Mä katsoin tympääntyneenä Niklakseen.
En oikein tajunnut, miksei se jo hellittänyt.
Stiina Roosa Vehtonen, eli minä, olin siis saanut tarpeekseni Niklaksesta. Se roikkui mussa kun takiainen. Siitä ei päässyt eroon.
Mutta jos mä olisin ollut kylmäverinen tappaja, niin mä varmaankin olisin tappanut Niklaksen tosta vaan. Niin paljon se otti mun rakasta pottuani pänniin.
-Oh Stiina, Niklas vihelsi mulle. Se tiesi, että mulla keitti yli, mut silti se vaan jaksoi ärsyttää.
-Justiinsa, mä sihisin sille hampaideni välistä.
-Stiina, tuleppas tänne näin, se oli meidän luokkis (ysin), Tinttari. Oikeasti sen nimi oli Veera-Moona mikälie. Mut se oli saanut kutsumanimekseen Tinttarin, siitä ku se aina laitto hiveest läksyjä, ja sai muutenkin oppilaiden hien pintaan.
Mä tallustin haluttomana Tinttarin luokse.
Oppilaat kattoi muo myötätuntosina, lähes jokanen niistä oli kokenut silmätikkuna olemisen, Tinttari oli ollut meidän luokkis seiskalta asti, meidän yläaste oli hirveen pieni, eikä opettajia ollut paljoa.
-Niin? mä kysyin kuivasti.
-Ehkä sinä, Stiina haluaisit Niklaksen pariksesi liikunta tunnille? Tinttari kysyi piruuttaan.
Just joo, mitenkä mä en yhtään yllättynyt?
Tinttari oli kamala haukka, se tiesi kaiken, mitä tapahtui koulussa. Se tiesi kuka millonkin oli livahtanut välkällä polttamaan, ja se tiesi, kuka millonkin lunttasi.
Se oli yksinkertaisesti sanottuna hirviö.
Sadisti.
-Miten on Niklas, käykö se sinulle? Tinttari kysyi hymyillen niin herttasesti, kun vaan kykeni kurttunaamallaan.
-Tietty, Niklas virnisti.
Se oli hyvää pataa Tinttarin kanssa.
Ne oli pohjimmiltaan ihan samanlaisia, mä olin varma siitä.
Välitunnilla Netta, mun bestis tallusti mun luokse myötätuntosena.
-Voi sua raukkaa, Netta huokas mulle.
Mutta ei sen asiatkaan hyvin olleet.
Se oli saanut puolen tunnin myöhästymisestä rangastuksen. Se joutui siivoamaan koulun vessoja.
Ja ne oli likaset.
Toisinaan me ihmeteltiin, et oliko tää koulu yhtä kuin helvetti?
-Samat sanat, mä nyökkäsin sille.
Samassa mä parahdin. Takiainen oli tulossa mua kohti.
-Niklas, Netta virnisti säälivästi kääntymättä edes katsomaan.
-Mistä arvasit? mä kysyin säälien itseäni.
Niklas oli kyllä ihan hyvän näkönen, mut muhun se ei kolahtanut. Se oli pahimman sortin ääliö.
Jatkanko?
En oikein tajunnut, miksei se jo hellittänyt.
Stiina Roosa Vehtonen, eli minä, olin siis saanut tarpeekseni Niklaksesta. Se roikkui mussa kun takiainen. Siitä ei päässyt eroon.
Mutta jos mä olisin ollut kylmäverinen tappaja, niin mä varmaankin olisin tappanut Niklaksen tosta vaan. Niin paljon se otti mun rakasta pottuani pänniin.
-Oh Stiina, Niklas vihelsi mulle. Se tiesi, että mulla keitti yli, mut silti se vaan jaksoi ärsyttää.
-Justiinsa, mä sihisin sille hampaideni välistä.
-Stiina, tuleppas tänne näin, se oli meidän luokkis (ysin), Tinttari. Oikeasti sen nimi oli Veera-Moona mikälie. Mut se oli saanut kutsumanimekseen Tinttarin, siitä ku se aina laitto hiveest läksyjä, ja sai muutenkin oppilaiden hien pintaan.
Mä tallustin haluttomana Tinttarin luokse.
Oppilaat kattoi muo myötätuntosina, lähes jokanen niistä oli kokenut silmätikkuna olemisen, Tinttari oli ollut meidän luokkis seiskalta asti, meidän yläaste oli hirveen pieni, eikä opettajia ollut paljoa.
-Niin? mä kysyin kuivasti.
-Ehkä sinä, Stiina haluaisit Niklaksen pariksesi liikunta tunnille? Tinttari kysyi piruuttaan.
Just joo, mitenkä mä en yhtään yllättynyt?
Tinttari oli kamala haukka, se tiesi kaiken, mitä tapahtui koulussa. Se tiesi kuka millonkin oli livahtanut välkällä polttamaan, ja se tiesi, kuka millonkin lunttasi.
Se oli yksinkertaisesti sanottuna hirviö.
Sadisti.
-Miten on Niklas, käykö se sinulle? Tinttari kysyi hymyillen niin herttasesti, kun vaan kykeni kurttunaamallaan.
-Tietty, Niklas virnisti.
Se oli hyvää pataa Tinttarin kanssa.
Ne oli pohjimmiltaan ihan samanlaisia, mä olin varma siitä.
Välitunnilla Netta, mun bestis tallusti mun luokse myötätuntosena.
-Voi sua raukkaa, Netta huokas mulle.
Mutta ei sen asiatkaan hyvin olleet.
Se oli saanut puolen tunnin myöhästymisestä rangastuksen. Se joutui siivoamaan koulun vessoja.
Ja ne oli likaset.
Toisinaan me ihmeteltiin, et oliko tää koulu yhtä kuin helvetti?
-Samat sanat, mä nyökkäsin sille.
Samassa mä parahdin. Takiainen oli tulossa mua kohti.
-Niklas, Netta virnisti säälivästi kääntymättä edes katsomaan.
-Mistä arvasit? mä kysyin säälien itseäni.
Niklas oli kyllä ihan hyvän näkönen, mut muhun se ei kolahtanut. Se oli pahimman sortin ääliö.
Jatkanko?
Vastaukset 2
Vanhimmat
hei onks tää tarina totta? jatka ihmeessä. hyvä alku!
JATKA ihmeessä, kuulostaa hyvältä.
Ootan innolla ku pääsen lukee jatkoo=)!!!