Tulipa tässä mieleen lihavuudesta yleensä, että lihavuuden voisi jakaa ainakin kahteen ryhmään. Ne, jotka ovat herkkusuita, rakastavat hyvää ruokaa ja ehkä tykkäävät kokata, ovat mielestäni vähän ylipainoisia. Niitä, joita voi sanoa vähän pyöreiksi.
Sitten toinen ryhmä, jota syöminen hallitsee kuin pakkomielle. Eivät syö siksi, että on nälkä tai että ruoka on hyvää, vaan yrittävät poistaa ruualla ahdistusta, masennusta, jotain kokonaisvaltaista kummaa "pahaa oloa". Nämä ihmiset voivat olla todella sairaalloisen ylipainoisia, elleivät sitten oksenna syömiään ruokia.
Varmaan on vielä monia muitakin syitä ylipainoon, mutta ymmärtääkseni erilaiset syömishäiriöt ovat aina vain yleisimpiä. Tietysti silloin olisi parasta ottaa yhteyttä lääkäriin, eritoten psykiatriin, mutta siihen on monella korkea kynnys. Eikä ihminen välttämättä tunnista tällaista "yleisestä pahastaolosta" johtuvaa syömistä. Siis älytöntä ahmimista.
Mitä mieltä olette?
Sitten toinen ryhmä, jota syöminen hallitsee kuin pakkomielle. Eivät syö siksi, että on nälkä tai että ruoka on hyvää, vaan yrittävät poistaa ruualla ahdistusta, masennusta, jotain kokonaisvaltaista kummaa "pahaa oloa". Nämä ihmiset voivat olla todella sairaalloisen ylipainoisia, elleivät sitten oksenna syömiään ruokia.
Varmaan on vielä monia muitakin syitä ylipainoon, mutta ymmärtääkseni erilaiset syömishäiriöt ovat aina vain yleisimpiä. Tietysti silloin olisi parasta ottaa yhteyttä lääkäriin, eritoten psykiatriin, mutta siihen on monella korkea kynnys. Eikä ihminen välttämättä tunnista tällaista "yleisestä pahastaolosta" johtuvaa syömistä. Siis älytöntä ahmimista.
Mitä mieltä olette?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olen myös miettinyt, että itsensä syöminen mahdottoman isoon kuntoon voi ilmentää jonkinlaista itseinhoa (?) tai sisäistä huonoa oloa. Koska kuka nyt oikeasti haluaisi olla sen kokoinen, että tuntuu pahalle ihan fyysisesti? Sellaiseen fyysiseen olemiseen on helppo peittää monia tunteita ja sisäisiä ristiriitoja, joita ei pysty käsittelemään. Ts kaikki energia menee ruuan ajattelemiseen ja oman fysiikan pohtimiseen, eikä näin ollen tarvitse ajatella niitä asiaita, jotka ovat oikeasti, perimmäisesti vialla. Tämä alitajuisesti siis.
Oma bulimiani (anorektisin ja BED aikakausin) ainakin oli selkeästi puolustuskeino perheen alkoholismia ja ristiriitaisia vuorovaikutussuhteita vastaan. Oli mahdollista vaan voida pahoin ja keskittyä ahmimiseen & oksentamiseen, kun ei tiennyt miten elämässä pitää olla ja mitä tarkoittaa olla nainen.