Päätin nyt kertoa tänne vähän tunnoistani. Josko niiden jakaminen vähän auttaisi.
Elämäntilanne on tämä. Olen 19 ja opiskelen, eli rahaa ei ole mitenkään hirveästi, opintotukea en saa vanhempien tulojen vuoksi. Olen seurustellut 3 vuotta ja olemme muuttaneet yhteen, hankkineet koiran ja auton. Kihloissa emme ole. Perheeseen ja muuhun sukuun on hyvät välit, kavereita ja hyviä ystäviäkin on. Päällisin puolin elämä näkyy olevan kunnossa, mutta kurkataanpa sen sisälle.
Äitini on pirttihirmu ja pääsyyllinen itseluottamukseni katoamiseen. En uskalla sanoa mitään tekemisiäni, joista tiedän ettei rouva tykkää. Kaikki täytyy tapahtua aina ja juuri niin kun rouva sen haluaa. Varsinkin joulun alla on suurempiakin riitoja käynnissä. Jokaisesta pienestäkin virheestä saan haukut, mutta koskaan en ole hyvä. Jos olen, hän kehuu minua muille, mikä tarkoittaa lähinnä sitä, että hän kehuu itseään kuinka hyvän tyttären on kasvattanut. Isäni kanssa en tullut ennen toimeen, mutta nykyään melkein paremmin kuin äidin. Ei hän koskaan kehu, mutta ainakin uskaltaa puhua ja sanoa vastaan.
Poikaystäväni teki puolitoista vuotta sitten ikävän syrjähypyn, joka sekin on madaltanut reilusti itseluottamustani. Aiemmin sain ahdistuskohtauksia kun asia ikävästi mieleen palasi, mutta nykyään tilanne on reilusti parempi. Kuin olisi uusi poikaystävä. Itse asiassa se on ainoa jolle voin kunnolla puhua, ja jonka kainaloon saa aina käpertyä. Ja nyt sekin on poissa vuoden. Lähti armeijaan. Se ainoa, jolta saan kunnolla tukea, lähti vuodeksi pois.
Ystäväni nyt tukevat, jos heille ongelmistani kerron, mutta en enää jaksa kertoa heille niitäkään. En kuitenkaan pysty kertomaan kaikkea, eivätkä he saa kunnon käsitystä tilanteesta, mikä synnyttää vain väärinkäsityksiä. Mitä mieltä siinä on?
Koiraani en saisi kouluttaa. Yritän parhaani mukaan kouluttaa 7 kuukautta vanhaa pentua, mutta aina kuulemma teen tässäkin asiassa jotain väärin. Ikinä ei ole hyvä.
Itkettää, pelottaa, stressaa. Mikään ei kiinnosta ja masentaa. Tulevaisuuteen en jaksa uskoa, kai siihenkin joskus uskottiin. Eletään vaan päivä kerrallaan. On tietenkin hyvät päivät, jolloin mikään ei voisi olla paremmin, mutta niitä ei ole järin paljoa. En kehtaa tehdä mitään kun pelkään jatkuvasti mitä muut ajattelevat. Enkä uskalla tehdä isompia päätöksiä elämässäni, kun pelkään mitä äitini sanoo. Ensimmäinen ajatus suurissa hankinnoissa on, että "mitähän äiti tästä sanoo". Ei sen pitäisi niin olla.
Ääh... Wake me up when november comes.
Elämäntilanne on tämä. Olen 19 ja opiskelen, eli rahaa ei ole mitenkään hirveästi, opintotukea en saa vanhempien tulojen vuoksi. Olen seurustellut 3 vuotta ja olemme muuttaneet yhteen, hankkineet koiran ja auton. Kihloissa emme ole. Perheeseen ja muuhun sukuun on hyvät välit, kavereita ja hyviä ystäviäkin on. Päällisin puolin elämä näkyy olevan kunnossa, mutta kurkataanpa sen sisälle.
Äitini on pirttihirmu ja pääsyyllinen itseluottamukseni katoamiseen. En uskalla sanoa mitään tekemisiäni, joista tiedän ettei rouva tykkää. Kaikki täytyy tapahtua aina ja juuri niin kun rouva sen haluaa. Varsinkin joulun alla on suurempiakin riitoja käynnissä. Jokaisesta pienestäkin virheestä saan haukut, mutta koskaan en ole hyvä. Jos olen, hän kehuu minua muille, mikä tarkoittaa lähinnä sitä, että hän kehuu itseään kuinka hyvän tyttären on kasvattanut. Isäni kanssa en tullut ennen toimeen, mutta nykyään melkein paremmin kuin äidin. Ei hän koskaan kehu, mutta ainakin uskaltaa puhua ja sanoa vastaan.
Poikaystäväni teki puolitoista vuotta sitten ikävän syrjähypyn, joka sekin on madaltanut reilusti itseluottamustani. Aiemmin sain ahdistuskohtauksia kun asia ikävästi mieleen palasi, mutta nykyään tilanne on reilusti parempi. Kuin olisi uusi poikaystävä. Itse asiassa se on ainoa jolle voin kunnolla puhua, ja jonka kainaloon saa aina käpertyä. Ja nyt sekin on poissa vuoden. Lähti armeijaan. Se ainoa, jolta saan kunnolla tukea, lähti vuodeksi pois.
Ystäväni nyt tukevat, jos heille ongelmistani kerron, mutta en enää jaksa kertoa heille niitäkään. En kuitenkaan pysty kertomaan kaikkea, eivätkä he saa kunnon käsitystä tilanteesta, mikä synnyttää vain väärinkäsityksiä. Mitä mieltä siinä on?
Koiraani en saisi kouluttaa. Yritän parhaani mukaan kouluttaa 7 kuukautta vanhaa pentua, mutta aina kuulemma teen tässäkin asiassa jotain väärin. Ikinä ei ole hyvä.
Itkettää, pelottaa, stressaa. Mikään ei kiinnosta ja masentaa. Tulevaisuuteen en jaksa uskoa, kai siihenkin joskus uskottiin. Eletään vaan päivä kerrallaan. On tietenkin hyvät päivät, jolloin mikään ei voisi olla paremmin, mutta niitä ei ole järin paljoa. En kehtaa tehdä mitään kun pelkään jatkuvasti mitä muut ajattelevat. Enkä uskalla tehdä isompia päätöksiä elämässäni, kun pelkään mitä äitini sanoo. Ensimmäinen ajatus suurissa hankinnoissa on, että "mitähän äiti tästä sanoo". Ei sen pitäisi niin olla.
Ääh... Wake me up when november comes.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mites nuo vanhempiesi tulot muka vaikuttavat opintukeesi, kun et kerran enää kotonakaan asu, vaan poikaystäväsi kanssa?
Opintotuen piiriin kuuluvat oppivelvollisuuden jälkeiset opinnot. Opintotukea voi saada
* korkeakoulututkinnon suorittamiseen,
* ammatilliseen peruskoulutukseen,
* ammatilliseen lisä- ja täydennyskoulutukseen,
* lukion oppimäärän suorittamiseen ja
* muihin erikseen määriteltyihin opintoihin.
Vanhempien tulot voivat pienentää opintorahaa tai estää sen myöntämisen toisen asteen oppilaitoksessa opiskelevilla perheettömillä alle 20-vuotiailla. Asumislisää myönnettäessä vanhempien tulot vaikuttavat vain alle 18-vuotiailla, kun hakija opiskelee muussa kuin korkeakoulussa ja on naimaton ja lapseton. Opintorahan määrää voidaan myös korottaa, jos vanhemmat ovat pienituloiset.
Homma kopioitu suoraan Kelan sivulta.
on,että opintolainakin lasketaan tuloiksi,vaikka sitä ei edes nostaisi...eikö olekin kivaa herätä todellisuuteen ja tajuta kuinka suomi on niiiiin hyvä maa asua ja elellä...
ja sitten alkuperäiselle...: ei se sinun kainalo lähteny kuin kolmeks viikoks pois,sitten se tulee lomille... ja siitä äidistäsi...eipä ole ainoa.meillä mamma samanlainen,muistaa aina sanoa,mitä on jäänyt tekemättä ja mikä on tehty huonosti,vaan aina unohtuu se,mikä olis minustakin kivempi kuulla.(asun siis vielä toistaiseksi kotona...) mutta ajattelin vaan että kokeileppa sanoa sille sun äidille,että olet jo iso tyttö ja että osaat ihan itse jo päättää omasta elämästä ,eikä moinen arvostelu ainakaan tunnu hyvältä...jos se edes helpottais sun oloa...ja minusta ne hyvät ystävät on just sitä varten ,että ne kuuntelee ja auttaa kun on hätä,vaikkakin ne saattaa jossaki välissä sanoa,että valitat koko ajan ,mutta sanot vaan ,että sori,ku se helpottaa ja ettei sitä enää kauaa kestä... yritä kestää...
mitä jos sä ottaisit jonkun selkeämmän tavoitteen lähitulevaisuudessa? se voi olla ihan mikä vaan;
ehkä sun tilanteessa rentoutuminen ja arjen unohtaminen vähäksi aikaa olisi todella hyödyllistä. onko pienen loman järjestäminen ihan mahdoton ajatus? voit miettiä miten saisit hankittua rahaa kesäksi; jos lähdet vaikka ulkomaille tai jonnekin matkustelemaan, yksin tai kavereiden kanssa, huomaat kyllä että pärjäät ihan hyvin itse, ilman sun äitiä tai poikaystävää.
ja sitä paitsi vaihtelu aina virkistää. sä sanot et vika on täysin sun äidissä ja et se ei anna sun olla 'rauhassa'; mut mitä jos vika onkin jossain toisessa asiassa? jos onnistut päästämään hetkeksi irti arjesta, kun palaat takaisin huomaatkin että asiat voivat järjestäytyä toisella tavalla.
jos matkailu ei kuitenkaan onnistu, voit kokeilla uutta harrastusta, kun huomaat että sä onnistut jossakin asiassa, kyllä itsetunto nousee. ja muista sitten oikea asenne :)
tai ehkä sun kannattaisi jutella äitisi kanssa ja kertoa hänellä miten pahalta susta oikeasti tuntuu.
mut joka tapauksessa asioillahan on tapana järjestäytyä aina itsestäänkin, kun kevät lähenee
mielikin virkistyy ;)
Hei! Olen sun ikäisesi eli 19. Opiskelen myös kuten sinäkin. Mutta se, mikä multa puuttuu, on poikaystävä. En nyt mitenkään "metsästä" miestä, vaan ajattelen jos joku sopiva tyyppi sattuisi osua joku päivä kohdalle. Eli tavallaan en pidä asialla minkään näköistä kiirettä. Mutta sen sijaan toisen ihmisen tuki minulta puuttuu. Ei ole ystäviä, pari kaveria vain. Se on aika ikävää, koska olisi ihan kiva jos voisin olla rentoutuneesti jonkun seurassa. Mutta en voi... toisen seurassa olen vain hieman rento, mutta toisen seurassa en ollenkaan. Nuo kaksi asiaa minulta puuttuvat sinuun nähden: ystävät ja poikaystävä. Lisäksi on sanottu, että minulla ei olisi paljoa vaihtoehtoja miesten suhteen, kun olen näin pitkä. Alkaa tympiä koko juttu... mitä väliä muka pituudella on? höh.. Mutta joka tapauksessa, olen tällainen arka ja epävarma nuori nainen. Kai tässä yksi hyvä puoli sentään on: jos saisin tulevaisuudessa mukavan miesystävän, omistautuisin hänelle täysin. Ei ole halua katella muiden miesten perään, kun olen "5%:n makuun". Pitkä gentlemani minulle kiitos, enkä mitään muuta vaadi! ;)
Ilman poikaystävääni ja ystäviäni todennäköisesti olisin niin toisten armoilla että tiedä sitten mitä siitä tulisi. En osaa kuvitella tilannetta ilman nykyistäni ja ystäviäni.
Mutta pituudesta mieleeni tuli kaikenlaista. Itse olen 177, eli en mikään lyhyt minäkään, mutta miehiä kuitenkin löytyy joka lähtöön. On pitkiä, lyhyitä, lihavia, laihoja ja onhan noilla eri mautkin. Kyllä se oikea sieltä vielä joskus vastaan kävelee :).
http://www.crohnjacolitis.fi/cgi-bin/yabb/YaBB.cgi?board=huuhaa_area;action=display;num=1135505451
Keskity johonkin, niin kyllä se siitä. Sinullahan on ihana koira, niille voi kertoa kaiken ilman että ne tuomitsevat ja ne osaavat lohduttaa. Keskity sen opettamiseen ja omaan opiskeluusi.
Sano äidillesi, mikä mieltäsi painaa, mutta muista sanoa, että välität hänestä silti.
Itse olen sinua huomattavasti nuorempi, mutta tavallani elän enemmän ikäistesi maailmassa, haaveilen omasta kodista ja elämästä, en jaksa muiden teinien näperrystä. Kokemusta äidistä, joka hössöttää, eikä mikään kelpaa on paljon, mutta tiedän, että äitini rakastaa minua.
Keskiarvoni on lähellä kymppiä, ja vaikka kielistä on kympit, perheeni valittaa kielitaidostani ja vaikka minulla ei ole koskaan poikaystävää ollut, olen perheemme pahis, enkä edes kiroile. Seison (lähes) aina selkä suorassa ja silti äitini valittaa ryhdistäni. Kuntoilen enemmän kuin kukaan perheestäni ja yhä vain muut valittavat kunnostani. Mutta he tekevät sen, koska välittävät tulevaisuudestani.
Sano äidillesi, mistä kiikastaa, sano hänelle, että olet iso tyttö ja osaat tehdä omat päätösesi, mutta että et silti hylkää häntä ja hänen neuvojaan.
Ja muista, älä yritä koirasi ja elämäsi kanssa parhaasi mukaan, tee parhaasi mukaan.