Muistan kun pienenä tyttönä,
harmaissa huopikkaissa,
kelkalla kahvia vein isälle metsään.
Korkeaa rinnettä nousin ja
ihmettä katsoin.
Suuria puita,
ristiin rastiin maassa.
Karkeaa kirousta...
korviini kantautui.
Hevoselle huutoa...
ohjasten kiskomista.
Ei tullut leipä helpolla.
Äänet vaimeni...
nuotio syttyi metsän keskellä.
Isän äänen kuulin,
minut huomasi.
Vastaan käveli.
Kahvikassin hälle annoin.
Yhdessä siinä istuttiin,
isä ja minä.
Kahvia juotiin...
eväitä syötiin.
Oli siinä enokin,
mukava tumma mies.
Nuorena pois hänkin lähti.
Hevonen söi kauroja,
sai sekin raukka hetken levätä.
Miehet jatkoivat töitään illan hämyssä.
Kotiinpäin kuljin hiljalleen.
Aurinko jo mailleen meni.
Taivaanranta oranssin punaisena.
Lumi narskui kengissä.
Pimeänpelkokin jo mielen valtasi.
Ne kummitusjutut muistuivat aina mieleeni,
se palava nuotio hangella.
Ne olivat lapsuuteni pakkastalvia,
joita joskus muistelen.
Suruakin ne paljon sisälsi.
Muistui mieleeni taas...
kun tuolla metsällä kävelin.
ps.ei ihan rakkausruno tainnut olla.
harmaissa huopikkaissa,
kelkalla kahvia vein isälle metsään.
Korkeaa rinnettä nousin ja
ihmettä katsoin.
Suuria puita,
ristiin rastiin maassa.
Karkeaa kirousta...
korviini kantautui.
Hevoselle huutoa...
ohjasten kiskomista.
Ei tullut leipä helpolla.
Äänet vaimeni...
nuotio syttyi metsän keskellä.
Isän äänen kuulin,
minut huomasi.
Vastaan käveli.
Kahvikassin hälle annoin.
Yhdessä siinä istuttiin,
isä ja minä.
Kahvia juotiin...
eväitä syötiin.
Oli siinä enokin,
mukava tumma mies.
Nuorena pois hänkin lähti.
Hevonen söi kauroja,
sai sekin raukka hetken levätä.
Miehet jatkoivat töitään illan hämyssä.
Kotiinpäin kuljin hiljalleen.
Aurinko jo mailleen meni.
Taivaanranta oranssin punaisena.
Lumi narskui kengissä.
Pimeänpelkokin jo mielen valtasi.
Ne kummitusjutut muistuivat aina mieleeni,
se palava nuotio hangella.
Ne olivat lapsuuteni pakkastalvia,
joita joskus muistelen.
Suruakin ne paljon sisälsi.
Muistui mieleeni taas...
kun tuolla metsällä kävelin.
ps.ei ihan rakkausruno tainnut olla.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Vai ei se ollut rakkausruno. Mielestäni siinä oli rakkautta monella eri tasolla:isääsi, enoosi, hevoseen, luontoon...
Menneeseen aikaan, aikaan joka ei ehkä palaa muuta kuin muistoihimme...
Paljon tuttua tunsin runoasi lukiessa.
ja tilanne ovat minulle täysin tuntemattomasta miljööstö ja kokemattomasta todellisuudesta; kaupungin liikemiesperheen vesalla oli toisenlaiset kuviot. Ehkä tuonlaista tunnesidettä luontoon ja läheisiin ihmisiin ei päässyt syntymään, ainakaan yhtä voimakkaana. Kesti kauan, ennenkuin tajusin, että maaseutu on muuta kuin kesämökit ja huvilat ja kesälomailupaikat! Maaseutu on rankka työympäristö asukkailleen! Rankka ja kuitenkin rakas ja rauhallinen.
Kaupunkilaispojan elämä oli yhtä menoa ja vipellystä ja rauhatontakin. Nyt vanhempana osaan jo arvostaa ja näen maaseudun muunakin kuin luonnosuojelukohteena ja vihreiden aatteiden generaattorina. Eli arkipäiväisen reaalielämän ankarana ympäristönä, joka koulii ja muokkaa asukkinsa ehkä syvällisemmäksi kuin joku muu kasvuympäristö, ja ikunen kaihoinen ikävä jää!
Paljon se elämä ja elämänkatsomukset vuosien myötä muuttuvat meillä itsellä kullakin.
Maaseutu on tosiaan rankka työympäristö useille siellä eläville. Loma ja lepopaikka toisille.
Sen ei koskaan pitäisi olla kiihkovihreiden temmellyskenttä, kuten nykyään näyttää suuntaus olevan. Susia ja karhuja on tarpeellista jossain määrin suojella. Nyt siitä on vaan tullut pääasia ja ihmisen ja kotieläinten suojelu on näköjään kokonaan "kiihkovihreydessä" unohdettu.
Kuten sanot niin arkipäivän reaalielämä koulii asukkaansa pitämään huolta mm. enemmän lampaistaan kuin pihoilla vaanivista susista.
luonnonvara..:( Kotimaiset elokuvat heistä (tukkijätkä) tulee katsottua aina, kun se on mahdollista! Perinteenä tukkijätkät kuuluvat Suomeen..