Onko muilla kokemusta ystävän hylkäämäksi joutumisesta?
Minulla nyt ei ole koskaan ollut kovin paljon ystäviä, yläasteella oli pari sellaista joiden kanssa saatoin viettää aikaa. Toinen oli eri luokalla kuin minä, ja toista pidin parhaana ystävänäni. Ei minulla luokassa oikein muita sellaisia ollut, joiden kanssa olisin jutellut.
Yläasteen viimeisellä luokalla tämä "ystäväni" vain yhtäkkiä unohti minut, ja käyttäytyä mielestäni todella omituisesti. Meillä ei ollut minkäänlaista riitaa, en ollut sanonut enkä tehnyt yhtään mikään mikä hänet olisi voinut suututtaa. Ilmeisesti hän vain tylsistyi minuun, niinkin kai sitten voi käydä että toisen voi heittää menemään kun ei enää kiinnosta. Hän ei istunut vieressäni tunneilla enää. Joillain kielen tunneilla jos oli tarkoitus tehdä paritehtäviä ja menin hänen viereensä hän antoi todella murhaavan katseen ja vastahakoisesti oli parini. Aamuisin hän ei edes viitsinyt moikata.
Se tuntui silloin todella pahalta, olin kuitenkin pitänyt häntä parhaana ystävänäni jo vuosia. Ja etenkin kun mitään pahaa en ollut tehnyt. Olen aina ollut kovin ujo enkä silloin oikein osannut asiasta puhuakaan, kun omista tunteista puhuminen tuntui aina nololta. Ounastelin vain, että hän kyllästyi. Tuntien alussa yksinään istuskeleminen ja muutenkin yksin oleminen koulussa tuntui todella pahalta ja tietenkin nolottikin, eihän kukaan kiva ole yksin. Joskus jos istuin hänen ja parin muun ihmisen seurassa ja kommentoin jotain asiaa saattoi hän törkeästi keskeyttää kuin en olisi paikallakaan. Jos seurassa jotain puhuin hän ei vastannut eikä kommentoinut, olin vain ilmaa.
Sen lisäksi, että hän heitti minut nurkkaan aloitti hän perusteellisen perseennuolemisoperaation. Hän imarteli opettajia ja kaikkia ketä ympärillä liikkuu. Hän esitti yltiöpositiivista ja superaurinkoista ihmistä, jotta kaikki varmasti pitäisivät hänestä. En ymmärrä mitä ihminen sellaisellakin luulee saavuttavansa, esittämisellä ja teeskentelyllä. Muiden kanssa virnuili niin että naama lähes jäi siihen samaan tekaistuun virneeseen, minun seurassani jos JOUTUI olemaan (kuten ne kielten tunnit) oli niin masentunut ja totinen.
Etenkin harmitti, kun olin kuitenkin aina auttanut häntä jos hän pyysi apua ja kuunnellut kaiken maailman uikutusta. Mutta ei sitten, kiittämätön teeskentelevä lehmä.
Asiasta on aikaa vuosia, mutta se tuli vain jostain nyt mieleen. Yläasteen alussa menimme eri paikkakunnille opiskelemaan, olemme pari kertaa kirjoittaneet sähköpostia, vaihdettu kuulumisia. On vihjaissut, että kyläänkin saa tulla sitten kun hän löytää uuden asunnon. No, ei ole kutsua kuulunut. Eikä tuskin kuulukaan, onhan hän mennyt 17-vuotiaana kihloihin jonkun toisen samanlaisen juntin kanssa.
Aamen.
Minulla nyt ei ole koskaan ollut kovin paljon ystäviä, yläasteella oli pari sellaista joiden kanssa saatoin viettää aikaa. Toinen oli eri luokalla kuin minä, ja toista pidin parhaana ystävänäni. Ei minulla luokassa oikein muita sellaisia ollut, joiden kanssa olisin jutellut.
Yläasteen viimeisellä luokalla tämä "ystäväni" vain yhtäkkiä unohti minut, ja käyttäytyä mielestäni todella omituisesti. Meillä ei ollut minkäänlaista riitaa, en ollut sanonut enkä tehnyt yhtään mikään mikä hänet olisi voinut suututtaa. Ilmeisesti hän vain tylsistyi minuun, niinkin kai sitten voi käydä että toisen voi heittää menemään kun ei enää kiinnosta. Hän ei istunut vieressäni tunneilla enää. Joillain kielen tunneilla jos oli tarkoitus tehdä paritehtäviä ja menin hänen viereensä hän antoi todella murhaavan katseen ja vastahakoisesti oli parini. Aamuisin hän ei edes viitsinyt moikata.
Se tuntui silloin todella pahalta, olin kuitenkin pitänyt häntä parhaana ystävänäni jo vuosia. Ja etenkin kun mitään pahaa en ollut tehnyt. Olen aina ollut kovin ujo enkä silloin oikein osannut asiasta puhuakaan, kun omista tunteista puhuminen tuntui aina nololta. Ounastelin vain, että hän kyllästyi. Tuntien alussa yksinään istuskeleminen ja muutenkin yksin oleminen koulussa tuntui todella pahalta ja tietenkin nolottikin, eihän kukaan kiva ole yksin. Joskus jos istuin hänen ja parin muun ihmisen seurassa ja kommentoin jotain asiaa saattoi hän törkeästi keskeyttää kuin en olisi paikallakaan. Jos seurassa jotain puhuin hän ei vastannut eikä kommentoinut, olin vain ilmaa.
Sen lisäksi, että hän heitti minut nurkkaan aloitti hän perusteellisen perseennuolemisoperaation. Hän imarteli opettajia ja kaikkia ketä ympärillä liikkuu. Hän esitti yltiöpositiivista ja superaurinkoista ihmistä, jotta kaikki varmasti pitäisivät hänestä. En ymmärrä mitä ihminen sellaisellakin luulee saavuttavansa, esittämisellä ja teeskentelyllä. Muiden kanssa virnuili niin että naama lähes jäi siihen samaan tekaistuun virneeseen, minun seurassani jos JOUTUI olemaan (kuten ne kielten tunnit) oli niin masentunut ja totinen.
Etenkin harmitti, kun olin kuitenkin aina auttanut häntä jos hän pyysi apua ja kuunnellut kaiken maailman uikutusta. Mutta ei sitten, kiittämätön teeskentelevä lehmä.
Asiasta on aikaa vuosia, mutta se tuli vain jostain nyt mieleen. Yläasteen alussa menimme eri paikkakunnille opiskelemaan, olemme pari kertaa kirjoittaneet sähköpostia, vaihdettu kuulumisia. On vihjaissut, että kyläänkin saa tulla sitten kun hän löytää uuden asunnon. No, ei ole kutsua kuulunut. Eikä tuskin kuulukaan, onhan hän mennyt 17-vuotiaana kihloihin jonkun toisen samanlaisen juntin kanssa.
Aamen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Yläasteen loputtua siis menimme eri paikkakunnille opikelemaan.
Näin käy tavallisesti kun ihminen pomppaa parisuhteeseen. Täytyy varmaan hässiä sen puolison kanssa 24 h vuorokaudessa, tai jotain muuta vastaavaa, sillä tämän jälkeen vanhat gamut (ystävän luonteen perimmäisestä laadusta johtuen) ovat pelkkää ilimaa.
Sitten pieritään vielä skidi ilmoille, ja johan onkin taas yksi perhe (perse) perustettu. Sen jäsenien päällä/vieressä olisi tarkoitus kökkiä seuraavat muutamat vuosikymmenet.
Välillä voidaan joskus muutaman vuoden päästä soitellakin vanhoille tutuille, jos nykytilanne armottomasti vituttaa (vaimo ei ala, kakara vinkuu, koirakin pasko kengälle).
Mutta sinun tilanteesi alkoikin jo yläasteella. Kai joku tälle kaverillesi meni vihjailemaan että sinä olit säälittävä tms. Tuon ikäiset kun kaikki eivät vaadi mittavia perusteitakaan painavillekaan väitteille, riittää sopivan suosittu tyyppi jauhamassa väitettä...
Tai jos hän halusi alkaa tämän nyk. äijän tai jonkun muun kanssa peuhaamaan, ja lahkeessa roikkumaan. Siinä vaiheessa hän saattoi ajatella, että vanha paska elämä, uusi hyvä elämä.
Minulla yläasteella MONI entinen "kaveri" käänsi selkänsä. En ryypännyt, en polttanut, olin vain liian kunnollinen, että tunnollinen heidän seurakseen.
Yläasteella minäkin olin yksinäinen, en jotenkin kelvannut kenenkään kaveriksi, olin liian ujo pyrkiäksenikään. En vielä siihen aikaan käynyt tansseissa, hillunut kännissä. En ollut hikipinkokaan, yksinäinen haahuilija vaan.
Tuosta ajasta olen oppinut sen, etten päästä ketään lähelle kovin helpolla. Olen myös oppinut nauttimaan yksinäisyydestä, onhan siinä hyviäkin puolia. Saa ainakin itse päättää mitä tekee, eikä tarvitse olla miellyttämässä muita, alistumassa toisten tahtoon. Häntä pystyyn vaan , vielä se aurinko paistaa risukasaankin.