Onko sellaista olemassa? Kiinnostaisi keskustella yksinäisyyden myönteisistä puolista. Voisi saada uutta ajattelemisen aihetta syksyiltoihinsa ja ehkä oppiakin vielä jotakin uutta.
Hyvä yksinäisyys
Kyynelmä
391748
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 39
Vanhimmat
Tämä varmasti on samalla tavalla yksilölistä kuin monet muutkin asiat. Minusta yksinäisyys voittaa ainakin huonon seuran. Henkilöt, jotka puhuvat kaiken aikaa sanomatta mitään t.s. kertovat menemisensä tulemisensa ja olemisensa - menneisyytensäkin. Toinen harmillinen ryhmä ovat tyhjännaurajat. Vaikka ei sanota mitään hauskaa, nauraa hekotetaan.
Yksinäisyys antaa myös mahdollisuuden pohtia asioita, paeta haavemaailmoihin pakoon surullista mieltä, vaikeuksia j.n.e..Vaikeiden ongelmien ratkaisukin vaatii hiljaisuutta, yksinäisyyttä.
Vapaaehtoinen yksinäisyys on hyvästä, pakollinen pahasta.
Ajatuksia herättää ja minutkin taas fundeeraamaan saa. Olisikohan hyvä yksinäisyys sellaista hyvää "sinut-olemista" itsensä kanssa? Kun tuntee itsensä, on aina tutussa seurassa. Pitää seurustella Minä-Ystävän kanssa, niin se alkaa puhua. Oma olemassaolo alkaakin tuntua hyväksyttävältä. On lupa olla olemassa omana itsenään. Oma elämä onkin jotain arvokasta. On sellainen rauha sisällä. Voi olla tekemättä mitään. Laiskotella luovasti. Ei tarvitse suorittaa mitään oravanpyörässä. Hiljaisuus ei olekaan pelottavaa. Se onkin rauhan ja levon sopukka. Tuntuu hyvältä...
Mainio analyysi hyvästä yksinäisyydestä. Täältä "Meidän palstalta" saa aina jotakin "Elämän evästä", tietoa ja oppia.
Sie Frederiikka se osaat sanoiksi hyvin nuo ajatuksesi muotoilla.
Olisikohan suurin ja eniten yksinäisyyden tunnetta aiheuttava tekijä ihmiselämässä, se läheisen kumppanin/puolison/ rakastetun puuttuminen?
Itse tunsin nuorena juuri tuollaista yksinäisyyttä, etten ole sen arvoinen ihminen että kukaan miesihminen minusta välittäisi.
Tunsin myös suurta yksinäisyyttä silloin, kun paras tyttökaveri lähti toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja myöhemmin toinen meni naimisiin. Tyttökolmikko hajosi. Minä en ollut mitään.
Silloin kuljin yksin metsässä, tai istuin rannalla. Laineiden liplatus rauhoitti tai syysmyrskyn tuuli ja sade peitti kyyneleet. Kevättalven ihana sininen taivas ja valkoiset hohtavat hanget. Keväinen jäidenlähtö ja uskollisesti maasta pungertava vihreys antoi uutta elinvoimaa.
Vuosikymmenten myötä nuo samat elementit metsä, vesi, luonto ovat seuranneet tärkeinä itsetutkiskelupaikkoina.
Yksinäisinä aikoina lukeminen on ollut myös hyvä varaventtiili.
Niin on tottakai seuraa jossa ei viihdy tai tuntee itsensä jotenkin ulkopuoliseksi ja jopa yksinäiseksi. Silloin tulee ainakin itselle tunne, että mitä hittoa minä täälläkin teen olisinpa pysynyt kotona.
Varmaan olisin tuolla ruuhkasuomessa hyvin yksinäinen. Ja monien mielestä sellainen tyhjännaurajakin ennekuin pikkuhiljaa hymy minultakin hyytyisi.
Yksi tuttu mies on sellainen lähes yhtenä köytenä vitsiä suoltava puhekone. Osaa kyllä olla joskus rasittavaa kuunneltavaa, minullekin.
Mitenhän monta tovia sinä Ruuneperi jaksaisit hänen seurassaan. Kerran oltiin samassa pikkubussissa 6 tuntia ja hän istui takanani. Sen matkan jälkeen oman hotellihuoneen rauha ja yksinäisyys oli mitä odotetuinta.
taitaa minulla olla Hyvään Yksinäisyyteen. Mutta jos sen jaksaa kulkea polkuineen kaikkineen, ehkä saakin huomata,että matka yhteyteen toisten kanssa onkin lyhyempi. Ainakin toivo heräsi...
sanoit kun kerrot yksinäisyydestä muiden joukossa. On jotenkin erikoisen pahan ja luonnottoman tuntuista jos ympärillä on paljon ihmisiä ja itse on kuitenkin yksin. Tullaan tänne taas pois yksinäisyydestä! Eiks je?
Tarkkaan fundeerattua asiaa. Noinhan se on, kuten kirjoitat. Lisään siihen vielä jostain itselleni ohjeeksi kopsimani: Jos sydämessäni on vähänkään voimantunnetta jäljellä, tahdon vielä tehdä yhden hyvän työn, ennen kuin kuolen. Ja etsin sitten jonkun kärsivän, jota voin auttaa, jonkun onnettoman, jota voin lohduttaa, jonku vainotun, jota voin puolustaa. ( mikä ei tarkoita, että kuvittelisin pystyväni täydelleen noudattamaan tuota ihannettani )
Minä tarvitsen yksin oloa. Vain silloin voin kuulla, mitä minulle "oikeasti" kuuluu. Tulee sellaista omaa tilaa ajatuksille, tunteille, minulle tärkeälle. Olen huomannut, että kun tunnistan ja myönnän yksinäisyyteni - niin kipeää kuin se aina välillä onkin - se helpottaa. On parempi kohdata ja kokea tuo tunne, kuin paeta tai tukahduttaa se. Ajattelen, että se on kuin multainen, kuohkea maa, josta lähtee uusi kasvu, johonkin uuteen, parempaan...
Olisikohan niin, että jotkut pakenevat "tyhjän puhumiseen ja nauramiseen". Sisällä asuu arka hiiri, vaikka ulospäin karjuu rohkea leijona. Tunnistan tässä myös jonkin verran itseäni: ei uskalla näyttää todellista sisintään haavoittumisen pelossa. Naamioituu jotenkin "sosiaalisuuteen". Surullista. Aito kohtaaminen jää tapahtumatta.
omaan minään ja sen seurauksena moneen muuhun asiaan on yksinäisyydessä minunkin mielestäni kysymys.
Kyllä ihminen on tarkoitettu elämään YHTEYDESSÄ - ei vähiten toisen ihmisen kanssa. Luonto, kirjat, musiikki, runot - niistä saadut elämykset jäävät ihan kuin puolitiehen, ellei ole kenen kanssa jakaa kokemuksensa. "Kun annat minulle Ilon, anna edes yksi Ihminen, jonka kanssa sen voin jakaa..."
Niinpä - tuttua on ulkopuolisuuden tunne monta kertaa seurassa minullekin. Yksinäisyys ja yksin oleminen eivät olekaan samoja asioita. Yksin elävä ihminen voi tuntea syvää tyytyväisyyttä ja kokea sisäistä yhteyttä ajatusten ja muistojenkin kautta, ajattelen. Toisaalta parisuhteessa voi olla hirveän yksin: tuntea syvää yksinäisyyttä, hylkäämistä, ulkopuolisuuden tunnetta. Sitäkin on koettu.
Ajattelen usein vanhuuttani. Millainen "vanhus" minusta oikein tulee ja miten,mihin suuntaan voin itse vaikuttaa. Katselen ympärilläni olevia malleja. Rikkaan elämän elänyt vanhus opettaa minulle mielestäni hyvää yksinoloa. Hänellä on runsas muistojen maailma, oikea sisäisten kokemusten aarrearkku. Mustelemalla hän saa aina yhteyden menneen elämänsä ihmisiin ja tapahtumiin. Jos ja kun on mitä muistella, ei tarvitsekaan toisilta ihmisiltä, kuin kaikkein välttämättömimmän arkisen avun. Mutta kuitenkin edes joskus kiireettömän, hiljaisen kuuntelijan. Niin, että RIKASTA ELÄMÄÄ haluaisin minäkin vielä elää! ( meniköhän tämä nyt taas nuotin vierestä... )
esimerkiksi tanssimaan on minulle vaikeaa. Onko toisille tuttua yksin lähtemisen vaikeus? Ainakaan se ei mielestäni kuulu hyvään yksinäisyyteen. Mutta näin vain on minulla.
Sinulla hyvät näkemykset elämän todellisuudesta. Kun noin selkeästi näet asiat, Sinun pitäisi helposti selvitä mistä tahansa elämässä ja selviätkin. Usko Ruuneperia!
Enhän toki, Ystävä Hyvä! Elämän todellisuudessa yritän kyllä parhaan kykyni mukaan taapertaa. Ja siinä tallustellessa olen huomannut, että asioilla on aina vähintäänkin kaksi puolta. Selkeys on usein hukassa, samoin hyvät näkemykset. On vain jotenkin elettävä ja annettava toistenkin elää. Ja näin minä itsekin sitten joskus suojaudun tyhjänpuhujana. Helppoa elämässä selviytymistä en valitettavasti tunne. - Anteeksi, jos loukkasin jotenkin viestissäni. Ei ollut tarkoitukseni. Tällaista omakohtaista fundeerausta tapani mukaan harrastan. Aihe on vain niin kiinnostava ja moniulotteinen. Minulle myös kipeä, arkakin... Kiitos mielipiteestäsi.
hiukkaakaan loukannut. Minun pitäisi varmaan pysyä rautalangan vääntäjänä. En hallitse tällaisia asioita, enkä osaa ilmaista itseäni.
Mutta sen rautalangankin tämä mummeli osaa vääntää kyllä väärälle mutkalle... Jatketaan harjoituksia vaan! *Hymyilee*(*:*) Muuten, mistähän olen oppinut tämän "tietokonemuotokuvan" tekemisen? Se alkaa näyttää aina vain enemmän omalta naamalta!
täs on nyt sit väsynyt mutta onnellinen yksinäinen ihminen. väsyny mie kyl nyt oon,tulin pärnusta kylpylä lomalta ja vilkasin tänne ,mistä työ ootte haastellu, ja pittää minun viel tännää tähän yksinäisyyteen sannoo jottain.
miten paljo ihmiset pelkää sitä, se minust on outoo,vai miekö se outo oon, kun niin tykkään olla yksin. nyt ko panin kottiin tullessa oven kiinni perässä, tuntu niin hyvälle olla yksin ko 5 päivää olin ihmisten kans päivät pitkät ja sitä ennen oli nuoret täällä hommissa.
kiersin huoneet ja toivottelin iltaset joka sopelle, minust ihan tuntu et koko mökki oli alakulonen ilman minun elämää täällä.ihan ko henki olis ollu pois,nyt mie puhaltelen tän taas elloon,enkä lähe ennää tämän vuoden puolella mihinkää. mie oon ilmottautunu flamengo tunneille tahon oppii sitä kunnolla , se on minun tanssini. ja se harrastus saap riittää ko viellä sit käyn eläkeläisten riennoissa sillo ko siellä on jottain minusta mukavaa.
täs joku eellä kirjotti ettei hää tohi mennä yksin tanssimaan. voi hyvänen aika,siehän jäät paljosta paitsi,tiiät sie et sehän on seikkailu ko mennee yksin,voip tapahtuu vaika mitä. moni tullee juttelee kun näkkee et on yksin,jos on seuraa niin sen kans sit saap kahestaa ollakkii.
mie oisin päässy viroon eläkeläisten kans mutta se ei ollu kylpylä, jota mie tahoin.ja mieluimmin mie menen yksin.saan kulkee omaa tahtiin ,mennä minne tahon ja viipyy jos sattuu jottain mielenkiintosta,ja sit sattuu minulle usein.
kyl minnuu on niin puunattu ja hoiettu vaik millä,viien päivän aikana ,hyvä et nahka ei oo kulunu puhki. siel ol lääkärit ja vaika mitä hoitoo kaksi kertaa päivässä. olo on hyvin kevyt ja niin puhtaan tuntunen.ruokaa vaik miten paljo, ihmiset mukavii ja paljo juttuseuraa, etten käynny missää muualla. se reissu pittää tehhä kerran vuotessa jos kynnelle kykenee.
niin yksinäisyyestä viel et, mie oon mielestäin nyt elämäin parhaassa vaiheessa ,ko saan vaan aatella itteeni,minun ei ennää tarvii passata kettää,saan jäähä pettii vaik koko päiväks ilman syytä, syyä mitä tahon ,vaikka epäterveellistä ruokaakin, mie saan tehhä mitä mieleen juolahtaa , luoja on suonnu minulle niin onnellisen elämän ehtoon ,etten taho uskoo et mie oon sen arvonen, mut mie nautin joka hetkestä ja nyt ko saan mennä omaan pettiin, yksin. hyvvää yötä kaikille.
fundeerata tätäkin asiaa, vaikka keskeneräisiä taidan ruudulle naputella pohdinnoistani. Ehkäpä tästä kuitenkin on jollekin toiselle sellaista "rinnalla kulkijan" tukea. Niin ainakin toivon.
Olen osaeläkkeellä, siis osin vielä mukana työelämässä. Työpäivät menevät työssä, illat lepäillessä, harrastuksissa, seuraavaa päivää suunnitellessa, kotitöissä. Mutta... entä perjantai, lauantai, sunnuntai, joulu, vappu, juhannus, pääsiäinen? Perinteiset juhlat, jolloin perheet ja suku kokoontuvat yhteen ovat kipeitä. Vaikka olisi mukana, on sellainen ulkopuolisuuden tuntu - monestakin syystä. Syytkin tiedostan jo, mutta ahdistuksen aihe se on. Luin jostain, että ahdistus ei ole tunne ( niin aikaisemmin ajattelin ), vaan olotila. Olotilalle siis voi tehdä jotakin. Kysyn: Mikä ahdistus? Mikä pelottaa? Sekö, että on yksin? Hävettääkö olla ja liikkua yksin? Ja niin edelleen. Nuorempana tuli myös "sopimattomia" ehdotuksia tansseissa käydessä. Tuntui joskus, että on itsestään selvää, että yksin liikkuva nainen on hakemassa sänkyseuraa. Samoin matkoilla "haku päällä"-katseet.
Jotenkin vaan pikku hiljaa kasvaa ja karaistuu asiassa. Täytyy niellä pettymys, pahanmielen kyyneleet, olla kuin ei mitään olisi tapahtunut. Olla välittämättä muiden ajatuksista ja katseista. Minä olen MINÄ, ja kuka MINÄ olen, sen MINÄ itse tiedän parhaiten. Vain MINÄ itse voin päättää, hyväksynkö yksin elämiseni, yksinäisyyden tunteeni, jota en itse ole valinnut enkä halunnut. Vain MINÄ päätän ITSE suhtautumiseni. Kukaan toinen ei voi sitä puolestani tehdä.
Ystäväni 65 (*:*)
Olen pohdiskellut kanssasi kipeää asiaa, koska tiedän, etten ole sen kanssa yksin. Paljon kysymyksiä jää vielä leijumaan - meillä kaikilla, kun on omat taustamme. Mutta minusta tuntuu hyvältä tietää, etten ole yksin. Ei sinunkaan tarvitse olla. OLISIKOHAN TÄMÄ NYT SITÄ HYVÄÄ YKSINÄISYYTTÄ? (*:*)
Kehtaankohan enää tämän jälkeen mitään kirjoitella... (*:*)
Jk. Olen pohdiskellut ja lukenut viimeisen seitsemän vuoden aikana asiaan liittyvää kirjallisuutta, joten en minä kaikkea sanomaani ole suinkaan itse keksinyt. Jotenkin sulatellut vaan - ja tietysti fundeerannut, fundeerannut...
Oppilas olen minä vielä yksinäisyydeen taidoissa. Minun yksinäisyyteni johtuu erostani. Kun on elänyt hyvän elämän yhdessä rakkaan kanssa ja sitten se on ohi - yksinäisyys satuttaa. Tuhannet ja tuhannet oli eron jälkeiset kyyneleet. Nyt ymmärrän niiden olleen paitsi pettymyksen, surun ja menetyksen niin myös itsesäälin kyyneleitä. Mutta suru ja yksinäisyys helposti mielletään kumppaneiksi.
Nyt noiden tuhannen kyyneleen jälkeen olen alkanut nauttia tästä olosta (hetkittäin).
Elämä on ihanaa ja kauheaa. Ja jos ei uskalla elää yksin niin ei varmaankaan voi elää myöskään yhdessä.
Minä myös olen yksinollessani lukenut paljon tästä aiheesta (ja kirjoittanut yksinäisyydestä itselleni).
Niinkuin Frederiika kerroit, niin juhlapyhät ovat erikoisen vaikeat. Vaikeata on myös se, että "pitäisi" näyttää onnelliselta - on niin vaikeaa joskus kun ei voi itkeä yhdessä ystävän kanssa.
Kiitän kuitenkin siitä, että sain kokea tämän kaiken, tiedän olevani aivan uusi ihminen ja kasvan koko ajan.
Minulle itselleni ei yksin kulkeminen erilaisissa paikoissa ole vaikeaa - olen aina ollut kuitenkin aika itsenäinen ja itsepäinen. Tosin ehkä kuitenkin valikoi sen minne menee - haluaa näyttää, että on selvinnyt hyvin (yksinäisyyttä piiloitellaan ja salataan - aivan turhaan).
Tämmöisiä epämääräisiä ajatuksia tuli mieleen kun luin keskusteluanne viikonlopun jälkeen.
Kirjoittamassasi ei ole minullekaan mitään vierasta. Kirjoitan tänään hammaslääkäriltä tultuani omista pontimistani määrätyntyyppisten kirjojen valitsemiseen lukemiseksi ja pakenemisestäni kirjoittamiseen.
sinun innoittamanasi, Frederiikka, kirjoitan seuraavan. Tulin tänne sittenkin Michel Foucault'a mukanani:
Näyte teoksesta Foucault / Nietzsche:
”Nietzsche kritisoi ideaalista syvyyttä, sellaisen tietoisuuden syvyyttä, jonka hän paljastaa filosofien keksinnöksi; tämä syvyys olisi totuuden puhdasta ja sisäistä tavoittelemista. Nietzsche näyttää, kuinka se edellyttää nöyrtymisen, tekopyhyyden ja naamion: jopa niin, että tulkitsijan on – käydessään läpi näiden merkkejä ne ilmiantaakseen – laskeuduttava pitkin pystysuoraa linjaa ja näytettävä, että tämä sisäinen syvyys on todellisuudessa jotain toista, kuin mitä se sanoo olevansa.”
Olen 56 –vuotias. Minulla on monia allergioita ja ne olivat päädiagnoosina kun muutama vuosi sitten pääsin eläkkeelle. Ensimmäisen vuoden makailin sohvalla laskien katossa olevien neliöitten lukumäärää ja niiden jaollisuutta kahdella tai kolmella, mutta sitten päätin ruveta tekemään jotain muuta. Sohvasta itsenäistyminen tapahtui päivittäisellä kävelylenkillä, jossa syntyi idea ottaa päätehtäväksi opetteleminen kirjoittaen tekemään tunnustusta itselleni. Ripitys jatkuu. Anteeksianto itselleni saattaa olla joskus mahdollinen, mutta se ei ole varmaa. Entiselle miehelleni en anna koskaan anteeksi joitakin asioita.
Pääongelma lisukkeineen, jota mietin päivittäin, on vielä liian vaikea näin julkisesti kirjoitettavaksi, koska että en vielä riittävän hyvin itsekään ymmärrä sitä. Alice Miller ja monet muut ovat olleet minulle hyvänä tukena kirjojensa välityksellä. Olen tavannut myös henkilökohtaisesti auttajan virassa olevia, joita kaikkia en tosin voi sanoa auttajiksi. Ollessani avioeroaikeissa, yksi ammattiauttaja rannikkokaupungista auttoi minua ja toinen heistä auttoi lapsiani. Pyrin kaivautumaan ongelmien perustuksiin nähdäkseni, mikä niissä on vikana.
t. anna
taidamme me tytöt kahlata. Kiitos Kati ja Anna avoimuudestanne. Ihailen! Ei ole ainakaan minulle helppoa ollut "tulla näkyväksi" näissä keskusteluissa. Frederiikkamainen fundeeraus kyllä alkaa jo sujua, mutta "syvyyspommeista", itselle kipeimmistä ja eniten askarruttavista asioista ei niin vain kirjoitetakaan. Tämä yksinäiyyskeskustelu ei ollut minulle helppo, mutta päätin ottaa riskin. Kiitos, etette jättäneet yksin. Olo on kyllä aika voipunut tällä hetkellä.
Eiköhän me olla oppityttöjä ja poikia kaikki tällä elämän matkalla. Mielenkiintoinen matka. Olette molemmat monessa asiassa pitemmällä kuin minä. Minun täytyy jäädä matkalla usein polun varteen istumaan: tutkimaan maisemaa. Matkanteko on hidasta, mutta jatkuu. Sisäistä syvyysmatkaa omaan itseeni kutsun sipulinkuorimiseksi. Sipulissahan on monta kerrosta -ikäänkuin vuosirenkaita - ja kuoriminen itkettää monasti. Hidastakin on. Kirjoittaminen ja lukeminen ovat olleet minullekin suureksi avuksi. Ovat olleet minulle läheisempiä kuin ihmiset. Kuuntelen myös mielelläni luentokasetteja ihmisyyteen/eheytymiseen/sisäiseen paranemiseen liittyvistä asioista. Nyt on menossa Tommy Hellstenin kirja "Elämän lapsi". Kirjan sanoma on jotain tällaista kuin ELÄMÄSSÄ VOI KÄYDÄ MYÖS HYVIN. Se on kirja matkasta toipumisen tiellä. Pienistä askelista kohti eheytymistä. Tärkeintä on vastuun ottaminen omasta elämästä: "Jollet pidä jalanjäljistä kasvoillasi, miksi makaat lattialla?" Menneisyyden otteesta on mahdollista vapautua elämään nykyisyydessä. Näin haluan minäkin ajatella. Jatketaan matkaa! (*:*)
Jk. Olen muuten 57-vuotias. Tunnen, että tällä 65 lla voi myös tällaista keskustelua harrastaa. Täällä on hyvä henki: se mahdollistaa avoimuuden. Lämpimät terveiseni ja kiitokseni vaan Seriffi Ruuneperille järjestyksen valvonnasta! Tulee siitä puolesta niin vähän kiitosta annetuksi. Olisi muuten mukavaa, jos miehiäkin tulisi mukaan keskusteluihin. Kyllähän Ruuneperi aina paria ... vastaa, mutta ei kävisi niin rankaksi tällaisen tyttöjoukon paimentaminen ja perään katsominen. (*:*)
Olen monesti miettinyt tässä uudessa yksinäisyydessäni, että kukaan ei minua tunne - myöskin oman itsensä tunteminen on vielä alussa. Ennen oli perhe ja koti, ne vei ajatukset ja loput aikaa työ ja harrastukset. Päivät, viikot ja vuodet vierähtivät ilman että olisi tarkkoja muistikuvia (vain välähdyksiä).
Onko niin, että pylvään päässä istuva pyhimys on tietoisempi itsestään ja ympäristössään, vai ei?
Minä olen töissä, olen 54 vuotta, kun ulkopuolinen katsoo minua ei hän voisi arvata minua yksinäiseksi - minulla on ystäviä, aina "ohjelmaa" - olen taitava monessa asiassa.
Uusi elämäni antaa myös aikaa ajatella, tehdä mielialan mukaan asioita. Aina ei ole se helppoa. Kaikista helpompaa on elää ohjattuna - rutiiniaikatauluissa.
Tämmöisiä pieniä ajatuksia ennen työpäivää.
Hyvää ja kaunista syyspäivää Frederiikka ja Anna muut palstalaiset
totean olevani tyytyväinen nykyiseen elämääni, enkä ole raskaassa masennuksessa ollutkaan pitempiin aikoihin.
Syvissä vesissä sukeltelemisessa on se on se hyvä puoli, että sieltä voi joskus löytää jotain. Ainahan sukeltajalla on syytä pintaan ponnahtamiseen, joko tukehtumisen tunne tai sukeltaja löytää jotain antaakseen sen itselleen, rakkailleen tai tänne 65 palstalle.
Olen lukenut joitakin Hellsten'n kirjoja. Se, joka vielä ikäihmisenäkin makaa lattialla kengänjäljet kasvoillaan, tuskin tiedostaa asemaansa tai asentoansa voidakseen muuttaa sitä, ainakin tuntuisi sille.
Alice Miller on minua auttanut eniten ymmärtämään syitä ja seurauksia.
Kirjoittelemisiin!
toivottavasti et pidä minua tungettelevana, mutta luin tuossa viime viikolla TNV:n syyslehteä, jonka takasivulla oli mielenkiintoinen kirjoitus - tuli oitis mieleeni, olisiko kirjoituksella jotain tekemistä Sinun kanssasi?? Kirjoituksen henki vastasi olemustasi :) Anteeksi uteliaisuuteni....
luen mielenkiinnolla keskusteluanne,vaik se tahtoo olla minulle hyvin vaikee selkosta ja jotenki pelottavaa.
onhan ihminen hyvin monimutkikas luomus,kun lääketiedekkään ei tunne perimmäistä ihmistä.
minust tuntuu ettei kauhean moni ihminen tutki itteään niin perinpohjasesti, mutta joillekkii se vaan tapahtuu,se on vissii kuin kutsu ,johon on pakko vastata.
sillo jalmarin kuoleman jälkee ko minul ei ollu kettää muuta ko pastori, eikä sille voinu puhua niistä tunteista mitä minul sillo oli,vihasin jalmariikin niin pirusti, kiroilin ihan ääneen et miks hää jätti minut oman onneni nojaan.sillo mie hain kirjastosta pinon kirjoja, siel oli tunne itsesi,onnellisen elämän edellytykset ja ties vaikka mitä.
mie tunsin olevani ihan levällää yksin,oli tunne et mie elin yksin koko maailmassa ,eikä tääl ollu yhtää ihmistä,niin suuri oli yksinäisyyden tunne, enkä osannu ko istuu.
mut en mie niistä kirjoista saanu mittää apua,en ymmärtäny lukemaani tai sit en hyväksynny jottain ajatusta.
sillo mie olin elämäs ensimmäisen kerran helisemässä itteni kanssa,välil tuntu et verisuoni katkee päästä vaik päätä ei särkenykkää.
mie en löytäny muuta keinoo ko aloin rukoilee et mie jaksasin etteenpäin ja hyväksysin asiat.
en tiiä autettiinko minnuu ,mut kyl se vaan siit pikkuhiljaa suttaantui, aloin tekkee asioita pikkuhiljaa,ja juttelin paljon ääneen kiittelin tekemisiäni,ja kannustin itteeni.olin kuin kaks ihmistä toinen vaan kannustavampi,sitä mie teen vielläkin, jos on tarvis.
sie sanoit et elämä on helpompaa kun se on ohjattuu,tosi on ,minnuu ohjattii 64vuotta, ja tuntu et mie ajelehin ko vene tuuliajolla, kun jäin yksin.
siks mie kirjotan itteleni viikko lukujärjestyksen mitä millokin teen.se tuntuu niin turvalliselle ja tullee kans työt tehtyy.
on se ihminen semmonen et se tarttee jonkun ylemmän ohjaajakseen.
venäjäl se nähtii, kun oli hallitsija joka määräsi kansan elämää ja piti kurissa ihmiset elelivät suht koht rauhallisesti. sit ko tuli niin ettei tullu suurta johtajaa ja ihminen sai hurjasti vapauksii,mihin ei ollu valmistunnu vuosien saatossa,tullee rikollisuutta ja muita ongelmii.
tiiän et miekään en oo sitä, mitä näin päältä päin noppeesti katsottuna näytän. oon paljon, paljon enemmän ,oon myös huomannu itessä monasti ihan outoja piirteitä, mut mie huitasen ne menemää, enenpää pohtimatta.
minun kohalla se on niin,et ko oon tämmönen yksinkertanen maalaisnainen,vähän kouluja käynny ja lukenu,vähän maailmaa nähny, ja eläny loppujen lopuksi hyvin pienessä piirissä, mielestäni myös yksinkertaisten ihmisten keskellä, jotka eivät tämmöisiä itsetutkimista olis ymmärtänneetkään,eikä niistä olis voinut puhuakkaa,sillo olis sanottu, et on liian vähä hommii, kun on aikaa kaikenlaisee joutavuuksiin.
niin minun aivot ei varmaa oo niin kehittyneet et mie pystysin pohtimaan niin monimutkasii asioita,oon huomannu et minun on paras vaan tyytyä itteeni,vaik välil mie niin halajan päästä osalliseks mutkkaisemmistakin asioista .
yritän myös luottaa luojaani et hää pittää minust huolta, vaik joskus mie tykkään et osaan tehhä asiat noppeemmin ja paremmin .
toivon teille frederiikka,anna ja kati paljon onnea elämässä,työ ootte niitä suuria sieluja,kyl teist huolta pietään, monast sen huomaa vasta jälkeenpäin, et jollain on ollu näppinsä pelissä.
ymmärrän, että en elänyt silloin omana itsenäni. Halusin tuntea toisin kuin tunsin ja tukahdutin itseäni. Yritin sopeutua elämään avioliittoon, johon olin ajautunut, mutta en sopeutunut.
Parasta mitä aloin puuhata, oli avioero. Psykiatri tuki minua ja sanoi, että jo lastenkin takia kannattaa erota.
Kyllä minulla silti oli pitkä sielun autiuden paikka vielä eron jälkeenkin. Tunnepuolen vastaanottokykyä ei ollut, enkä uskonut toiseen ihmiseen ( olinhan itse teeskennellyt yrittäessäni sopeutua! ). Kauhua tunnen kun muistelen, että kykenemättömänä tuntemaan pidin huolta lapsistani.
Vasta lukiessani, kirjoittaessani ja maalatessani aloin edes vähän tuntea aidosti, enkä tuntenut yksinäisyyttä. Siitähän se Frederiikkakin mainitsi, itsensä löytämisen tärkeydestä, jos ei halua tuntea itseään yksinäiseksi.
Pyhimyksestä pylvään päässä nykyaikana - mieleeni tulee vain papin virassa oleva, jolle ihmiset kertovat ongelmiaan. Ajattelen papin olevan tietoinen ympäristöstään myös opintojensa ja työnsä, sekä lahjakkuutensa ansiosta. Auttaneeko se sitten kehittämään papin itsetuntemustakin.
Hyvää jatkoa itsetuntemuksen arvokkaalla tiellä, Kati!
Lyyli, luin nopeasti tekstisi. Minulle tuli hyvä mieli sitä lukiessani. Ei ole totta kun sinä sanot ettet voisi pohtia monimutkaisia asioita. Ihmisen aivot eivät ole erilaiset, vain tapa käsitellä asioita. Sinä puhut ja kirjoitat erilaisesti kuin toinen (niinkuin pitääkin), se mitä puhuu ja miten - on tärkeää. Olet aito ja myönteinen ihminen, tutustumisen arvoinen täällä netissä ja muutenkin.
Terveisin nettiystäväsi Kati
jo Uuden Aamun Kimaltaessa... Kiitos!
"Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin..." ( Koskenniemi: Elegia ). Tuossa on mielestäni kuvattu jotain syvimmästä yksinäisyyden tunteesta. Ei kukaan toinen ihminen voi kokea, tuntea, tietää ja oivaltaa syvimpiä tunteitani ja ajatuksiani. Jotenkin tietoisuus tästä vapauttaa - en ole yksin, vaan jokainen ihminen on samassa veneessä. Se on JOKAISEN IHMISEN OSA. Jos jokaisen syvimmät,tunteet ja kokemukset ovat toisen tavoittamattomissa, ei minunkaan ole syytä odottaa muiden itseäni täysin ymmärtävän. Ja edelleen, ei minunkaan tarvitse vaatia itseltäni samaistumista toisen tunteisiin ja elämään täysin. Voin ajatella, että tämä yksinäisyyden tunne kuuluu jokaiseen ihmiseen. Se on IHMISEN OSA. Tietoisuus tästä jotenkin vapauttaa... meniköhän liian vaikeaksi? (*:*)
ollaan. Olet edennyt pitkän matkan. Ja samoissa askelissakin kuljetaan. Iloitsen kanssasi löydöistäsi - oikein sydämestäni! En malta olla lainaamatta tähän Helena Anhavaa - minulle läheistä - jota joskus aikaisemminkin olen täällä siteerannut. Jotenkin tuntuu vain nyt runon säkeet sanovan sen, mitä itsekin tapailen:
... Ei elämäntaitoa voi opettaa
se on opeteltava itse
hitaina hitaina vuosina
ja kun jotain luulet oppineesi
vuodet käyvät lentämään...
... Paljoa et tarvitse
hiljaisuuden, luonnon, lähimmäiset...
... Kysy hiljaisuudelta itseäsi
kysy vielä sittenkin
kun olet kyselemisestä uupunut...
... Se vastaa kyllä
kun maltat odottaa
joskus vuosien
joskus vuosikymmenten perästä...
* Hyvää Yötä * (*:*)
eikö tunnukin hyvältä huomata, että yksin ei olekaan yksin! * Hyvää Yötä! *
ainakin minulle, vaikka niin pieniltä ja helpoiltakin kirjoitettuna näyttävät. Keskustelu on ollut vilkasta. Onkohan tästä jo juteltu? Putosin jossain vaiheessa kirjoittelusta pois, kun oli kiireisiä päiviä, enkä ihan lonkalta osaa tähän keskusteluun osallistua.
Olen nyt seitsemän vuotta opetellut yksin elämistä. Osata sanoa EI ja KYLLÄ itselle ja toisille on ollut ainakin minulle vaikeaa. Hyvään yksinäisyyteen kuulunee myös kyky itsenäisiin mielipiteisiin. Osata olla eri mieltä ja osata myös kieltäytyä asioista, jotka eivät ole mieluisia. On ollut hankala oppia päättämään asioista yksin. Kaikenlaiseen jossitteluun ja jahkailuun kuluu turhan paljon voimia. Ei tahdo valmista tulla. Kai se on sitten sitä riippuvuutta. Riippuvuutta muista ihmisistä. On jotenkin tottunut ottamaan huomioon toisen toiveita, mielipiteitä ja päätöksetkin ovat sitten usein olleet kompromisseja. Nyt on sitten ollut tutustuttava tähän uuteen ystävään, nimeltä Minä. Ja sen kanssa vielä teen tuttavuutta Kyllä-Ei keskustelussa paljonkin. - Jotain tällaista yritän tässä sanoa: Hyvään yksinäisyyteen kuuluu myös kyky ja rohkeus olla erimieltä. Tätä opettelen edelleen. Onko tuttua?
on vuoroin ahdistavaa, vuoroin ihanaa!
Kuten Frederiikkakin mainitsi, lomat ja pyhät saattavat olla hyvinkin ankeita. Itse lisään, että harjoitus tekee siinäkin - jollei ihan mestaria niin ainakin harjaannuttaa. Positiivinen asennoituminen etukäteen yksinäiseen jouluun saa aikaan rauhaisan, harmonisen, hiljaisen pysähdyshetken, pitkän itsehemmottelujakson. Jos taas yht'äkkiä esim. riidan vuoksi jää yksin, menee juttu itkun puolelle.
Muuten tähän ikään ehtineenä päivä päivältä arvostan yksinäisyyttä! Minulla on Ystävä, mutta asumme eri asunnoissa, itsenäisesti. Toisinaan huomaan hänen viettäessään pidemmän illan luonani, että minähän hermostun... Toisen, vaikka rakkaankin, läsnäolo syö omaa tilaani. Nuorena se oli aivan erilaista, silloin muodostettiin yhdessä yhteinen tila, kumpikin osapuoli sopeutui nuoruuden joustavuudella. Nyt keski-ikäisenä kääkkänä olen tilani itse luonut, sitä täydentelen, ja sitä mustasukkaisesti vartioiva, nyt sen huomasin...
Mikä olisi ihanne? Halosen malli? Samassa rappukäytävässä kaksi asuntoa :)
sie vastaat niinko mie tarkotan,en vaan ossaa sannoo niin hyvin asiaa.
nuorna sitä tosiaa oli tilaa toiselle,nyt vaik mie oon entisestää kutistunnu;) niin ei oo tillaa. miekin viel ottasin mies heilan mutta vaan päivä tarkotukseen ja laulamisseen.olet selväsananen sanelma.
mie vastaan kysymykseesi täs samalla. mie tykkään et minulta kysellää asioita,ko kukkaa ei juuri kysy minult mittää nykyään.enne kysyttii kelloo ,mut nykyää jokkaisella on oma kello,niin ei sitäkään.
mie en tiiä mikä lehti se on.enkä sitä et onko se minust.
täs pari vuotta sitten kun harrastin rivitanssii,olimme esiintymässä,niin joku lehti nainen halus minusta erillisen kuvan ja kysel kaikkee ja sano sen tulevan lehteen.
mie unohin koko asian ja en muista mikä lehti se oli. et en tiiä onko se mainitsemassa lehdessä. kuvassa mie oon goubou hattu kaulassa ja ruudullinen paita päällä.kerroin siin vähä ittestä ja ajatuksista,ehkä vähä liiottellen,tiiäthän sie,karjalaisittain. hei vaan
monet seikat vain sopivat, nimi ja harrastus, tämä oli haastattelu "Meidän Lyyli - senioritanssin Grand Old Lady". Tämä Lydia-Lyyli on senioritanssin ohjaaja TNV:ssä (Turun Naisvoimistelijat), vetänyt myös ikäihmisten voimisteluseuraa. Valokuvassa pitsikaulus ja heiluvat korvakorut.
no, ainakin heiluvat korvakorut minul on ,ne on jalmarin ostamat kultaset kyyneleet,ja minun toinen nimi on lydia.
ohjaaja mie en oo enkä seniori tanssis säännöllisesti käy.
jos nyt sattuu et joku näkkee sen haastattelun sattumalta mistä mie eellä kerroin,niin minut tuntee hyvin ko minulla on valkoinen pitkä tukka ,joka on aina kierretty päänympäri kaksrivinen palmikko.
nyt oon kyllä harkinnu leikata sen polkkatukaksi,sanovat että lyhyt tukkaset on nuoremman näkösii.ja on siin viel sekin, et olis noppeempi kuivumaan, mie oon leikannu tukkaa viimeks lyhyeks nuorna siin parikymppisenä uhitteluks jalmarille.
kute huomaat mie oon vähä ylpee tukastain, johtuu siitä ,että se on ennää ainoo kaunis mitä minul on,kaik ain kehhuu sitä miten paksu ja kiiltävä ja hyvin hoiettu, ja mie ko en oo ikinä sitä mitenkää hoitanu, lauantaina pessy saunassa,siinä kaikki.
sie taiat olla liikunnan ihmisii.ko tuommosta lehtee luet. se on tosi hyvä asia,mie uskon liikunnan voimaan,ihan mihin liikuntaan vaan,tansiin ,voimistelluun, juoksuun kuka pystyy,kävelyyn ja kotona voimisteluun ja vaikka petissä liikkeisiin jos on vuoteen omana,kohan liikkuu, kyl se tullee vanhempana huomaamaan miten hyvä asia se on.
mukavaa päivän jatkoo .
Pidä, Lyyli hyvä, vain kiinni kruunustasi! Hyvät vahvat hiukset ovat suomalaisella harvinaiset, sen vuoksi enemmistö naisista leikkuuttaa ne lyhyiksi. En ymmärrä, miten lyhyet hiukset muka nuorentaisivat - ellei sitten anna pitkien hiusten hapsottaa "noita-akka" - kampauksena :)
Itsellänikin on ollut onni syntymälahjana saada suomalaiselle epätyypillisen vahvat hiukset (Keski-Euroopassa sekin näytti hiirenhännältä!) ja vain kerran olen ne leikkuuttanut. Lapsen syntymän jälkeen ne olivat niin huonossa kunnossa, että päätin kerralla kokeilla jotain uutta. Mutta tiesin viimeistään silloin tehneeni kauhean virheen, kun appiukko hyväksyvästi urahti, että oikein hyvä, tuollaiselta pitää pienen lapsen äidin näyttää... Voiko kauheampaa tuomiota saada!!
Sen kokemuksen jälkeen uskoin Simpsonin taruun - häneltä meni voimat, minulta identiteetti!
Ole vain ylpeä (ja onnellinen) hiuksistasi :)