Kaikkea tämä raskaus teettääkin. Raskauduttuani (suunnitelmallisesti) kesällä masennuin muutamaksi viikoksi ilman syytä. Tuntui, että oma elämä on ohi ja kuvittelin vihaavani miestäni. Olin varma, ettei hänkään enää minua rakastanut.
Tilanne eli tunteeni ja ajatusmaailmani normalisoituivat raskauden keskiaikana ja tunsin olevani taas oma itseni. Osasin nauttia raskaudestani ja sen mukanaan tuomasta oikeudesta vähän hössöttää ja kiukutella, jos niikseen tuli.
Noh, nyt raskauden viimeisellä kolmanneksella (31 6) tunteet heittää taas häränpyllyä, mitä tulee tunteisiini mietäni kohtaan. Nyt olen tullut suorastaan iilimadon riippuvaiseksi hänestä, hyvä että töihinsä laskisin. Hän on lähdössä ensi viikoksi työkomennukselle ja minua pelottaa (tuntuu varmalta), että hänelle tapahtuu onnettomuus matkalla...
Lapsemme puolesta en onneksi joudu olemaan huolissani, sillä hän kyllä ilmoittaa hyvinvoinnistaan mojovilla potkuilla aika ajoin =)
Kamalaa tämä tällainen ylitunteellisuus ja taikauskoisuus yhdistettynä kamalaan menettämisen pelkoon! Onko teillä muilla samanlaista ja kuinka siitä olette yli päässeet vai olenko yksinäni mielisairas kummajainen? =)
Tilanne eli tunteeni ja ajatusmaailmani normalisoituivat raskauden keskiaikana ja tunsin olevani taas oma itseni. Osasin nauttia raskaudestani ja sen mukanaan tuomasta oikeudesta vähän hössöttää ja kiukutella, jos niikseen tuli.
Noh, nyt raskauden viimeisellä kolmanneksella (31 6) tunteet heittää taas häränpyllyä, mitä tulee tunteisiini mietäni kohtaan. Nyt olen tullut suorastaan iilimadon riippuvaiseksi hänestä, hyvä että töihinsä laskisin. Hän on lähdössä ensi viikoksi työkomennukselle ja minua pelottaa (tuntuu varmalta), että hänelle tapahtuu onnettomuus matkalla...
Lapsemme puolesta en onneksi joudu olemaan huolissani, sillä hän kyllä ilmoittaa hyvinvoinnistaan mojovilla potkuilla aika ajoin =)
Kamalaa tämä tällainen ylitunteellisuus ja taikauskoisuus yhdistettynä kamalaan menettämisen pelkoon! Onko teillä muilla samanlaista ja kuinka siitä olette yli päässeet vai olenko yksinäni mielisairas kummajainen? =)
Vastaukset 5
Vanhimmat
vainoharhainen pelle toisinaan!:)
jos mieheni ei huomioi minua odottamallani tavalla niin olen varma ettei hän enää rakasta minua..
tarvitsen häntä paljon paljon enemmän nyt kuin aikasemmin.toisinaan tekee vaan mieli pillittää hänen kainalossaan!välillä raivostun pikkuasioista niin paljon että käsken miehen lähteä kävelemään.. onneksi hän ei ole sitä tehnyt!!!:)
menettämisen pelko on kyllä itsellä ollut myös korostuneena.pahimmissa mielikuvissani menetän vauvan tai miehen tai molemmat!
toivottavasti tilanteeni "normalisoituu" kunhan vauva on tullut..en tiedä koska nää hormonit tasottuu mut odotan sitä innolla.
nyt rv 33.
taas olen koko ajan väsynyt ja mikään ei oikein jaksa kiinnostaa.. kolmivuotias lapseni saa kiukunpuuskani niskaan kun äiti ei oikein jaksa.. vähän on rautatableteista hyötyä mutta minkäs sille mahtaa kun olo on kun ilmapalolla ja hyvä kun jaksaa kaupassa käydä ja kavereita morjestamassa. erihelppoa oli kun kotona ei vielä hillunut yhtään termiittiä jolle keksiä päivän ohjelmaa ja viihdytystä. Onneksi tyttöni odottaa innolla vauvaa jota pääsee hoitamaan ja leikkimään isompana.. itse olisin valmis jo synnyttämään kun ei tuosta nukkumisestakaan tule mitää. mulla kans viikkoja 31 5, ja täysin kypsä olotilaani! onneksi 2kk jäljellä!!
Mieheni oli vähän aikaa sitten ulkomaankomennuksella ja olin varma että lentokone putoaa. Olin kauhusta kankea, mutta vaikka minä pelkäsin kuin syövätty ja olin muka aavistanut asian, kone ei pudonnut ja sain hänet takaisin luokseni. Heh..
Nyt pelkään että hän lähtee samanlaiselle komennukselle, koska pelko oli niin kamalaa. Jos pelko tulee taas... Varsinkin kun mahassani kasvaa poikalapsi. Olen elämäni aikana joutunut seuraamaan tuota isättömien poikien tuskaa ja en haluaisi omalleni sellaista. Minä kun en edes oikein ymmärrä noista poikien ja miesten jutuista yhtään mitään.
No alkuraskaus oli hirveää, luulin muutenkin että tulen hulluksi. Nyt olen keskiraskaudessa ja vieläkin sosiaaliset tilanteet ovat kauheita. Lintsaan välillä koulusta, koska en vain pysty menemään sinne. Haluaisin istua siellä yksin, mutta kun se ei onnistu. Lisäksi kaikki tuijottaa mun mahaa. Blääh.. tulis jo kevät ja paistais aurinko.
Täällä ovat edenneet mieliala juuri kuvaustesi mukaisesti!
Välillä tulee nautittua oikein olan takaa raskaana olemisesta, mutta joskus tulee suru (eri tunne kuin masennus) ja itkettää -ilman mitään järkevää syytä.
Hormonien piikkiin menevät nuo ailahtelut... : )
Olen myös erittäin itkuherkkä ja täysin riippuvainen miehen huomiosta. Koko ajan pitäisi saada olla ukon lähellä ja töihinkin pitää soittaa monta kertaa perään,kun ikävä iskee vaikka ukko ei ole kun 8 tuntia pois...heh Onneksi mies ymmärtää eikä hermostu vaikka perään soittelenkin. Kotonakin aina jollain lailla huomioi välillä varsinkin jos huomaa että käyn ärtyneeksi..heh.. Kaikkea ne ukotkin joutuu kestämään =)