Aina sanotaan, että ala harrastaa jotain, sieltä voi löytyä kavereita...
No, minähän harrastan, kaikenlaista. Mutta kysymys kuuluu, minkälaisia on ne harrastukset joista niitä kavereita löytää ?
Eipä sellaisissa harrastuspiireissä voi kellekkään ruveta "ehdottelemaan", että "leikkisitsä mun kaa?".
Johan sitä nyt outona pidettäis...
Onko jollain kokemuksia aiheesta?
No, minähän harrastan, kaikenlaista. Mutta kysymys kuuluu, minkälaisia on ne harrastukset joista niitä kavereita löytää ?
Eipä sellaisissa harrastuspiireissä voi kellekkään ruveta "ehdottelemaan", että "leikkisitsä mun kaa?".
Johan sitä nyt outona pidettäis...
Onko jollain kokemuksia aiheesta?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Samaa olen minäkin ihmetellyt. Yksinäiselle ja yksinäisyyttään valittavalle neuvotaan, että aloita joku harrastus, sieltä löytyy! Tai: mene jonnekin, mitä sinä kotona nyhjäät, tutustu ihmisiin!
Kymmenisen vuotta sitten muutin Etelä-Savolaiseen kaupunkiin ja aloitin opiskelut. Kaupunki ja seutu oli ennestään tuntematonta mutta ajattelin, että saan uusia ystäviä opiskelukaveristani, samantyyppisistä ihmisistä, opiskelemmehan kaikki samaa HOITOALAA!
Niinikään päätin innokkasti osallistua niin moneen asiaan kuin opinnoiltani ja lapsiltani pääsin. Lasten kanssa yhdessä käytiin erilaisissa kerhoissa ja tilaisuuksissa.
Ja miten kävi? Löytyikö ystäviä? HAH!
Olin luokkani ainoa yksinhuoltaja. Olen suorasanainen ja se järkytti, sellaista ei hyväksytty. En lokannut koskaan ketään, en mennyt henkilökohtaisuuksiin, mutta he kokivat minut hyvin hyökkäävänä, koska esitin mielipiteitäni tunnilla tai muutoin kahvipöydässä ilmaisin näkemyksiäni - en aina edes ollut sitä mieltä asiasta, heitin vain toisenlaisen näkemyksen.
Perheelliset, "lapselliset" (joilla on mies) eivät minua kutsuneet kylään, vaikka yksi luokkakaveri sanoikin niin. Odotin lasteni kanssa kutsua, sitä ei tullut koskaan.
Sinkkunuoret ja seurustelevat elivät niin erilaista elämää, olin kuitenkin lapsiini sidottu. Kävin kyllä rafloissa (yksin) silloin tällöin mutta eihän sieltä löydy ystäviä!!
Lasten kanssa liikkuessa olin vähäpuheisempi, hiljaisempi, silti en ystävystynyt enkä edes tutustunut kehenkään. Kaikilla oli jo valmiit kaveripiirit, uutta kasvoa ei joukkoon haluttu. Opiskeluaika oli todella yksinäistä. Olisin niin kaivannut kyläilyä puolin ja toisin, juttelua tavallisista asioista.
Yksinäisyydestä ja yksin olemisesta tulee sitten sellainen muuri itsensä ympärille. On vaikea tutustua, kun yrityksistä huolimatta "ei kelpaa kellekään".
Yksinäistä syyllistetään: on hänen oma vikansa että on yksin. Mitä se auttaa, jos menee jonnekin ja käy kaikkialla? Kaikki muut tulevat sinne ystäviensä kanssa!
Mutta miksi ne, joilla jo on kavereita, eivät huoli joukkoonsa uutta ihmistä!?
Olisi todella kiva tietää, miten ja missä niihin uusiin ihmisiin tutustuu ja miten ystäviä saa? Ja miten ne saa pysymään rinnallaan????
Sitä minäkin mietin, että miten saa ystävät pysymään rinnallaan. Netistä löysin yhden, jonka kanssa on mailailtu pari kuukautta, mutta nyt hän haluaisi minut tavata, ja pelkään että se mailailu päättyy siihen. En nimittäin ole mikään komea ilmestys ja sen olen hänelle jo kertonut, mutta silti hän haluaisi minut tavata. Nyt en enää tiedä mitä tehdä: jos tavataan niin kirjoittelu päättyy ja jos ei tavata niin mitäs hän siitä sitten ajattelee?
Olet oikeassa, noissa "peloissasi".
Olen ollut nettisuhteessa, ehkä noin 2 vuotta.
Tiedän ystävästäni vain sen, mitä hän haluaa kertoa. Eronnut, aikuinen lapsi ja kotikaupunki.
Hän tietää minusta suurinpiirtein saman verran.
Älä pilaa hyvää suhdetta, tapaamalla häntä.
Jos nimittäin teillä on hyvä nettisuhde.
Siinä ei merkitse mitään, minkä näköinen olet, paljonko painet tai mikä on varallisuutesi?
Normaali viestimme on tavallista ajatustenvaihtoa, mutta siinä oppii tuntemaan pikkuhiljaa. Se salaperäisyys, kun ei ole koskaan edes puhelimessa puhunut, on jännittävää.
Pettymys tulee helposti, tavatessa. Luulin häntä hoikemmaksi, kauniimaksi tai jotain muuta.
Kun kuukausia kuluu, opit tuntemaan hänet. Hän ei jaksa loputtomiin valehdella. Tosin, omaa nettiystävääni en ole valheista saannut kiinni. Lukuunottamatta pienistä alkuajan piruista, jolloin ei vielä uskallettu kertoa avoimesti kaikkea.
Pikkuhiljaa siitä tulee kaipaus.
Kun avaa koneensa, niin odottaa että siellä on viesti "häneltä", jos ei olekkaan, tuntuu pettymykseltä. Mutta, sitten ajattelee, huomenna se on siellä. Sitten huomenna tuntuu mukavalta lukea hänen tyhjänpäiväinen viesti, mitä on kuitenkin odottanut. Ja sitten vastaa jotain yhtä tyhjänpäiväistä. Pääasia on kuitenkin että kuulemme toisistamme.
Asia on tietysti erillainen, jos olet nuori, ja etsimässä itsellesi kumppania.
Kuuntele sydämmesi ääntä, ja tee juuri päinvastoin kuin se sanoo. Tapaa hänet, ja menetä netti poikuutesi/neitsyytesi.
Että sillai, jürgi.