Tosiaan äidilläni todettiin syöpä perjantaina. Oli etäpesäkkeitä kaulassa. Vielä ei ole tietoa mikä syöpä se on. Tämä odottaminen on yhtä h....ä. Mikä syöpä mahtaa lähettää etäpesäkkeitä kaulalle? KOKEMUKSIA?
Mulla on kauhee olo ja olen porannut perjantaista asti. Miksi mua itkettää näin hirveesti? Onkohan tää itkeminen ihan tervettä? Kun ei mun äiti sentään kuollut oo, sairastunut vain. Huomenna pitäs mennä isän&äidin luo kylään, mutta millä mä pystyn skarppaamaan niin, että en ala heti poraamaan? (Mun hysteerinen poraaminen, kun ei varmasti äidin mieltä paranna)
Ja millä ihmeellä mä pystyn menemään töihin maanantaina, kun asiakaspalvelussa ei voi kauheesti porata. Koskahan tää poraaminen mahtaa loppua?
Mulla on kauhee olo ja olen porannut perjantaista asti. Miksi mua itkettää näin hirveesti? Onkohan tää itkeminen ihan tervettä? Kun ei mun äiti sentään kuollut oo, sairastunut vain. Huomenna pitäs mennä isän&äidin luo kylään, mutta millä mä pystyn skarppaamaan niin, että en ala heti poraamaan? (Mun hysteerinen poraaminen, kun ei varmasti äidin mieltä paranna)
Ja millä ihmeellä mä pystyn menemään töihin maanantaina, kun asiakaspalvelussa ei voi kauheesti porata. Koskahan tää poraaminen mahtaa loppua?
Vastaukset 10
Vanhimmat
musta tuntuu, että on parempi, että näytät miltä Sinusta tuntuu, kuin että kasaat kaiken sisälläsi ja pahennat vain itsesi ja näinollen läheistesi oloa.
Minullekin tulee joskus tuollaisia mahdottomia itku"kohtauksia", kun ajattelen "ikäviä" ja yleensä itku puhdistaa, mutta joskus taas huomaan että ryven enkä edes yritä ryhdistäytyä! Tässä vaiheessa itku on "liikaa", jossain vaiheessa pitää osata ryhdistäytyä ja skarpata!
Ja kuules, minä olen alkanut asiakaspalvelussa poraamaan kun minua alkoi jotkut naiset haukkumaan/purkamaan huonoa oloaan ja vaikka musta tuntui se pahalta niin kaikki tuntui ymmärtävän sen ja muut kertoi omista kokemuksistaan siitä millaista on aluksi olla asiakspalvelutyössä ihmisten kanssa ja jälkeenpäin tuntuu että musta tuntu pahalta, itkin ja nyt ei se asia kaivertele ja se siitä! :)
Että jos alat töissä poraamaan niin.. eiköhän sulle anneta anteeksi. :>
rintasyöpä? Tulis ekana mieleen, mut sehän voi olla mikä tahansa...eiks jotkut suusyövätkin lähetä ensin etäpesäkkeitä kaulalle, suusyövät tosin on aika harvinaisia.
minun äitillä todettiin syö selkärangasta, saman tien sairaalaan. kun kuulin uutisen. sydän alkoi hakkaamaan sain sanottua isälle sen ja lähdin kävelemään sisälle, jo parin askeleen jälkeen olin aivan hysteerinen. Äidin syöpää ei osannut epäillä etukäteen, se oli shokki. Äiti sairasti monta vuotta ja viimein kesällä pääsi lähtemään helpompaan paikkaan. Mikä vaan syöpä voi tehdä etäispeäkkeitä kaulaan.
Syöpä on kauhea sairaus, se riudutti äitin ja mursi kaikki voimat terveeltä, iloiselta ja elinvoimaiselä äitiltäni.
Sairauden aikana siirsin suremistä vaikka tiesin että tätä syöpää ei voida parantaa. Olisi kannattanut jo sillon surra aikaa jolloin äitiä ei ole
Ikinä ei ole helppoa kuulla läheisensä sairastavan syöpää. Itse olen ollut tilanteessa muutaman kerran. Muutenkin herkkänä ihmisenä minun on sunnattoman vaikeata hillitä tunteitani. Sairaalassa vieraillessa tulee väistämättäkin tippa silmään.
Oman surunsa näyttäminen muille on hyvä asia mutta hymy antaa enemmän voimaa sairaalle. Potilaan edessä tulisi koota itsensä ja ajatella asiaa hänen kannaltaan, vaikeampaa se hänelle on kuin läheisellä. Iloiset ajatukset ja hymyt antavat paljon enemmän voimaa ja jaksamista kuin itkeneet silmät. Tämän voin sanoa monesta kokemuksesta.
Pienikin hymy kyynelten sijaan antaa voimaa jaksaa.
Tekohymy tai -reippaus ei ketään paranna eikä varsinkaan helpota syöpäpotilaan oloa. Ja tämän voin sanoa syöpäpotilaana! Läheiset eivät tiedä välttämättä mikä helpoittaisi potilaan oloa, vaikka niin luulevatkin.
Omalla kohdallani diagnoosin saatuani oloani helpotti että itkin perheeni ja ystävieni kanssa kurjaa kohtaloani. Ja kun itkut oli itketty niin oli helpompi lähteä yhdessä "taisteluun"! Silloin on avoimet kortit ja kaikilla helpompi olla!
hei
aivan yksilöllistä varmaan se kokeminen!
Itse sain juuri siitä voimaa, että rakas mieheni ja sisareni miehineen tulivat käymään jo sairaalassa oman leikkaukseni jälkeen. Ja että he eivät siellä itkeneet, vaan olivat aivan 'tavallisia'. Me juteltiin tietty leikkauksesta ja miten meni. Mutta jos siinä olisi alettu kamalasti surra että se oli syöpää, niin en ihan tiedä miten olisin jaksanut.
Huomasin että itselleni ikäänkuin 'annostelin' sitä asiaa pitemmällä ajanjaksolla. Sitä syöpäkasvaimeksi osoittautuneen kasvaimen leikkausta ja seuraavia syto-hoitoja. Se auttoi minua jaksamaan.
Vaikeaa ja vaikeinta oli kyllä kertoa niille muille omaisille, läheisille siitä syövästä! Todella kamalan vaikeaa. Mutta minulle kuitenkin helpotti, ettei siinä itketty.
Tai olisiko ollut helpompaa, jos olisimme yhdessä itkeneet asian?
Hyvä että Petu löysi helpon tien asian kertomiseen. Voimia,voimia ja halit.
Kaikilla on omat tapansa kuinka tukea ja toimia. Omalla kohdalla ainakin hymy on auttanut enemmän kuin itkeminen sairaan edessä. Jos potilaalla on huonot ennusteet niin ei itkut paljon auta kohtaamaan tulevaa, täytyy vain koettaa jaksaa päivä kerrallaan. Tähän auttaa vain positiivinen asenne niin potilaalla kuin läheisilläkin.
Tarkoitukseni ei ollut missään kirjoituksessa tarkoittaa että koko ajan pitäisi itkeä, mutta jokainen joka syövän on kokenut, tietää että alkujärkytyksessä kaikkia itkettää ja kauhistuttaa, ja se tuodaan yhdessä esille ja käydään läpi, niin jokaisen on helpompi siitä jatkaa eteenpäin positiivisella mielellä. Ja edellisessä kommentissa tarkoitin juuri sitä että jokainen on tavallinen itsensä eikä esitä reipasta ja iloista koska siihen ei varsinkaan juuri diagnoosin saanutta auteta. Ja voin sanoa,että juttelin juuri tästä asiasta sairaalassa ollessani muiden kohtalotovereiden kanssa ja 99% oli kanssani samaa mieltä! Kun jutellaan ja näytetään tunteita avoimesti, sekä ilot että surut, niin kaikkien on helpompi olla ja elää! Eihän kukaan kestä jos joku itkee koko ajan, mutta kyllä ärsyttää jos joku vain hymyilee ja on tekopirteä. Ja voin sanoa että nauroin sairauteni aikana enemmän kun aikoihin, huumori auttaa aina!! Voimia kaikille!
Isäni kuoli 3 päivää sitten mesoteliomaan.Se on asbestin aiheuttama keuhkopussin tai vatsaontelon pahalaatuinen kasvain.Sairauteen ei löydy hoitokeinoa mutta useimpia tauteja voidaan menestyksekkäästi parantaa.
Sairaus paljastui kaksi vuotta sitten ja isäni oli viisas kun kertoi rehellisesti terveydentilansa muutoksesta .Sairauden etenemiseen ja vakavuuteen oli helpompi sopeutua/alistua kun keskustelimme asioista niiden oikeilla nimillä.
Kannattaa hankkia tietoa sairaudesta ja sen hoitomuodoista ja yrittää tukea potilasta sairauden aikana.Tieto lisää tuskaa mutta se auttaa lopulta kuoleman kohdatessa helpommalta käsitellä omaa suruaan.Ja muista ettet pidä tuskaa sisälläsi vaan anna itkun/vihan tms. tulla reilusti ulos näin helpotat omaa oloasi.
Vielä siitä kysymyksestäsi että tietääkseni ainakin keuhkosyöpä lähettää etäispesäkkeitä ainakin päähän.Toivottavasti tästä tiedosta oli jotain apua sinulle.
Kaikkea hyvää ja koeta jaksaa
Hei,
Mieheltäni löydettiin pahanlaatuinen kasvain päästä reilu vuosi sitten. Hänet leikattiin ja sädetettiin, nyt on meneillään seurantavaihe, jossa toivotaan, ettei syöpä uusiutuisi (ainakaan vielä pitkään aikaan).
Yritin tukea miestäni parhaani mukaan ja pyörittää ns. normaalia arkea. Vaikutti siltä, että mieheni on sinut sairautensa kanssa. Hän oli toipunut hoidoista hyvin ja pääsi entiseen työhönsäkin. Minä itse pelkäsin ja yritin miettiä keinoja ilahduttaa/tukea häntä. Halasin, ostelin lahjoja, yritin olla positiivinen. Onneksi pystyin juttelemaan peloistani kavereideni kanssa, sillä muuten en olisi varmaan jaksanut. Välillä kuitenkin minäkin murruin ja kyyneleet tulivat silmiini. Mieheni kanssa en puhunut omista peloistani.
Nyt mieheni yhtäkkiä halusikin asumuseroon vuoden alusta ja se oli minulle järkytys. Mieheni on minulle tärkeä ja tavallaan jäin tyhjän päälle, kun meillä ei ole lapsiakaan. Mieheni ei halua pitää mitään yhteyksiä. Haluaa kuulema elää mahdollisen jäljelläolevan aikansa itselleen. Hänen mielestään haluamme niin erilaisia asioita, että asiasta ei kannata edes neuvotella. Aika järkytys yli 10v yhdessäolon jälkeen. Pelkäsin mieheni kuolemaa ja nyt menetinkin hänet näin äkkinäisesti. Mitä minun pitäisi tehdä?