Tuossa alempana pariton isä esitti hyvän kysymyksen, mutta ei saanut yhtään vastausta. Kysyn siis uudelleen: kertokaa, mitä oikeasti teidän mielestänne pitäisi tehdä, kun esimerkiksi joutuu itse jätetyksi. Pitäisikö elää hamaan hautaan saakka yksin vaiko hylätä ensimmäiset lapset, jos löytää uuden kumppanin kun kerran uusperhe on teidän mielestänne kaiken pahan alku?
Uusperheiden vastustajat
Äiti&äitipuoli
282417
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Jos on alaikäisiä lapsia kotona niin eihän silloin elä yksin. Tarviiko heti perhettä paikata joillain tuntemattomilla ihmisillä? Jos joku lähtee niin otetaan lisää paikkaan aukkoo välittömästikkö? Eihän perhe ole perhe jos siellä on ulkopuolisia, se on hotelli silloin.
Luuletko että saat sympatiaa jätettynä yhtään sen enempää kuin jättäjäkään? Syyllisiä ja vastuuttomia olette kumpainenkin perheenne romahdukseen. Lapset vaan kärsii ihme uusperhe virityksistä. Ei ollut itsellänikään herkkua elää sellaisessa helvetissä. Vanhemmat vain ajattelee itseään tuhoten lasten elämän. Kiitos vanhempien, mutta sukuani en jatka koskaan, sitä "iloo" en heille suo. Ja tämmöisiä vitun uus seremonia perheitä vältän kuin ruttoo. En ole niin ressukka että pelkäisin yksin oloo.
On nää kakaran tekijät ihmeen heikkoja ettei edes kakaroita saa täysi- ikäiseksi pois kotoo kuin jo marisevat yksinäisyyttään. Luulisi (ja onkin) jo jätetyn vaimon tai miehen olleen liitossaankin pitkään hyvin yksinäinen ennen kuin ero tulee. Silloinhan on hyvä jatkaa samoilla linjoilla kunnes lapset lähtee kotoo pois. Jos suhde toimii niin silloin ei kukaan eroo. Jos noin tyhmiä ettei ensimmäistäkään saa toimiin niin ei saa muitakaan kuin hetken huuman ajan. Sittenhän se on vielä vaikeempaa kun kakarat jo pyörii jaloissa.
Ihmettelen vaan miksi jotkut eivät tunne elävänsä ilman jotain perhe kulisseja ollenkaan. Nää on näitä itsenäistymiseltään kehitysasteelle jääneitä kakaroita jotka eivät aikuistu koskaan.
Minulla ei onneksi ole noin mustia kokemuksia uusperheessä elämisestä. Vanhempien ero otti aikanaan koville mutta en ole missään vaiheessa toivonut heidän elävän yksin, en ainakaan murrosiästä eteenpäin. Suhteet isä ja äitipuoliin olivat kunnossa ja ovat edelleen.
Olen sitä mieltä, että ylipäätään mitään suhteita on vaikea saada toimimaan sillä periaatteella, että hyppää seurustelusta toiseen ilman, että vanhat jutut on ensin selvitetty. Yksinäisyyden pelko ei olekaan hyvä peruste aloittaa parisuhdetta.
Olin itse 27-vuotias reilu yksivuotiaan lapsen äiti, kun mieheni lähti. Täytyy sanoa, että olisi ollut melkoisen kova päätös elää seuraavat 17 vuotta yksin, sillä ihmisellä on luontainen (biologinen) tarve toisen ihmisen läheisyyteen. Toki lapsikin tarjoaa seuraa ja paljon iloa elämään, mutta sitä ei voi verrata kahden aikuisen ihmisen parisuhteeseen. Kolme vuotta eron jälkeen olin itsekseni, sulttelin tapahtunutta ja opettelin elämään kahden lapseni kanssa. Itselläni on kuitenkin aina ollut vahva kaipuu ns. perinteiseen perhe-elämään ja uskon, että siitä kieltäytyminen siinä vaiheessa, kun törmäsin nykyiseen mieheeni, olisi tehnyt minusta hyvin masentuneen ihmisen ja sitä kautta myös huonomman äidin. Tieteysti päivänselvää oli alusta lähtien, etten olisi suhdetta jatkanut, jos se olisi ollut lapselleni pahaksi, sillä lapsen hyvinvointi on luonnollisesti yleensä vanhempien tärkein asia.
Tuota hotelli-vertausta en ihan ymmärtänyt. Eihän äidin tai isän kumppani ja hänen lapsensa ole vieraita ihmisiä. Me seurustelimme kolme vuotta ennen yhteenmuuttamista ja kyllä me kaikki olimme siinä vaiheessa toisillemme tuttuja. Yhteinen talo tuntuu kaikista kodilta, myös mieheni lapsista, jotka täällä ovat ison osan ajasta. Ei tunne perheydestä ole aina sidoksissa biologiaan ja verisukulaisuuteen.
Vielä sivukommenttina heittäisin, että poikani on muuten elänyt isäpuolensa ja minun kanssani huomattavasti suuremman osan elämästään kuin isänsä kanssa. Isä on tärkeä henkilö, mutta isäpuolikin hoitaa monta vanhemman roolia arjessa: laittaa ruokaa, auttaa läksyissä, vie harrastuksiin ja valmentaa esimerkiksi pojan jalkapallojoukkuetta. Samaa minä teen mieheni lapsille.
Olen pahoillani, että kokemuksesi uusperheestä ovat noin rankkoja ja varsinkin siitä, että olet sen seurauksena päättänyt elää lapsettomana. Viime kädessä se ei kuitenkaan ole vanhempiesi kiusa, kuten kirjoitit, vaan sinun elämääsi suuresti vaikuttava tekijä. En tiedä, minkä ikäinen olet, mutta ehkä joku päivänä saatat muuttaa mielesi. Niin tai näin, toivotan sinulle hyvää jatkoa!
poikasi on elänyt HUOMATTAVASTI suuremman osan elämästään isäpuolensa kanssa ?
Oletko jotenkin syyllinen tapahtuneeseen aiheuttamalla ns. "kitkaa" isän ja pojan välillä.
Arvaan, että kestoselitys kuuluu, isä ei ole kiinnostunut jne...
Lapsen isä halusi erota lapsen ollessa vuoden ikäinen, koska hänen mukaansa perhe-elämä ei sopinut hänelle. Taustalla oli lapsen syntymän jälkeen lukuisia naissuhteita ja ravintolaelämää. Olimme tosin seurustelleet 16-vuotiaasta lähtien ja lapsi sekä avioliitto yhdessä päätetty.
Isä on kylläkin pojan kanssa paljon tekemisissä. He soittelevat päivittäin ja tapaavat viikottain. Isä ei kuitenkaan halua lisää lapsia ja elää tällä hetkellä "lapsettomassa" suhteessa. Tarkoitin tällä isäpuolen ja ja minun kanssani asumisella sitä, että lapsi on asunut meidän kanssamme jo useita vuosia ja ns. ehjässä perheessä vain vuoden.
Ei minulla ole mitään syytä aiheuttaa kitkaa isän ja lapsen välille, päin vastoin. Olemme selvittäneet myös omat kitkamme, vaikkei se lapsen ja meidän vanhempien suhteeseen vaikutakaan, joten kaikkien keskinäiset välit ovat ok.
Onko se äidin vika jos isä ei ihan oikeasti halua olla lapsensa kanssa tekemisissä? Onko äidin pakotettava isä tapaamaan lastaan?
on se, että et jatka sukuasi.
Itsekeskeistä tekstiä. Miksi ihmeessä ihmisen pitäisi elää yhtä ainoaa elämäänsa vai lapsille. Aikuisilla on oikeus onneen ja omaankin elämään, oli sitten lapsia tai, yksinhuoltaja tai ei. Hyvä, että et tee lapsia. Luultavasti olit jo lapsena niin itsekeskeinen ja mustasukkainen uudesta isä-äiti? -puolesta ja olisit halunnut kaiken huomion vain itsellesi että olen noin karkera kun hän rakasti jotain toistakin ihmistä kuin sinua!
Äiti eli yksinhuoltajana eronsa jälkeen ja elää edelleenkin yksin. Äidin vakaus, lempeä huumori ja järkkymättömyys oli meille turvallinen maaperä. Kotona oli hyvä olla ja kasvaa. Äiti ei ollut katkera tai loukattu ja masentunut, häellä oli syvä henkilökohtainen usko ja vakaumus. Toki hän varmasti oli myös monia vuosia varsin yksinäinen tässä pariskuntien ehdoille rakennetussa maailmassamme, mutta piti kiinni omantuntonsa äänestä.
Myöhemmin varhaislapsuuteni ydinperheen perheystäviä alkoi jäädä lesliksi. Silloin he herättelivät vuosikausiksi hautautuneita ystävyyssuhteita äitiini uudelleen henkiin, ottivat vuosikymmenten takaa yhteyttä. Leskeytyneen oli helppo hakea turvaa ihmisestä, joka oli tottunut elämään ja pärjäämään yksin ja siksi myös osasi kaikenlaista monipuolisesti. Enää äitini ei todellakaan ole yksin, vaan elää täysiä mummonpäiviä yhdessä muiden "tyttöjen" kanssa.
Isällä oli eron jälkeen kaksi uusperhettä ja perheiden välissä vaihtuvia suhteita. Tavallaan äidin vakaus antoi perustan kestää isän epävakautta ja rönsyilevää elämää. Kun jossakin oli pysyvä turva, isään jaksoi pitää yhteyttä ja hänen elämänsä kiemuroihin suhtautua sopivasti huumorilla. Elämässä oli yllätyksiä.
Nyt puolisoni pohtii avioeroa minusta ja minä mietin vaihtoehtojani mahdollisen eron jälkeen. En jaksaisi syyttää niitä, jotka hitaasti ja harkitusti rakentavat vakaan uusperheen. En jaksaisi syyttää isänikään kaltaisia vanhempia, sillä epävakaata tunariluonnetta ei kukaan itselleen tietentahtoen valitse, vaikka sellaisella luonteella hajoittaakin elämänsä aikana paljon. Sen ainakin tiedän, että kunnioitan ja ihailen suuresti äitini valintaa, mutten tohtisi edellyttää sellaista vahvuutta pakolla keneltäkään. Jotkut saavat olla sankareita, jos ovat sankarityyppejä sisimmässään.
Niin yksi asia vielä, äitini ei koskaan kauheasti pitänyt isäni uusista ystävättäristä. Välit olivat muodolliset. Me saimme vapaasti pitää heistä tai olla pitämättä. Äitini ei kunnioittanut heidän valintojaan ja sanoi sen meille avoimen rehellisesti, jos vastausta asiaan häneltä tivaamalla tivasimme. Muutoin naisista ja isästäni ei juuri puhuttu. Ymmärrän äitini asenteen oikein hyvin, sillä kuinka muuten asia voisikaan olla. Opin pitämään rehellisyydestä. Jos siis itse perustan joskus uusperheen, on minun hyväksyttävä se tosia, ettei valintani ole täysin viaton, vaikka olisikin kovin inhimillinen. Paha äitipuoli on aina olemassa, eikä likaista voi selitellä puhtaaksi. Ihmisen on hyväksyttävä heikkoutensa, oman vajavaisuuden kieltäminen on narsismia.
"Jos siis itse perustan joskus uusperheen, on minun hyväksyttävä se tosia, ettei valintani ole täysin viaton, vaikka olisikin kovin inhimillinen. Paha äitipuoli on aina olemassa, eikä likaista voi selitellä puhtaaksi."
Mitähän tähänkin sanoisi... Uskomatonta.
Uutta oppii päivittäin. Sellainen ihminen on siis paha, joka huolehtii toisen ihmisen lapsista kuin omistaan? Likainen?
Onpa sinulla varsin kummallisia käsityksiä.
Isäni äitini jälkeen ensimmäisestä aviovaimosta jopa pidin - mukava ja lämmin ihminen - mutta kyllä hän kaikesta hyväntahtoisuudesta huolimatta edusti minulle tietämättään jonkinmoista vaiettua mielipahaa. Haluan todellakin sanoa, että mielikuvani hänestä ovat pääsääntöisesti lämpimiä ja kerroin mielipiteeni hänestä aina myös äidilleni. Äiti onnekseni antoi minun pitää mielipiteeni ilman mitään syyllistämisiä.
Olin kuitenkin sitä mieltä (ja olen edelleenkin) että vanhempieni välirikko johtui isästä ja lisäksi isä oli eron aktiivinen osapuoli, se pettäjä ja jättäjä. Äitini ei todellakaan ole mikään hankala ihminen. Jotenkin uusi vaimo tuli siihen omien vanhempieni väliin eron sinetiksi. Hän teki erosta lopullisen ja hyväksyttävän, ja kuitenkin isä oli lapsenmielessäni eroasiassaan väärillä teillä (eikä lopultakaan vain minun mielestä, vaan hän yllätyksekseni kertoi minulle ennen kuolemaansa, että oli vuosien varrella enenevissä määrin katunut eroa äidistäni).
Uusi vaimo oli siis se henkilö, joka avioitumisellaan isäni kanssa ilmaisi isälleni, että minä olen sinulle oikeampi vaimo kuin lastesi äiti. Se on oikeasti hirveä loukkaus lapsia kohtaan. Näin hän lähti tukemaan isääni kovin kyseenalaisissa ratkaisuissa. Hän lähti tietämättään taluttamaan isääni vääriä teitä pitkin. Minusta se oli väärin ja siskoni koki tilanteen vielä raskaampana vääryytenä kuin minä.
Myöhemmin isäni hylkäsi hänetkin.
Isäni uusi vaimo kohteli meitä erittäin ystävällisesti, mutta kuitenkin tietämättään myös hyvin julmasti. Olen tavannut häntä myöhemmin ja olemme puhuneet asiasta ja hän on halunnut pyytää minulta jopa anteeksikin.
mutta ottaen huomioon että joskus tämä kumppani (uusi siis) voi olla isälle tai äidille se oikeampi kun aijempi kumppani.
mutta äitihän aina pysyy äitinä ja isä isänä. ja toisinaan lasten on hyväksyttävä se. eihän lapset voi sanella kenen kanssa isä tai äiti elämänsä viettää.
toki se on hienoa että isäsi kumminkin tajusi äitisi loppu peleissä olevan se oikea.
mutta niinhän ne muutkin tajuavat vasta liian myöhään että aikaisempi kumppani olisikin ollut se oikea.. vaikka aluksi muuta väittäisivätkin.
mutta tiiä sitten mitkä ne mietteet olisivat olleet jos olisi hankkinut lapsen uuden vaimon kanssa.. tiiä sitten aina vanhempien valinnoista katumisesta tms..
Puolisot eroavat ainoastaan toisistaan, eivät lapsistaan. Erojen taustalla on aina sellaisia asioita, joita vanhemmat eivät yleensä lapsillensa tai ulkopuolisille kerro. Näin ollen siis kenenkään on vaikea lähteä arvioimaan sitä, onko ero oikeutettu vai ei. Ja muutoinkin jokaisen tulee itse arvioida, mitä liitoltaan haluaa, sillä ei toisen elämää voi kukaan muu elää. Olen itse samaa mieltä siitä, että nykyisin erojen perusteet tuntuvat välillä ainakin ulkopuolisen silmiltä kovin heppoisilta, mutta jokaisella on siis kuitenkin oikeus omiin valintoihinsa.
Äitipuolen tai isäpuolen asemaan lapsen elämässä kommentoisin vielä sen verran, että harva haluaa ns. horjuttaa biologisen vanhemman asemaa. Meidän perheessä äiti on äiti ja isä on isä. Isä- tai äitipuoli on vanhemman uusi kumppani, joka huolehtii aikuisen roolista siinä kodissa, jossa lapset kulloinkin ovat. Toki he tekevät niitä normaaleita arkiaskareita, joita joka kodissa vanhemmat tekevät, mutta ei se biologisen vanhemman asemaa horjuta. Lapsillehan omat vanhemmat ovat kuitenkin yleensä aina ne tärkeimmät.
Usein kuulen sanottavan, että aikuisilla on oikeus omiin valintoihin, kuten nytkin. Minulle opetettiin lapsena, ettei sana oikeus koskaan tarkoita omankädenoikeutta. Oikeuden voi lahjana saada tai sen voi lahjana antaa kunnioittamalla kanssaihmisten toiveita ja tahtoa. Oikeus on joka kertaa uudestaan vain lahja.
Eroa hakeva ottaa usein kuitenkin oikeuden omiin käsiinsä. Hyljättävä osapuoli ja lapset silloin alistuvat tilanteeseen. "Sinulla on lain suoma oikeus erota minusta, jos niin tahdot", jätettävä osapuoli ajattelee. "Minä en pidä sinusta väkisin kiinni, sillä rakkautta ei voi keneenkään pakottaa". Järkevää, eikö totta.
Puoliso, joka hyljätään haluaa tuskin keskustella asiasta enää sen enempää eroajan kanssa, mutta lapset elävät siinä välissä. Heilläkin on omat tunteensa arjen muutoksia kohtaan. Usein muutoksia tulee monia peräkkäin. Perhe hajoaa, muutetaan uuteen kotiin, viikonloppuelämä eri kodeissa alkaa rasituksineen, joistakin harrastuksista joudutaan luopumaan, uusiin ihmisiin pitää sopeutua, tulee ehkä jälleen uusia muuttamisia. Elämä pirstaloituu.
Viola, sanot, ettei toisen elämää voi kukaan muu elää. Kai sinä ymmärrät, että eroaminen ja uudelleen avioituminen eivät kosketa vain yhtä tai kahta yksilöä. Noita päätöksiä tehdessäsi, muutat väistämättä myös muiden ihmisten elämää aika radikaalistikin. Kai sinä silloin voisit suoda meille erolapsille edes oikeuden kertoa sen, mitä me ajattelemme tai tunnemme. Me olemme kyllä sopeutuneet ja mukautuneet vanhempiemme päätöksiin. Eikö se riitä? Emmekö saisi edes ajatella tai tuntea silloin, kun te saatte tehdä päätöksiä ja myllertää elämäämme? Pyytäisin tieltä vain sananvapautta ja oikeutta tulla kuulluksi. Miksi te uusperheelliset syyllistätte meitä erolapsuuden kokeneita ihmisiä lapsuusaikaisista tunteistamme?
erittäin hyvin eroperheiden lasten tunteita, sillä olen sellainen itsekin. Samoin tulin itse avioliitossani jätetyksi vastoin omaa tahtoani. Se oli minulle kova paikka, sillä tiedostin erittäin hyvin, kuinka rankkaa elämä voi sen jälkeen lapselle olla. Itse olin lähtenyt avioliittoon sillä ajatuksella, että pysyn mieheni rinnalla niin myötä- kuin vastamäessä kuten alttarilla lupasin. Kirjoituksessani ei ollut ollenkaan kyse siitä, ettenkö soisi muille eron tuomia negatiivisia tunteita -olenhan sen itsekin käynyt aikoinani läpi ja lapseni myös.
Se, mitä hain takaa on se, ettemme tosiaan voi vaikuttaa muihin kuin omiin valintoihimme. Pääsin aikoinani erosta yli ajatuksella, että parempi yksin kuin sellaisen ihmisen kanssa, joka ei perheeseemme halua sitoutua. Uskon, että viime kädessä minäkin olisin masentunut ja henkisesti hajonnut mieheni lukuisiin syrjähyppyihin ja ravintolaelämään. Poikani oli miehen lähtiessä vain yksivuotias, joten hän ei muusta elämästä tiedä, mutta on nyt vanhempana joskus kysellyt eron syitä ja olisimmeko sittenkin onnellisempia yhdessä. Syitä en tietenkään ole kertonut, enkä aio sitä tehdä edes hänen aikuistuttuaan. Tätä tarkoitin kirjoituksessani sillä, etteivät lapset tai ulkopuoliset kykene arvioimaan riittävästi liiton todellista tilaa tai eroon johtaneita tekijöitä.
Omassa lapsuudessani taas ehdin kokea alkoholismin aiheuttamaa perhehelvettiä vuosia ennen kuin vanhemmat erosivat. Isän muutto oli meille lapsille helpotus ja rauha palasi kotiin. Vuosia myöhemmin kuvioihin tulleista uusista puolisoistakin pidin kovasti. Siitäkin huolimatta toivoin salaa mielessäni murrosikään saakka, että vanhempani palaisivat yhteen. Nyt aikuisiällä itsekin äitinä luulen, että sain sittenkin tasapainoisemman ja terveemmän kasvuympäristön vanhempieni eron myötä. Toisaalta taas uusperhekuvio luo isovanhemmuuteenkin omat kiemuransa.
Tarkoitukseni on tällä palstalla ollut luoda myös positiivisia ajatuksia uusperheiden arjesta, sillä oma perhekuvioni on ollut varsin toimiva. Sekä minä että ex-mieheni elämme sellaisissa suhteissa, johon olemme tyytyväisiä. Uudet kumppanimme pitävät lapsestamme ja lapset samoin heistä. Sekä oma lapseni että mieheni lapset ovat iloisia ja tasapainoisia koululaisia, sillä he saavat paljon rakkautta ja huolenpitoa osakseen. Sitä ei vanhempien avioero muuttanut.
Ydinajatukseni on siis se, että elämästä on yritettävä luoda onnellista ja mielekästä niistä lähtökohdista käsin, joita meillä on. Minä olisin toivonut kestävää ydinperhettä, mutta nyt on elämää rakennettava näillä resursseilla, mitä on.
"mutta niinhän ne muutkin tajuavat vasta liian myöhään että aikaisempi kumppani olisikin ollut se oikea..."
Minun 1. liittoni päättyi eroon. Vaikka olimme 10v yhdessä, niin puolet siitä ajasta vetkuteltiin eroa ainoastaan lasten takia. Kuvittelimme, että lasten takia täytyy pysyä yhdessä.
Onneksi erosimme!
Nykyisen mieheni kanssa on yhteistä taivalta takana kohta 15v, enkä ole vielä kertaakaan katunut eroa 1. miehestäni. Päinvastoin, olen miettinyt, että miksi kummassa eroa lykättiin niinkin kauan.
Koskahan minun tajuntaani iskee tuo mainitsemasi asia? Tiedän kyllä jo vastauksen:EI KOSKAAN! Ero 1.miehestäni oli todella hyvä ratkaisu!
Ryhdistäytykäähän kanssasisaret! Ei meistä kenenkään tarvitse tuntemattomille ihmisille valintojamme puolustella. Kukaan vieras ei voi sanoa toiselle, miten kuuluu toimia. Jokainen tehkööt ratkaisunsa oman perheensä parhaaksi.
mutta ei tarvitse tosiaankaan muiden lapsiin ja perheisiin sotkeentua. Kukaan vieras ei tosiaan voi puuttua toisten lasten elämään eikä sanoa miten toimia, ne kuuluu lapsen omille vanhemmille. Juuri noin.
Kaikesta protestistasi huolimatta meidän perheeseen kuuluu minä ja mies sekä molempien lapset, jotka ovat meillä pysyvästi. Hyvin pyyhkii, yes :)
kiva kuulla ett toi uusperhejutska toimii...:))
huomaa asettuvansa usein puolustuskannalle ja selittelevänsä omia valintojaan. Onneksi arkielämässä vastaanotto ei ole ollenkaan näin negatiivista :)
Ja höpön höpön ! Mikään sekaperhe ei toimi hyvin, onhan se täällä kuultu. Mutta epätoivoisesti kun yrittää itselle hokea että hyvin m enee, niin meneehän sillon. Katsos ihminen uskoo juuri siihen mihin h aluaa,eikä kehtaa tunnustaa epäonnistumisia.
"Mikään sekaperhe ei toimi hyvin, onhan se täällä kuultu."
-Ja tätä mieltä ovat juuri ne hylätyt katkerat exät
"Mutta epätoivoisesti kun yrittää itselle hokea että h yvin menee, niin meneehän sillon. Katsos ihminen uskoo juuri siihen mihin h aluaa,"
-Niin, exät haluavat kuvitella niin
"-- eikä kehtaa tunnustaa epäonnistumisia."
- Ja tästähän se katkeruus johtuu. Koska exän parisuhde ja perhe ei pysynyt koossa niin eihän mies saa olla onnellinen kenenkään muunkaan kanssa! ;)
Tässä hyvä esimerkki siitä, miten omat ennakko-odotukset ohjaavat ajattelua. Poimit tältä palstalta ainoastaan niitä negatiivisia kokemuksia, mutta jätät hyvät huomioimatta. Muutenhan maailmasi romuttuisi.
Meillä ex-mieheni ja lasten isän alkoholismi ja henkinen väkivalta koko perhettä kohtaan tekivät elämästä painajaista. Ero ja uusi suhde tasapainottivat elämää, sekä minun että lasten. Lasten isä ei juurikaan lapsiaan halua tavata, mutta onneksi uusi mieheni tai oma isäni paikkailevat monesti näitä isän tarpeita.
Uusperheissä on paljon ongelmia, se on totta ja aina kuvio on monimutkaisempi kuin ehjässä perheessä. se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki uusperheet ovat epäonnistuneita.
toisten suulla. Emme ollenkaan tiedä mitä mieltä todellisuudessa lapsenne ovat. Luulen että heidät on pakotettu pysyvästi teille ja näin erilleen siis omista vanhemmistaan.
Erilleen vanhemmistaan???? Minä olen lasten äiti ja mies lastensa isä. Minun lapseni näkevät isäänsä joka viikko ja miehen lasten äiti asuu ulkomailla, mutta käy muutaman kerran vuodessa lapsia tapaamassa. Soittelevat kyllä viikottain.
Älä sinä puhu toisten suulla. Enköhän minä omien lasteni asiat tunne parhaiten.
sinulle täysin vieraiden lasten ajatukset paremmin kuin omat vanhemmat? Ja puhut vielä pakottamisesta. Huh huh, olet melkoisen röyhkeä.
mutta ethän sinä täällä tietenkään kerro vältämättä koko totuutta. Täällä netissä on niin helppo pyyhkiä hyvin.