katunut rotuvalintaansa vaikka koirastansa sinänsä vaikeuksista huolimatta pitäisikin ja vaihtanut toiseen rotuun jostain tietystä syystä?
Entä onko joku aloittelija ottanut ns.vaikean rodun ja miten on sitten pärjännyt ja onko katunut valintaansa ja meinaako ottaa saman rodun seuraavaksikin koiraksi?
Entä onko joku aloittelija ottanut ns.vaikean rodun ja miten on sitten pärjännyt ja onko katunut valintaansa ja meinaako ottaa saman rodun seuraavaksikin koiraksi?
Vastaukset 21
Vanhimmat
mutta en vaihda rotua, en. Hyvin tyytyväinen olen rotuuni, ensimmäisen kanssa oli vaan vakavia ongelmia. Siinä sai yksi jos toinenkin hampaista alkutaipaleella. Loppuajasta en sitten sanokaan mitään kun koira oli kipeä....
Nämä nykyiset käyttäytyy hyvin ja olen kantapään kautta oppinut miten koiraa ei pidä opettaa. Sen siitä saa kun hommataan lapselle vaativa koira....
..ja mistä rodusta on kyse? Minkä ikäinen olit kun koiran sait?
Olin itse 13 ja rotu on bouvier. Satuin saamaan aika täpäkän yksilön.
Vaikeudet johtui siitä että koira oli minua paljon voimakkaampi, erittäin dominoiva ja tietyssä vaiheessa myös perheemme johtaja. Ja minulla oli vähäinen kokemus seurakoirista eikä tietoakaan siitä, mitä dominanssi on. Paikallisesta palveluskoirakoulutuksista ei ollut ensimmäiseen neljään vuoteen mitään apua, vaikka useamman kerran viikossa kentällä käytiin. Vasta omanrotuisten leiriltä saatiin päteviä neuvoja ja homma alkoi selviämään koira täyttäessä 5 vuotta.
Ruoka- ym leludominassi alkoi kun koira oli 4 kk vanha, muuten oikein mukava puppeli, vielä silloin. Vanhemmiten se yritti repiä kaikki vieraan koirat (urokset pennut ja nartut), ei päästäny ihmisiä sisälle taloon tai ulos talosta jos omia ei ollu komentamassa, myöskään vieraat ei saanu pahimmassa vaiheessa liikkua sisällä, jos koira ei ollu käskyn alla.
Noin viis vuotiaana homma saatin vihdoin selväks ja elämä oli ihanaa sen kanssa kunnes se sairastui ja piti lopettaa. Vieraatkin oppivat ajan myötä, että vaikka koira näyttää nallekarhulta niin sitä ei kannata mennä halimaan.
..ja en tiennytkään että niissä voi olla noinkin paljon potkua..minkäluonteisia nämä jälkimmäiset koirasi on ja onko narttuja vai uroksia..oliko eka koirasi muuten uros vai narttu ja miksi vanhempasi päätyivät voimakkaaseen pk-rotuun?
... varsinkin sellaisissa linjoissa, joissa arvostetaan enemmän terveyttä ja luonnetta kuin puudelimaista turkkia. Bouvierin luonne ja käyttöominaisuudet ovat kärsineet pahasti viimeisen 20 vuoden aikana ulkomuotojalostuksen takia. Mutta silloin tällöin hienoja yksilöitä vielä löytyy.
Porukoilla on nyt 2 narttua (joita pidän tavallaan myös ominani) ja ne ovat oikein lupsakoita tapauksia. Nuoremmalta löytyy hieman enemmän luonnetta, mutta uusissa tilanteissa sitä voi kuvailla araksi.
Vanhempi narttu nuolee kuoliaaksi kaikki murtovarkaat =D eli täysin pullataikinaa koko hurtta, mutta kyllä se pentujaan osasi puolustaa, josta voi päätellä että jossain taustalla se puolustusvietti lymyilee. Pitää vain olla tarpeeksi hyvä syy toimia.
Nuorempi narttu on hieman arka, mutta oikeanlaisella tukemisella uskaltaa toimia. Kumpikin narttu on erittäin hyvin tietoisia omasta paikastaan laumassa, eikä niiden kanssa ole ollut mitään ongelmia johtajuuden suhteen. Vanhemmalla nartulla on pk-viestistä tulos ja nuorempi vielä harjoittelee.
Tämä minun ikioma nykyinen koirani on uros, ja se on vasta syksyllä tullut minulle. Vaikka koira täyttää tänävuonna 6 vuotta, minulle ei ole kertaakaan ollut mitään ongelmia tuon johtajuuden suhteen. Asiaa auttaa se, että koira on valmiiksi koulutettu ja minä taas tiedän, missä asioissa ei saa antaa periksi. Ensimmäisen viikon aikana selvitettiin arvojärjestys ja sen jälkeen ei ole tarvinnut neuvotella mistään asiasta. Toisista uroksista tämä menee käskemällä nätisti ohi. En kyllä epäile etteikö ilman käskytystä vastaisi rähjäämiseen. Uros uskaltaa ja osaa pitää huolen omistaan, ei taatusti tule kukaan minua nykimään pimeällä kadulla, sen sai yksi tulenpyytäjä kokea eräänä iltana. Käskyn saatuaan koira asettuu odottamaan että minä hoidan tilanteen, eikä yritä puuttua siihen enää.
Erittäin tyytyväinen olen rotuun, mutta olen kokenut myös tuon ikävä puolen, eli jatkuvasti sairastelevan koiran elättämisen... Bouviereissa on jonkun verran periytyviä sairauksia, uusimpana AIHA. Se on huonoa tuuria, jos oma koira sattuu siihen sairastumaan.
Koira oli uros. Unohdin sen varmaan edellisessä mainita.
Sitä en tiedä, mikä oli perimmäinen syy bouvieriin päätymisessä. Kenties näyttelyissä nähty briard jota vanhempani luulivat bouvieriksi? Luonteella on ollut vaikutusta lopullisen valinnan tekemiseen, samoin sillä että rotu ei ole kovin yleinen, toisin sanoen siinä ei olisi paljoa sairauksia. Sen virheen saimme nahoissamme tuntea, mutta kysehän oli loppujen lopuksi vain yksilöstä ja bouviereissa on paljon terveitä koiria, jotka käyvät eläinlääkärillä vain rokotuksissa.
Jos haluat enemmän ja syvemmin keskustella bouvierista, niin mailaa mulle =)
[email protected]
että uroksesi kävi jopa narttujen ja pentujen kimppuun, mikä ei ole koulutuskysymys vaan ihan päänsisäinen juttu..tervepäinen uros ei tietääkseni pitäisi käydä nartun kimppuun..
Vanhempasi tekivät kyllä oudon valinnan noin nuorelle tytölle enkä kyllä usko että briardikaan olisi ollut hyvä valinta melkoisen energiansa vuoksi..
Mikä sairaus koirallesi tuli?
Siitä ensimmäisestä koirasta voidaan sanoa ihan ammattikouluttajan sanoin; "täydellisen epäsosiaalinen kaikkia koiria kohtaan". En mie uskokaan että sillä ihan kaikki oli kotona. Mutta toisaalta kun sen tiesi, niin vältettiin sellaisia tilanteita, joissa vahinkoja vois sattua. Minun mielestä, tällainen koira vaatii omistajaltaan paljon vastuuta ja kykyä ennakoida tilanteita. Muutama läheltäpiti-tilanne sattui ja sen jälkeen osasin reagoida mahdolliseen räjähdykseen oikein.
Suomalainen koirakulttuuri on sellainen, että kaikkien koirien tulisi olla halittavissa ja pusuteltavissa, vaikka omistaja ei ole paikalla. Koira ei myöskään saisi puolustaa omaa aluettaan, omistaja maksaa jos koira omalla pihallaan puree pihalle tullutta henkilöä. Olen aina ihmetellyt sitä, miksi koira ei omaansa saa puolustaa, kun ajatellaan esim. laumanvartijarotuja ja kuinka ne toimivat. Bouvier kuitenkin on ollut maatilan yleiskoira mm. vahti, sille minun mielestäni kuuluu tietynlainen vahtimistaipumus. Esimerkiksi Hollannissa ja Belgiassa, jossa bouvier on yleinen rotu, kaikki tietävät sen että kannattaa soittaa ennen kylään menoa, muuten saattaa käydä köpelösti. Siellä päin hyväksytään normaalina asiana se, että koira puolustaa omaa aluettaan. Täysin lutuinen koira, niin kuin tuo meidän vanhempi, ei ole rodunomainen bouvier.
Ihmisjoukkoihin Papamn kanssa mentäessä ongelmat voitiin ehkäistä etukäteen käyttämällä kuonokoppaa. Ei se ihan täyshirviö ollu, koska kisattiin pk-jälkeä sen kanssa ilman rähinäongelmia. Papalla oli sellanen halu saada tietyn verran omaa tilaa, noin pari metriä joka suuntaan, sen matkan ulkopuolella se sieti aika hyvin jopa muita koiria. Jos toinen koira tuli sen "säteen" sisäpuolelle, niin silloin räjähti. Ihmisiä se oman reviirin ulkopuolella sieti aika hyvin, paitsi silloin, kun joku tuli minua koskettelemaan, vähintään rähähdys silloin kuului. Niin pitkään kun vieraat ihmiset eivät koskeneet minuun tai koiraan niin oikein hyvin tultiin toimeen. Taipaleen aikana tuli vastaan muutamia sellaisia "mahtiuroksia" että jopa Pappa oli hiljaa niiden läsnä ollessa. Ja pari narttua joiden kanssa se alentui leikkimään. Tosin omalla reviirillä kaikki koirat erästä narttua lukuun ottamatta sai kyytiä. Olen tavannut myös muita sellaisia koiria (muitakin kun buvveja), uroksia sekä narttuja, jotka eivät pidä muiden koirien lähestymisyrityksistä. Kaikki koirat eivät ole koirapuistomateriaalia, epäsosiaalisia löytyy myös.
Juu, myönnän että rotuvalinta oli outo, mutta oikeiden ihmisten kanssa asia saatiin hoitoon ja koira tottelemaan. Papalla noita sairauksia oli aikamoinen pino, mutta jos aloitetaan lievimmästä päästä; puuttuvat p2 hampaat ylhäältä, D lonkat, 1,5 vuoden korvatulehduskierre liian ahtaiden ja karvaisten korvakäytävien takia -> parani leikkauksella, epilepsia joka puhkesi koiran ollessa pari vuotias paheni sen ollessa 6 vuotias aina raivokohtauksiin asti (kohtaukset pitkiä, erittäin rajuja ja koira ennen kohtausta niin agressiivinen että huhhuh....) Epilepsia oli lopullinen syy miksi päätettiin koira laittaa monttuun. Lääkkeista ei silloin löytyny sopivaa vaihtoehtoja eikä kukaan osannu oikein neuvoa kys. sairauden kanssa.
ja kattavaa teitoqa niista ja niiden esiimtymisestä löydät osoitteesta; http://www.suomenbouvier.fi/JOT.pdf Sieltä löytyy bouvierin jalostuksen tavoiteohjelma, jossa myös luetellaan yleisimmät ja hieman harvinaisemmat sairaudet, joida bouviereilla on todettu esiintyvän. Tuo AIHA on sellainen mörkö, että itse laittaasin kyseisen koiran ja lähisukulaiset täydelliseen jalostuskieltoon. Mutta sehän ei ole minun päätettävissäni...
sairaudetkin vaikutti melkoisen paljon koirasi luonteeseen..:(
niinhän ne tekivät. Ja ikävää oli elää sellaisen kiukkupussin kanssa kun sairaudet olivat pahimmillaan, mutta koiran perusluonne oli niin mahtava, etten päivääkään vaihtaisi pois. Jos koiran sairaudet olisi saatu paremmin kuriin, minulla voisi tälläkin hetkellä olla vanhusbouvier, jolla on juuri sellainen luonne, kun bouvierilla mielestäni pitää olla.
Elikkä ei pyöri turhaan jaloissa ja kerjää koko ajan huomiota. Kestää pihalla vapaana ja viihtyy omissa oloissaan. Tottelee ja toimii silloin kun tilanne sitä vaatii. On rauhallinen ja varma, eikä häslää turhaan. Suojelee omaa laumaansa ja tulee riittävän hyvin toimeen muiden omaan laumaan kuuluvien eläinten ja ihmisten kanssa. On yhden ihmisen koira ja luottaa ja tarvittaessa turvautuu omaan ihmiseensä. Vahtii kotia ja pihaa ja on lahjomattomaton vahti. Omaa karkean turkin joka on säänkestävä eikä takkuunnu helposti.
Siinä muutamia ominaisuuksia mitä bouvierissa arvostan.
olen erehtynyt ottamaan (toisenkin kerran!) sakemanninartun, joka oli ihan liian pehmeä saksanpaimenkoiraksi, tai edes käyttökoiraksi yleensä.
Hyvin tottelevaisia ja koulutettavia molemmat, mutta särmää puuttui. Ei kai ole tarkoitus, että jos on pikkuinen eukko ja kohtalaisen kokoinen koira, että sen eukon pitää olla terävähampaisempi ja luonteeltaan koiraa särmikkäämpi? Kyseisiltä yksilöiltä puuttui myös hillitön ulkonajuoksemisen halu. Outoa sinänsä. Halusivat lenkin sijasta jäädä kotipihaan...
Vaan sitten vaihdoinkin dobermanneihin, ja niihin olen ollut tyytyväinen vuosikymmeniä. Lisukkeena ja värinä elämässä myös basenjilauma, toinen hyvä valinta: se ei kumartele ketään, vaan tietää oman arvonsa.
Vaan eihän täällä hyvistä valinnoista pitänytkään kertoilla, sorry..
lähinnä näyttelylinjaisia? Sakemanneissa taitaa olla paljon vaihtelua luonteissa..oletko muuten tutustunut tuohon valkoiseen paimenkoiraa eroaako se paljon luonteessa..??
dobberit taitaa olla varmempia ja tasapainoisempia..??
taidettu olla muoriskan sakemanniaikoihin vielä täällä kuultukaan mistään linjoista.
Edellisistä keskusteluista olen muistavinani, että hänellä ei sakemannia ole ihan eilen ollut ;)
Sen voin sanoa, että valkkarilla ei paljonkaan ole sakemannin kanssa yhteistä luonteen puolesta.
"Entä onko joku aloittelija ottanut ns.vaikean rodun ja miten on sitten pärjännyt ja onko katunut valintaansa ja meinaako ottaa saman rodun seuraavaksikin koiraksi?"
Otin ns. vaikean rodun ensimmäiseksi koiraksi. Kaikki arvaa minkälaista kommenttia siitä tietenkin sain... Eikä aikaakaan kun tuli toinen saman rotuinen. Kyllä sen ensimmäisen kanssa kaikki tuli opeteltua kantapään kautta. No ei kaduttanut kuitenkaan.
Näitten jälkeen kuitenkin rotu vaihtui mutta se on toinen juttu.
ja minkälaisia vaikeuksia ilmaantui ja miksi sitten näiden kahden jälkeen vaihdoit rotua toiseen..oliko kyse puhtaasti vain että halusit vaihtaa rotua kokeilumielessä vai terveys vai joku muu..??
Olenhan se joskus maininnut että sakemanneja on ollut. Terveys petti kummallakin. Ensin vanhemmalta meni selkäranka ja lonkat todella huonoon kuntoon ja liikkuminen oli vaikeaa, sitten täysin yllättäen jokin sairaus, syöpä tai sydänvika vei pojan sateenkaari silloille. Toinen ei myöskään nivel vaivoilta välttynyt ja lopulta meni täysin yllättäen todella huonoon kuntoon ja tutkittaessa sairasti niin montaa syöpää kuin nyt koira voi sairastaa, ei voinut muuta kun lopettaa.
Aloin kyselemään monilta luotettavilta tahoilta että mikä on nyky sakujen tilanne ja lääkärit ja kasvattajat sanoi että aika romuja ovat.
Älkää nyt sakemannien omistajat ja kasvattajat vetäkö hernettä. Mielestäni rotu on aivan mahtava, mutta nuo terveys asiat. Jossakin on mennyt pieleen.
Samalla kyselykierroksellani kyselin nykyisen rotuni terveys tilannetta joka on hyvä. Päätökseen vaikutti myös että ko. rodun kanssa on tullut toisissa yhteyksissä pelattua muksuna niin valinta oli selvä. Paimenia nämäkin:)
Kun ensimmänen vanhus poistui tuli nykyisen rodun edustaja pian taloon ja toisen mentyä tuli sitten toinenkin joten välillä oli kumpaakin rotua yhtä aikaa.
puhua enemmän roduissa ilmenevistä ongelmista..ja saadaan ehkä näin myös osan ongelmista poistettua näistä hienoista roduista. Ja onhan se niin että täysin ongelmatonta rotua ei ole...ja valveutuneisuutta vaaditaan niin kasvattajilta kuin koiran ostajilta. Mihinkä rotuun vaihdoit?
En ole ollut kovin rotu-uskollinen, vaikka yhdelle rodulle olenkin sydämeni täysin menettänyt
Minua hiukan kaduttaa.Kokemusta koirista on lapsesta asti,myös kasvatus ja näyttelypuolelta.Kun muutin pois kotoa,niin koiria ei tullut mukaan ja pienen yksin elon jälkeen oli pakko jatkaa harrastusta.
Päätin kuitenkin vaihtaa rotua aktiivisempaan mutta pysyen samassa kokoluokassa.
Vuoden rotuvalinta miettimisen jälkeen päädyin trimmattavaan vaativa turkkiseen rotuun.Tämä tuntui hyvältä valinnalta,ja etukäteen tiedusteluiden pohjalta ajattelin että mieluummin käytän ajan turkin kunnossa pitoon,kuin karvojen imurointiin lattiolta.
Mutta kuinkas kävikään,vaikka ostin lupaavan koiran näyttelyjä ajatellen hänen turkkinsa ei kehity niin kuin pitäisi.On jäänyt sen verran pentumaista turkkia että on ihan mahdoton pitää turkkia selvänä ilman että se alkaisi huopaantumaan. Hoidin turkkia ohjeiden mukaan,ja selvitin sitä joka päivä tunnin verran ja samat paikat oli takkuja täynnä jo seuraavana päivänä vaikka minkälaisia konsteja olisi yrittänyt.
Lisäksi tunnin takkujen selvittämisen jälkeen menee tietenkin aikaa koiran muuhun hoitoon ja lisäksi pitäisi olla aikaa perheellekkin ja muun elämän ylläpitämiseen.
Kun loukkasin itseni niin että en pystynyt enää turkkia selvittää joka päivä,oli pakko luopua näyttelyhaaveista ja leikkasin turkin lyhyeksi osittain.
Vaikka koiraan olen tyytyväinen kaikella muulla tavoin,ja luonne hänellä on täysi 10.Niin silti näyttely ja kasvatusharrastuksen vuoksi kaduttaa.En pystyisi hoitamaan toista samanlaista tapausta,saati jos koiria olisi vielä enemmän.
On käynyt mielessä rodun vaihto taas,vaikka muuten olen rakastunutkin tähän rotuun.Ja kelpaisi koirallenikin leikkikaveri,joten tarvii tässä huolellisesti miettiä.Haluaisin kuitenkin harrastukseni jatkuvan koska se on minun verissäni.
mistä roduista puhutte ja mitä haitte sitten puolestaan toisesta rodusta..ymmärrän kyllä ettei kukaan halua mustamaalata mielirotuja mutta olisi kiva tietää enemmän kokemuksistanne.. itse puolestani olen rotu-uskollinen kettikselle..mutta nyt epilepsian ja arkuuden vuoksi..aion kyllä perehtyä paremmin seuraavan koiran hankintaan ja linjoihin..kettiksen aion ottaa edelleen, mutta toivon että löydän vahvahermoisen ja terveen
ja haluaisin tulevaisuudessa ottaa sille sitten kaverin, mutta olen aatellut kokeilla kokemuksen vuoksi myös toistakin rotua..dalmis oli kyllä lapsuudessa, mutta se oli ihan kuin toinen koira mitä tulee nykylinjoihin..rauhallinen ja vaatimaton. :)