teiniäidit/yksinhuoltajat

Ed. kirjoittaja: Jollet itse olekaan lapsi, niin ainakin helvetin lapsellinen. Siksi toisekseen: huomionkipeys ei ole mikään negatiivinen luonteenpiirre, vaan ihana, samoin kuin uteliaisuus. Ihmisten mollaaminen ja nimitteleminen (lapsen äpäräksi) sen sijaan on - ainakin minun kategoriassani - negatiivinen piirre, jopa aikuisessa.

Maailma on täynnä loistoihmisiä, jotka elävät mitä erilaisimmissa elämäntilanteessa, he sopeutuvat, tulevat toimeen ja hankkivat tietoa ja viisastuvat, heidän ei tarvitse nälviä ketään eikä pitää sellaista arvossa.

Vaan joku herkempi nuori äiti saisi tosi pahan mielen.

Juu, multa kanssa puuttuu tuo "turvaverkosto" kokonaan, vaikka siitä niin ihmiset aikoinaan koko ajan jauhoivat, niin harva heistä tarjoutui minun lähelleni tulemaan silloin kun vauva oli 0-1v. Nyt hän on isompi, miesystävä auttaa ja on kovasti mukana kaikessa - heidän suhteensa on ihan toisenlainen, kuin mun suhteeni häneen äitinä. Miehellä on hyvä ote lapseen, hellyyttäkään ei meidän perheestä puutu.

Tätä ennen täysin yksinhuoltajana ja myöskin yksinäisenä sain omalta neuvolatädiltäni kullanarvoista apua ja neuvoja sekä kannustusta, hän sattui olemaan ihan poikkeuksellisen ihana ihminen, ja teki sellaistakin, mitä töissä ei yleensä tehdä, eli hoisi viikonlopun lastani, kun olin aivan hermoromahduksen partaalla, puutaloasunto täysin ylösalaisin, enkä ollut saanut olla hetkeäkään yksin viikkokausiin ja meinasin tulla hulluksi.

Myöskin äiti auttoi, hän oli mukana synnytyksessä ja apunsa oli erittäin kannustavaa, varmasti oli rauhallisempi kuin oma mies saattaisi olla, kun kerran oli kolmesti jo synnyttänyt itsekin. Äiti auttoi myöhemminkin kovasti, mutta oman itsenäisyytensä ja mielihalujensa rajoissa, eli hän ei radikaalina ihmisenä uhrautunut supermummoksi, joka vähän väliä hoitaa lapsenlastaan, vaan kieltäytyi kun ei halunnut, vaikka todella olisin tarvinnut.

Naapurin tyttö hoisi lasta muutaman kerran illalla, nukkuivat suloisesti päät yhdessä, kun tulin kotiin. Rahaa kyllä ei olisi lastenvahtiin ollut, äitiyspäiväraha oli minimissään 54 mk - soskun luukulle piti mennä vielä kun vuosin jälkivuotoja (siellä ei ollut edes käsisuihkua, kiemurtelin tuskissani) ja se oli äärettömän noloa. Soskusta minulle sanottiinkin, että "muista sitten alkaa hakea mahdollisimman pian töitä, että pystyt tuon lapsenkin ruokkimaan."

Rahaa ei siis alussa ollut, ainakaan liikaa, kaupasta ei voinut, eikä voi nykyäänkään, ostaa vaatteita, vaan ne ostetaan kirpparilta, rattaat ja vaunut ja pyörät korjataan itse, vaatteet paikataan itse, ruokia säästetään ja leivotaan, synttärikortit tehdään itse ja joskus pyyhitään takapuolta sanomalehdellä, mm. tässä viimeiset kolme päivää.. heh heh. Mutta sopeutunut olen.

Koetan vähitellen elvyttää henkiin vanhoja harrastuksia, kuten piirtämistä ja tanssimista ja joogaamista, se ei ole helppoa ja hermot menee nopeasti edes yrittämiseen. Hermot on mennyt aikaisemminkin, olen syönyt lääkärin määräämiä masennuslääkkeitä kolme kuukautta kunnes lopetin ne rahan puutteen takia. Olen hakannut halkoja puolimetrisessa lumihangessa lapsi selkärepussa ja siirrellyt yksinäni sadan kilon painoisia tavaroitani vintille ja kasvattanut käsimuskeleitani voimistelemalla tuon tytön kanssa sekä piirtänyt innon vallassa näytetöitä saadakseni töitä.

Joskus menee siis hyvin,silloin heilun kuin heinäseiväs, laitan juhla-aterioita ja siivoan koko huushollin kuin superäiti, joskus menee huonosti ja silloin makaan alakulon ja turhautumisen ja väsymyksen kourissa sängyn pohjalla, enkä usko ikinä löytäväni kadonnutta itseäni. Elämä on sellaista: vaihtelevaa.

Tämä tästä pikkuhiljaa alkaa muuttua, kun tyttö kasvaa ja päätin investoida harrastukseen sen verran, että pääsee kerran viikossa tai kahdessa johonkin hyppimään. Odottavan aika on pitkä, ja se onkin eräs äidin parhaista ominaisuuksista: kärsivällisyys (,jota minulla ei ole ainakaan liikaa), jonka avulla kestää pitkienkin vaikeiden kausien yli.

Laura kirjoitti:

Juu, multa kanssa puuttuu tuo "turvaverkosto" kokonaan, vaikka siitä niin ihmiset aikoinaan koko ajan jauhoivat, niin harva heistä tarjoutui minun lähelleni tulemaan silloin kun vauva oli 0-1v. Nyt hän on isompi, miesystävä auttaa ja on kovasti mukana kaikessa - heidän suhteensa on ihan toisenlainen, kuin mun suhteeni häneen äitinä. Miehellä on hyvä ote lapseen, hellyyttäkään ei meidän perheestä puutu.

Tätä ennen täysin yksinhuoltajana ja myöskin yksinäisenä sain omalta neuvolatädiltäni kullanarvoista apua ja neuvoja sekä kannustusta, hän sattui olemaan ihan poikkeuksellisen ihana ihminen, ja teki sellaistakin, mitä töissä ei yleensä tehdä, eli hoisi viikonlopun lastani, kun olin aivan hermoromahduksen partaalla, puutaloasunto täysin ylösalaisin, enkä ollut saanut olla hetkeäkään yksin viikkokausiin ja meinasin tulla hulluksi.

Myöskin äiti auttoi, hän oli mukana synnytyksessä ja apunsa oli erittäin kannustavaa, varmasti oli rauhallisempi kuin oma mies saattaisi olla, kun kerran oli kolmesti jo synnyttänyt itsekin. Äiti auttoi myöhemminkin kovasti, mutta oman itsenäisyytensä ja mielihalujensa rajoissa, eli hän ei radikaalina ihmisenä uhrautunut supermummoksi, joka vähän väliä hoitaa lapsenlastaan, vaan kieltäytyi kun ei halunnut, vaikka todella olisin tarvinnut.

Naapurin tyttö hoisi lasta muutaman kerran illalla, nukkuivat suloisesti päät yhdessä, kun tulin kotiin. Rahaa kyllä ei olisi lastenvahtiin ollut, äitiyspäiväraha oli minimissään 54 mk - soskun luukulle piti mennä vielä kun vuosin jälkivuotoja (siellä ei ollut edes käsisuihkua, kiemurtelin tuskissani) ja se oli äärettömän noloa. Soskusta minulle sanottiinkin, että "muista sitten alkaa hakea mahdollisimman pian töitä, että pystyt tuon lapsenkin ruokkimaan."

Rahaa ei siis alussa ollut, ainakaan liikaa, kaupasta ei voinut, eikä voi nykyäänkään, ostaa vaatteita, vaan ne ostetaan kirpparilta, rattaat ja vaunut ja pyörät korjataan itse, vaatteet paikataan itse, ruokia säästetään ja leivotaan, synttärikortit tehdään itse ja joskus pyyhitään takapuolta sanomalehdellä, mm. tässä viimeiset kolme päivää.. heh heh. Mutta sopeutunut olen.

Koetan vähitellen elvyttää henkiin vanhoja harrastuksia, kuten piirtämistä ja tanssimista ja joogaamista, se ei ole helppoa ja hermot menee nopeasti edes yrittämiseen. Hermot on mennyt aikaisemminkin, olen syönyt lääkärin määräämiä masennuslääkkeitä kolme kuukautta kunnes lopetin ne rahan puutteen takia. Olen hakannut halkoja puolimetrisessa lumihangessa lapsi selkärepussa ja siirrellyt yksinäni sadan kilon painoisia tavaroitani vintille ja kasvattanut käsimuskeleitani voimistelemalla tuon tytön kanssa sekä piirtänyt innon vallassa näytetöitä saadakseni töitä.

Joskus menee siis hyvin,silloin heilun kuin heinäseiväs, laitan juhla-aterioita ja siivoan koko huushollin kuin superäiti, joskus menee huonosti ja silloin makaan alakulon ja turhautumisen ja väsymyksen kourissa sängyn pohjalla, enkä usko ikinä löytäväni kadonnutta itseäni. Elämä on sellaista: vaihtelevaa.

Tämä tästä pikkuhiljaa alkaa muuttua, kun tyttö kasvaa ja päätin investoida harrastukseen sen verran, että pääsee kerran viikossa tai kahdessa johonkin hyppimään. Odottavan aika on pitkä, ja se onkin eräs äidin parhaista ominaisuuksista: kärsivällisyys (,jota minulla ei ole ainakaan liikaa), jonka avulla kestää pitkienkin vaikeiden kausien yli.

Voi teitä onnettomia, jotka teette kakaroita ilman, että edellytykset (rahaa, asunto, puoliso jne...) sille ovat olemassa. Onneksi sulla oli nämä sosku ja neuvolan täti, miten sinä onnettoman tyhmä nuori äiti olisit muuten pärjännyt. Unohdin mainita ne masennuslääkkeet!!!

Onko sitä aina pakko bylsiä juovuksissa disco-illan jälkeen ja vielä ilman ehkäisyä.

Tip: käykää edes sukupuolitautitesteissä ennen kuin alatte tulla äideiksi ja isiksi.

Vastuuntuntoisuus on asiaa.