutta poika ei ole vielä tähän päivään mennessä alkanut heidän kanssaan puhumaan, mitä todella toivoisin, koska näen ja kuulen, että pojalla on paljon vihaa ja katkeruutta sisässään. Luulen, että poikaa on kiusattu koulussa, vaikka hän sen kieltääkin. Myönnän tässä - ja olen myöntänyt myös ammattiauttajille -, että vikaa pojan käytökseen on myös minussa. Meillä oli melkoisia elämänmuutoksia useita vuosia sitten ja ne verottivat minun jaksamistani. Myönnän, että kaikki energiani meni kymmenen vuotta nuoremman lapsen hoitamiseen. Samoin meillä on ollut ajoittain taloudellisia ongelmia.
Poika sanoo, ettei halua tulla kotiin, koska me olemme hänet pois kotoa toimittaneet. Hän ei halua ymmärtää, että tilanne tosiaan oli aika mahdoton meille kaikille silloin, emmekä me ikinä halunneet hänen iäksi lähtevän. Lisäksi poika sanoo vihaavansa isäänsä, koska tällä on näkyvä sairaus, jota poika häpeää. Poika on todella julma puhuessaan isästään, eihän isä sairaudelleen mitään voi. Isälleen en ole kertonut pojan kommenteista hänen sairaudestaan, sillä en halua loukata häntä. Sairauden kanssa eläminen on tarpeeksi vaikeaa. Myös pikkuveljeä poika haukkuu ja nauraa tälle yhdessä kavereidensa kanssa. Samoin hän häpeää sitä, ettei meillä ole varaa esim. matkustella tai hankkia upo-uusia varusteita harrastuksiin. Lastenkodilla palavereissa poika vähättelee perhettään, nimittelee minua mm. huoraksi ja uhkaa tappaa meidät kaikki.
Pikkuveli ikävöi isoveljeä, jota ei ole nyt nähnyt puoleen vuoteen. Isoveli ei halua olla missään tekemisissä kenenkään perheenjäsenen kanssa, edes jouluna ei tullut käymään. Kaiken lisäksi minun mieltäni painaa pojan mahdollinen sairaus. Oireet viittaavat siihen, että pojalla olisi mahdollisesti eräs sairaus, johon kyllä on olemassa lääkitystä oireiden lievitykseen, mutta ei itse sairautta parantavia lääkkeitä.
Miten tästä selvitään? Itse ajattelen poikaa joka hetki, valvon öitä ja mietin, tuleeko poika ikinä kotiin ja pitääkö yhteyttä enää aikuisena. Isä suree myös, mutta ei halua poikaa pakottaa kotiinkaan. Onko meillä mitään toivoa, että poika alkaisi puhumaan omaa pahaa oloaan pois? Onko kellään vastaavia kokemuksia. Miten pienempi lapsi tlevaisuudessa kokee sen, että yksi perheen jäsen lähti pois? Entä sen, jos hänen ja isoveljen välit katkeavat loppuiäksi kun isoveli ei halua olla perheenjäsen enää?
Olen ihan loppu ja olisi ihanaa puhua kaikesta jollekin, mutta kun tuntuu, että oma historiani ei anna tähän oikeutta. Olen laiminlyönyt lastani, joten miksi minun pitäisi valittaa ja itkeä omien voimien loppumista. Olen rukoillut apua Jumalalta, mutta ei tämä Jumala ole oikeudenmukainen, jos rankaisee minun lisäkseni myös poikaa, pikkuveljeä ja isää.
Tuntuu pahalta ajatella näin, mutta jos vahinko on jo tapahtunut eikä poika anteeksi anna ja halua kotiin tulla, niin ehkä minun pitäisi keskittyä hoivaamaan tätä "tynkäperhettä", joka meillä on täällä jäljlellä. Olenko kauhea ihminen, kun ajattelen näin?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kuule ei tässä mitkään jumalat auta. Poika on selvästi lukossa. Jonkun pitäisi saada lukko auki. Koska olet äiti niin käy kylmästi vain hänen luonaan, vaikka haukkuisi kuinka. Jos nyt annat periksi, niin lukko vain kiristyy. Poikaa vaivaa sosiaalisen kanssakäymisen taito, eli se ilmenee mielestäni juuri taitona päästä ulos tilanteesta. Ota poikaa kaulasta ja muuten lähesty, jos se ei vaan lyö. Vaivaako poikaasi dysfasia tai muu. Viittaa sinne päin. Tämänlaatuiset nuoret tarkkailee juuri itseään ja ympäristöään. Eivät salli poikkeuksia.
mitenkään vaikeaan tilanteeseen, mutta tuli mieleeni ajatus, että antaisit itsellesi anteeksi laiminlyöntisi, sillä ihminen toimii omien voimavarojensa mukaan. Olen itse masentunut äiti, joka on hoitanut lapsiaan hyvin pienin voimavaroin ja voi olla, että saan lapsiltani paljonkin syytöksiä myöhemmin (saan jonkun verran nytkin), mutta syyttely ei vie eteenpäin.
Onko sinulla mahdollisuuksia tavata poikaasi lastenkodissa? Siellä voisi olla hyvä keskustella tiimissä: hoitajat, poika plus vanhemmat ja purkaa menneisyyden syitä, jotka ovat johtaneet tähän tilanteeseen. Yksi vaihtoehto on psykiatrian poliklinikka, johon voisi järjestää tapaamisen. Minulla ei ole hajuakaan lastenkotien toiminnasta, mutta tuetaanko siellä ylipäätään perheen yhteensaattamista?
Mitä kerroit poikasi toimista perhettään kohtaan, eivät ole olleet hyväksyttäviä käytöstapoja ja uskon, että olette tarvinneet katkoa tilanteeseen.
Jos perhettä ei mitenkään saada enää yhteen, kannattaa voimavarat jättää tynkäperheelle. Sinuna kuitenkin kirjoittaisin pojallesi ajatuksiasi menneistä ja toiveitasi saada hänet takaisin ja haluasi tukea häntä eteenpäin. Rakkaus tekee joskus ihmeitä, jos ei heti, niin ajan kanssa.
Itse uskon Jumalaan, vaikka olen kokenut hyvin traumaattisia menetyksiä. Minusta on turvallista elää, jos hyväksyy oman vaillinaisuuden ja ottaa Jumalan armon vastaan. Tärkeää on myös, että Jumalan voimasta pystyn antamaan anteeksi minua vastaan rikkoneille ihmisille, mutta jos he eivät anna minulle anteeksi, Jumala on kuitenkin minun armahtajani ja puolustajani.
Asiantuntijana en pysty sinua neuvomaan, toivon sinulle ja perheellesi kaikkea parasta eteenpäin.
Teini-ikäisyys itsessään on monelle hyvinkin vaikea aika. Silloin vasta alkaa kehittymään aikuisen persoonallisuus, ja voi tietysti sellaisessa murrosvaiheessa suuntautua väärinkin. Jos yhtään voin lohduttaa, niin se on varma, että kun hänellekin ikää karttuu, tasaantumista tapahtuu.
Lastenkoti ei kyllä ole paras mahdollinen kasvuympäristö, mutta en Sinuakaan moiti, kaikkien voimavarat ovat rajalliset.
Uskon, että hän tarvitsisi psykiatrista hoitoa, jotta hänen traumansa saataisiin purettua. Helppohan tuo oli kirjoittaa, mutta sitä en tiedä, kuinka hän sitä hoitoa saisi, kun lasten ja nuorten psykiatrisen hoidon rahoittaminen tuntuu olevan kiven takana, vaikka tarve on suuri, ja taitaa kasvaa jatkuvasti.
Vaadi, vaadi ja vaadi tukea myös teille muille perheenjäsenille sijoituspaikasta. Hehän lapsen kanssa nyt ovat, vain heidän kanssa yhteistyötä tekemällä solmu aukeaa. Kirjoita päiväkirjaa, jos et itsellesi, niin kirjoita lapsellesi. Kirjekkin on semmoinen joka tulee luettua minta kertaa, puheet voi keskeyttää.
ongelmia,kun poikani oli 16,v.
Ammatiaut,sanoi että olet tehnyt parhaasi ja muuta ei voi,,ei kannata sillä itseään syyllistää
ollenkaan.
elämä on pojan itsensä valitsema,ja vastaa myös itse siitä et sinä.
anna pojan aikansa kyntää turpa maassa niin kyllä tulee huomaamaan että olisi kannattannut kuunnella vanhempia.
vika ei suinkaa ole sinun eikä koskaan tule olemaan kutein pojan isänkään,,ne nyt vaan on selaisia mullikoita kun seisoo järki ja kyrpä samaan aikaan eikä osaa minnekkään mennä,,
ovat kuin mullikat kesälläj/ pää pystyyn vain ja aSKELTA PIDEMMÄKSI //MOI
Kun ei ole miestä talossa.
Jos ei jaksa ja lapsi ei ole kunnolla niin miehen työ olisi laittaa kuriin.
Eli selkäsauna että oppisi kunnioitusta.
No jos ei ole miestä talossa pitää antaa lapsen mennä menojaan ja itse vaan säilyttää rauha.
Kyllä routa porsaan kotiin ajaa.
Odota vaan niin kyllä sillä pojalla ääni kellossa muuttuu.
Lapsia ei voi pakottaa mihinkään.
Eli parempi antaa olla ja odottaa että menee itseensä ja tulee takaisin.
Niinkuin tuhlaajapoika.
Mutta muista aina välillä kertoa pojalle, että hän on aina tervetullut kotia.