Hei!
Kirjoitan tänne, en tiedä edes miksi.. kai toivon että joku auttaisi mua.
Mua pelottaa tämä elämä niin hirveästi. Olen luonteeltani arka (tietyissä tilanteissa - ystävien kesken en).
Nyt on tilanne se että valmistun pian ja pitäisi työtä löytää. Olen ollut elämäni aikana (olen 24v) hyvin vähän töissä, siksi kun en ole saanut mitään aikaiseksi. Kaikki jää viimeiseen tippaan ja sitten olen menettänyt jo mahdollisuuteni. Olen mieluummin kotona piilossa maailmalta kuin uskaltaudun yrittämään. Vaikka en tosiaan haluaisi olla mikään surkimus!
Työn etsiminen pelottaa hirveästi, en uskalla soittaa minnekään (saan ehkä rohkaistuksi itseni suurella vaivalla mutta jos koen jotan negatiivista, alan pelätä vielä enemmän) ja olen äärettömän stressaantunut ja ahdistunut nyt, kun minä tiedän että minun PITÄISI. Menen jotenkin niin sekaisin, että en tiedä ollenkaan mitä minun pitäisi tehdä ja kadotan tyystin organisointikykyni. Ihan kuin piiloutuisin jonnekin, mistä minua ei kukaan löydä, piiloon pahalta maailmalta. Kunnes olen siinä tilanteessa, että kaikki on jo liian myöhäistä.
Ystäviltäni en oikein saa tukea, he sanovat vain että kaikki on omista valinnoistani kiinni; joko teen työtä tai en tee. Tottakai haluaisin tehdä! Kaipaisin kai jotakuta, joka auttaisi konkreettisesti. Mutta enhän voi olettaa että kukaan eläisi aikuisen ihmisen puolesta. Olen niin avuton...
Ihmiset kuitenkin vain ajattelee, että minä vain valitan. Tehdä pitäisi, tehdä tehdä. Mutta tämä sisäinen lukko, tämä suunnaton pelko. Olen kauhusta kankea.
Olen kuitenkin sellainen ihminen, että häpeän kauheasti sitä jos olen työtön. Poikaystävänikin jätti minut tämän asian takia. Koska ei ymmärtänyt miksi olen niin laiska.
Olenhan toki aina ollutkin hemmoteltu, en ole ns. oppinut elämän taitoja. Nyt se kostautuu.
Tuntuu että ystävilleni kaikki on niin helppoa, kaikki sujuu kuin itsestään.
Olen niin äärettömän peloissani, haluaisin olla kuollut tai jotain.
Onko ketään saman kokeneita? ketään joka ymmärtäisi? joku, joka ei tuomitsisi?
Kirjoitan tänne, en tiedä edes miksi.. kai toivon että joku auttaisi mua.
Mua pelottaa tämä elämä niin hirveästi. Olen luonteeltani arka (tietyissä tilanteissa - ystävien kesken en).
Nyt on tilanne se että valmistun pian ja pitäisi työtä löytää. Olen ollut elämäni aikana (olen 24v) hyvin vähän töissä, siksi kun en ole saanut mitään aikaiseksi. Kaikki jää viimeiseen tippaan ja sitten olen menettänyt jo mahdollisuuteni. Olen mieluummin kotona piilossa maailmalta kuin uskaltaudun yrittämään. Vaikka en tosiaan haluaisi olla mikään surkimus!
Työn etsiminen pelottaa hirveästi, en uskalla soittaa minnekään (saan ehkä rohkaistuksi itseni suurella vaivalla mutta jos koen jotan negatiivista, alan pelätä vielä enemmän) ja olen äärettömän stressaantunut ja ahdistunut nyt, kun minä tiedän että minun PITÄISI. Menen jotenkin niin sekaisin, että en tiedä ollenkaan mitä minun pitäisi tehdä ja kadotan tyystin organisointikykyni. Ihan kuin piiloutuisin jonnekin, mistä minua ei kukaan löydä, piiloon pahalta maailmalta. Kunnes olen siinä tilanteessa, että kaikki on jo liian myöhäistä.
Ystäviltäni en oikein saa tukea, he sanovat vain että kaikki on omista valinnoistani kiinni; joko teen työtä tai en tee. Tottakai haluaisin tehdä! Kaipaisin kai jotakuta, joka auttaisi konkreettisesti. Mutta enhän voi olettaa että kukaan eläisi aikuisen ihmisen puolesta. Olen niin avuton...
Ihmiset kuitenkin vain ajattelee, että minä vain valitan. Tehdä pitäisi, tehdä tehdä. Mutta tämä sisäinen lukko, tämä suunnaton pelko. Olen kauhusta kankea.
Olen kuitenkin sellainen ihminen, että häpeän kauheasti sitä jos olen työtön. Poikaystävänikin jätti minut tämän asian takia. Koska ei ymmärtänyt miksi olen niin laiska.
Olenhan toki aina ollutkin hemmoteltu, en ole ns. oppinut elämän taitoja. Nyt se kostautuu.
Tuntuu että ystävilleni kaikki on niin helppoa, kaikki sujuu kuin itsestään.
Olen niin äärettömän peloissani, haluaisin olla kuollut tai jotain.
Onko ketään saman kokeneita? ketään joka ymmärtäisi? joku, joka ei tuomitsisi?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minulla on kanssa että en uskalla tehdä mitään. Jotenkin häpeän itseäni enkä kehtaa näyttäytyä kenellekään, kun pelkään että kaikkia tuomitsee mut heti ja tuntuu etten kuitenkaan mitään saa aikaiseksi. Olin tosin vasta 17v., mutta koulun kanssa on sama juttu. En jaksa käydä sitä..
Mua on kyllä kiusattu tarhassa, ala-asteella ja ylä-asteella, että se pelko johtuu mulla varmaan siitä, mutta kun edelleenkin musta tuntuu että kaikki vain nauraa ja jne.
...tulen olemaan ihan samassa tilanteessa kolmen-neljän vuoden päästä kun valmistun. En edes ajattele koko asiaa, koska se ahdistaa niin paljon. Tällä hetkellä en ole suunnitellut elämääni valmistumista pidemmälle. On kuin elämä loppuisi siihen, en uskalla ajatella koko asiaa. Opiskeluaikana on vielä niin helppo piiloutua. Kaikki pelottelut alan työttömyydestä vielä pahentavat asiaa. Työkokemustakin pitäisi olla siinä vaiheessa jo vaikka kuinka paljon, kun kaikissa työpaikkailmoituksissa lukee aina että vähintään tietyn ajan kokemus vaaditaan.
En osaa auttaa sinua yhtään mitenkään, mutta ajattelin vaan kirjoitella, jos se lohduttaisi, et ole kuitenkaan ainoa.
Tsemppiä.