Anteeksi poika kun jätin sut. Rakastin kyllä, mutta en tuntenut olevani tarpeeksi hyvä sinulle, tarpeeksi rohkea jakamaan edes tavallisia jokapäiväisiä tilanteita kanssasi.
Anteeksi ystävä hyvä, kun en saapunut juhlimaan elämäsi tärkeintä päivää kanssasi, olisin halunnut, tiedän kyllä että sinä olisit ollut huomion keskipiste, en minä kuten aina pelkään.
Anteeksi äiti, kun en muiden tavoin hakenutkaan yliopistoon lukemaan vaikka olisin halunnut, en uskaltanut, valitsin mielenrauhan paineiden ja menestyksen sijasta.
Anteeksi kaikki, joiden kanssa peruin lukuisat illalliset, elokuvat, shoppailureissut ja kahvilassa tapaamiset.
Kysyitte onko kaikki kunnossa, anteeksi kun en kertonut, en uskaltanut, en halunnut olla se heikko ja outo joka murehtii joka hetki jotakin näin "tyhjänpäiväistä" oman pään sisällä kytevää ongelmaa kun teilläkin oli murheita, paljon vakavampia.
Asia, josta olen ylpeä itsessäni on kaikesta huolimatta kova halu elää ja kokea. Vaikken aina uskalla tehdä, uskallan haaveilla. Mieluummin istun sitten yksin neljän seinän sisällä ja katselen hymyssäsuin teidän menestymistänne ja tiedän, että jonain päivänä minäkin tulen ja uskallan :)
Anteeksi ystävä hyvä, kun en saapunut juhlimaan elämäsi tärkeintä päivää kanssasi, olisin halunnut, tiedän kyllä että sinä olisit ollut huomion keskipiste, en minä kuten aina pelkään.
Anteeksi äiti, kun en muiden tavoin hakenutkaan yliopistoon lukemaan vaikka olisin halunnut, en uskaltanut, valitsin mielenrauhan paineiden ja menestyksen sijasta.
Anteeksi kaikki, joiden kanssa peruin lukuisat illalliset, elokuvat, shoppailureissut ja kahvilassa tapaamiset.
Kysyitte onko kaikki kunnossa, anteeksi kun en kertonut, en uskaltanut, en halunnut olla se heikko ja outo joka murehtii joka hetki jotakin näin "tyhjänpäiväistä" oman pään sisällä kytevää ongelmaa kun teilläkin oli murheita, paljon vakavampia.
Asia, josta olen ylpeä itsessäni on kaikesta huolimatta kova halu elää ja kokea. Vaikken aina uskalla tehdä, uskallan haaveilla. Mieluummin istun sitten yksin neljän seinän sisällä ja katselen hymyssäsuin teidän menestymistänne ja tiedän, että jonain päivänä minäkin tulen ja uskallan :)
Vastaukset 4
Vanhimmat
minäkin. Olen perunut menoja ja jättänyt menemättä mukavaan ja hauskaan seuraan, vain sen takia, että en uskalla. jännitän ihan liikaa ja käyttäydyn oudosti. Teen mitä ihmeellisimpiä juttuja ja jopa hyvien ystävieni seurassa. On noloa istua kahvipöydässä ja jutella vastapäätä istuvan lapsuudenystävän kanssa ja yhtäkkiä, ilman mitään syytä punastun ja jännityn. Ja seuraavaksi nousen pöydästä mukamas vessaan tms...Mitkä ovat sinun syysi olla menemättä mm. juhliin? Onko samaa kuin minulla? Mä olen kärsinyt vuosia tästä ja vasta viime viikolla uskalsin soittaa ajan lääkärille ja psykologille. Oli helpottavaa jutella terveyskeskuksen hoitajan kanssa, joka minulle ajat antoi, hän oli todella ymmärtäväinen ja kaivoi ajan minulle jostain, vaikka ajat tiukilla ovat. Itsekin tykkään elää ja siksi lähdin apua hakemaan, ennen kuin elämä on ohi ja monet mukavat asiat kokematta. Tsemppiä meille jännittäjille :))
Sama syy täälläkin.. Punastuminen on niin kiusallista. Kaikkihan punastuu joskus, mutta se että punastuu tutussakin seurassa.. syyksi riittää vain se että tiedän voivani punastua..
Mutta olen käynyt aiemmin nuoruudessa psykologilla esiintymisjännityksen vuoksi ja tuntui että aloin entistä enemmän ajatella jännitämistä kun piti käydä vastaanotolla.. Siksi arastan nyt hakea apua. Toisaalta mietin nyt että ottaisin mieluummin kauhean esiintymisjännityksen takaisin jos vain voisin muuten elää normaalia elämää.Esiintymään joutuu loppujen lopuksi aika harvoin.
Onneksi täällä on ihmisiä, jotka tuntevat samoin, tuntuu heti paremmalta, te jotkut ymmärrätte...toisin kuin tutut joita itse tunnen, auttaakohan tällainen vertaistuki saamaan rohkeutta, itsellä ainakin tuntuu, ettei ole enää aivan yksin maailmassa, jolla on tällaisia ongelmia. Mut tsemppiä ja rohkeutta kaikille, ja toivottavasti kaikki muuttuu parempaan suuntaan. Uskotaan näin... :)
On helpottavaa lukea näitä teidän kertomuksia. Ja juuri sen takia sain tällä viikolla hankittua itselleni apua. Vuosia olen yrittänyt uskotella itselleni, että tulen pärjäämään, mutta nyt tuntuu etten enää jaksa.
Haluan elää, haluan elää kuin normaalit ihmiset. Olen kateellisena seurannut tuttujeni elämää. Ei pelkoja, ei näin typerää estettä olla lähtemättä vierailuille ja kaupungille. Tämä piilottelu ottaa voimille. Ystävät katoavat yksi toisensa jälkeen, enkä minä voi asialle mitään.
Mutta toivon, että vihdoin tulen saamaan oman elämäni takaisin.