Tämä ei varmasti ole sopivin foorumi mihin kirjoittaa, mutta parempaakaan kategoriaa en keksinyt.
Mieltäni askarruttaa kysymys mitä syitä on elää?
Jokaisen elämällä on oltava jokin tarkoitus, useimmilla ihmisillä se on eri. En vain tiedä mikä olisi oma syyni. Se, että ei ole syytä elää ei ole mielestäni syy kuolla, mutta mielestäni elämä itsessään ei myöskään ole syy elämiseen. Paradoksaalista ajattelua.
Pystyn luettelemaan mielestäni kymmeniä hyviä syitä kuolla. Mikään niistä ei ole ikinä tullut (valitettavasti?) kohdalleni. Miksi on niin vaikea löytää elämälle syy, kun kuolemalle on useita?
Se mitä yritän nyt sanoa on, että
elämäni on vain harmaata tyhjyyttä ja täynnä kysymyksiä ilman vastauksia. Ei ole surua, mutta ei myöskään iloa. En koe halua elää, mutta en myöskään koe tarvetta ottaa henkeäni. En silti näkisi siinä mitään väärää tai tuomittavaa, jos saisin siihen vain syyn, koska syytä elämiseenkään ei ole.
Olen menestyvä ihminen ilman vaikeuksia tai huolia, mutta tämä tarkoituksen puute vaivaa. Erittäin paljon. Raha ei ole tuonut iloa, en näe iloa perheessä ja uskontoja en hyväksy. Muiden ihmisten auttaminen? En välitä muista ihmisistä, heidän elämistään, heidän tunteistaan jne. Olenko täysi sosiopaatti? Kenties.
Mieltäni askarruttaa kysymys mitä syitä on elää?
Jokaisen elämällä on oltava jokin tarkoitus, useimmilla ihmisillä se on eri. En vain tiedä mikä olisi oma syyni. Se, että ei ole syytä elää ei ole mielestäni syy kuolla, mutta mielestäni elämä itsessään ei myöskään ole syy elämiseen. Paradoksaalista ajattelua.
Pystyn luettelemaan mielestäni kymmeniä hyviä syitä kuolla. Mikään niistä ei ole ikinä tullut (valitettavasti?) kohdalleni. Miksi on niin vaikea löytää elämälle syy, kun kuolemalle on useita?
Se mitä yritän nyt sanoa on, että
elämäni on vain harmaata tyhjyyttä ja täynnä kysymyksiä ilman vastauksia. Ei ole surua, mutta ei myöskään iloa. En koe halua elää, mutta en myöskään koe tarvetta ottaa henkeäni. En silti näkisi siinä mitään väärää tai tuomittavaa, jos saisin siihen vain syyn, koska syytä elämiseenkään ei ole.
Olen menestyvä ihminen ilman vaikeuksia tai huolia, mutta tämä tarkoituksen puute vaivaa. Erittäin paljon. Raha ei ole tuonut iloa, en näe iloa perheessä ja uskontoja en hyväksy. Muiden ihmisten auttaminen? En välitä muista ihmisistä, heidän elämistään, heidän tunteistaan jne. Olenko täysi sosiopaatti? Kenties.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Jotkut eivät koskaan pohdi syytä elämiseen. Tai näin he väittävät.
Itse olen toistuvasti pohtinut, mistä löytäisi sen elämäntarkoituksen. Se ei voi olla se, että on sattunut syntymään ja sitten on vaan elettävä, kunnes kuolema korjaa.
"Elämästä pitää nauttia, se on lahja." Joopa joo. Mitenkäs nautit, jos et vaan nauti. Kun kaikki tuntuu pakolta ja velvollisuudelta. Minulla on tosin ensi kertaa pitkiin aikoihin myös rahahuolia, kun olen ollut niin pitkään sairaslomalla. Materialistina saan edes jotain nautintoa, kun ostelen kauniita esineitä - nyt niihinkään ei ole varaa.
Ehkä pitää vaan uskoa, että joskus se elämäntarkoitus sitten valkenee.
Sen olen jo tajunnut, että sitä ei ole työ, joka ei tuota tyydytystä. Ja vaikka tuottaisikin, se ei riitä. Arvojen pohdiskelu ja uudelleenarviointi voi parantaa tilannetta. Ne minä olen jo läpikäynyt, mutta silti se jokin puuttuu.
Toiset pitää hauskaa. Mutta kun se hauskanpitokaan ei enää ole hauskaa, kun sitä on tarpeeksi pitänyt. Eli ei toimi myöskään, että elämäntarkoitus on ikävän karkoitus. Ei tää niin simppeliä sentään ole. Joskus toivoisi, että olis itse niin simppeli, että se riittäisi eikä muuta osaisi kaivata. Vaan minkäs ajatuksilles teet.
Jo ennenkin, mutta nyt viimeisen vuoden olen tätä pohtinut ja yrittänyt löytää elämälleni uutta suuntaa. Eipä ole vielä valjennut.
Jaksamista sinulle.
Kuin mun kynästä, en tiennyt että jossain toisetkin ajattelee näin! Mä olen pienestä asti pohtinut kovasti elämän tarkoitusta (nyt 24), ja viime aikoina tullut siihen tulokseen, ettei tässä ole mitään mieltä.
En tunnista itsessäni masennusta, mutta kun pohdin järkevästi elämääni miettien syitä elää, niitä löytyy hämmästyttävän vähän. Olen kyllä tavallaan tyytyväinen elämääni. Mulla on uskomattoman ihana parisuhde, kiva duuni ja asiat kaikin puolin mallillaan, mutta koska en mielestäni kykene niistä tarpeeksi nauttimaan ja eläminen ylipäätään tuntuu välillä raskaalta, olen tullut siihen tulokseen, että olen elinkelvoton yksilö ja on kaikkien kannalta jokseenkin turhaa jatkaa tätä elämää.
En ole tekemässä itsaria, koska en tunne voimakasta halua kuolla, vaikka elämänhalunikaan ei ole erityisen kiihkeä.
Monet ihmisethän saavat tarkoituksen elämälleen esim. lapsista tai työstä. Koska he voivat keskittyä täysillä johonkin (oli se sitten harrastus, jälkikasvu, ura tai mikä vaan), he haluavat elää. Itselleni työ on vain keino elättää itseni, lapsia en halua (mukavuussyyt, ja puolisollani on jo yksi edellisestä liitosta) ja vaikka rakastankin miestäni en pysty tekemään sitä niin täysillä kuin haluaisin.
Mussa tuntuu olevan melkein kuin kaksi eri persoonaa. Toisaalta itsetuntoni on surkea ja vihaan itseäni, tunnen olevani ruma yms., mutta välillä olen jopa liiankin itserakas ja ulospäinsuuntautuva, pursuan energiaa, tunnen olevani voittamaton ja olen suorastaan agressiivinen.
Mielenkiintoista että pidät itseäsi sosiopaattina, itse olen aina mieltänyt olevani liiankin tunteellinen henkilö, mutta viime aikoina olen pystynyt puntaroimaan elämääni täysin järjen kannalta.
Omituinen olotila, ehkä meissä sittenkin on jotain vialla?