elämä ohi?

neuvolassa, sieltä ohjattiin tk-psykologille. Kävin kolme kertaa, ohjeena lisää unta ja riittävästi ulkoilua ja omia harrastuksia. Niinpä. Lapsen ja mahan kanssa hankala järjestää, ei voi harrastaa muuta kuin mitä voi tehdä lapsen nukkuessa tai lapsen kanssa.

pienen pojan odottava äiti kirjoitti:

neuvolassa, sieltä ohjattiin tk-psykologille. Kävin kolme kertaa, ohjeena lisää unta ja riittävästi ulkoilua ja omia harrastuksia. Niinpä. Lapsen ja mahan kanssa hankala järjestää, ei voi harrastaa muuta kuin mitä voi tehdä lapsen nukkuessa tai lapsen kanssa.

Muutaman kuukauden kuluttua sinulla on ihana käärö, jota rakastat yli kaiken.

Omasta puolestani voin kertoa, että lapsi hankittiin lähinä velvollisiuudesta, eli oikea ikä, oikea hetki. Koko odotusaikana ei minulla ollut mitään tunteita sitä masuasukkia kohtaan, Mutta kun poikani syntyi...voi poijat... sitä tuneiden sekamelskaa...


Oletkohan valmis äidiksi? Jos sinusta tuntuu ahdistavalta ja lapsi mahassa ja aikanaan vauvaná tuntuu taakalta, olet hakoteillä? Vauvan kanssa ei tetenkään voi harrastaa ihan mitä vaan, mutta aika paljoon pystyy jos vain halua.

Jos neuvolassa puhuminen ei auta, ota yhteys mielenterveysstoimistoon,

pienen pojan odottava äiti kirjoitti:

neuvolassa, sieltä ohjattiin tk-psykologille. Kävin kolme kertaa, ohjeena lisää unta ja riittävästi ulkoilua ja omia harrastuksia. Niinpä. Lapsen ja mahan kanssa hankala järjestää, ei voi harrastaa muuta kuin mitä voi tehdä lapsen nukkuessa tai lapsen kanssa.

ollakin, mutta ymmärrän tilanteesi,jos sinulla on siinä vielä lapsikin mukana,etkä voi hänestä vastuuta toiselle antaa. Raskausaikana nuo hormonitkin tuppaa hyrräämään ylikierroksilla ja jaksaminen on niin fyysisesti kuin henkisestikin vaikeaa. Itselläni on useampi lapsi ja näin jälkikäteen tulee joskus niin ahaa-elämyksiä kuin taivastelujakin niistä ajoista mieleen kun oli pieniä helmoissa ja lisää odotti,aina ei naurattanut tosiaankaan...kynnys hakea apua oli korkea ja kun lopulta haki,helpotti puhuminen hiukan...minua auttoi myös se,että oli mies joka jakoi alkuaikoina varsinkin paljon lapsi arkea ja sitten taas aikuiskontaktit ystäviin,eli kyläilyt puolin ja toisin.

En oikein enempää osaa neuvoa, kuin että puhu ,lepää ja pidä yhteyttä ystäviin,tapaa muita...aika on rankkaa, mutta kun lapset kasvavat elämä helpottuu ja jo sitten kun pääset raskausajasta eteenpäin eikä maha vaivaa, niin olokin tasaantuu,vaikka ei ihan heti.

Päivä kerrallaan ja pieniä hyviä asioita miettimällä tai etsimällä siitä tulevasta päivästä, niin selviää...ei se elämä kurjaksi muutu, rikkauksiakin löytyy, mutta valitettavasti jotkut meistä naisista tuntuu kokevan asiat raskaasti, vaikka niitä hyviäkin asioita on paljon,ne vain näkee jälkeenpäin.

Toivottavasti kuitenkin jaksat taas eteenpäin..

Paljon venhmpi kirjoitti:

Muutaman kuukauden kuluttua sinulla on ihana käärö, jota rakastat yli kaiken.

Omasta puolestani voin kertoa, että lapsi hankittiin lähinä velvollisiuudesta, eli oikea ikä, oikea hetki. Koko odotusaikana ei minulla ollut mitään tunteita sitä masuasukkia kohtaan, Mutta kun poikani syntyi...voi poijat... sitä tuneiden sekamelskaa...


Oletkohan valmis äidiksi? Jos sinusta tuntuu ahdistavalta ja lapsi mahassa ja aikanaan vauvaná tuntuu taakalta, olet hakoteillä? Vauvan kanssa ei tetenkään voi harrastaa ihan mitä vaan, mutta aika paljoon pystyy jos vain halua.

Jos neuvolassa puhuminen ei auta, ota yhteys mielenterveysstoimistoon,

mutta kun yksi lapsi jo on, niin äiti olen jo. Esikoista odottaessa sitä mahaa rakasti jo alkuvaiheesta asti, vaikka koko touhu pelottikin. Nyt ei jää energiaa miettiä paljonkaan maha-asukkia ja se tuntuu pahalta. Mutta jospa se sitten synnyttyään tuntuisi enemmän omalta ja rakkaalta.

mistä apua voisi kirjoitti:

ollakin, mutta ymmärrän tilanteesi,jos sinulla on siinä vielä lapsikin mukana,etkä voi hänestä vastuuta toiselle antaa. Raskausaikana nuo hormonitkin tuppaa hyrräämään ylikierroksilla ja jaksaminen on niin fyysisesti kuin henkisestikin vaikeaa. Itselläni on useampi lapsi ja näin jälkikäteen tulee joskus niin ahaa-elämyksiä kuin taivastelujakin niistä ajoista mieleen kun oli pieniä helmoissa ja lisää odotti,aina ei naurattanut tosiaankaan...kynnys hakea apua oli korkea ja kun lopulta haki,helpotti puhuminen hiukan...minua auttoi myös se,että oli mies joka jakoi alkuaikoina varsinkin paljon lapsi arkea ja sitten taas aikuiskontaktit ystäviin,eli kyläilyt puolin ja toisin.

En oikein enempää osaa neuvoa, kuin että puhu ,lepää ja pidä yhteyttä ystäviin,tapaa muita...aika on rankkaa, mutta kun lapset kasvavat elämä helpottuu ja jo sitten kun pääset raskausajasta eteenpäin eikä maha vaivaa, niin olokin tasaantuu,vaikka ei ihan heti.

Päivä kerrallaan ja pieniä hyviä asioita miettimällä tai etsimällä siitä tulevasta päivästä, niin selviää...ei se elämä kurjaksi muutu, rikkauksiakin löytyy, mutta valitettavasti jotkut meistä naisista tuntuu kokevan asiat raskaasti, vaikka niitä hyviäkin asioita on paljon,ne vain näkee jälkeenpäin.

Toivottavasti kuitenkin jaksat taas eteenpäin..

En osannut odottaa, että täältä löytyisi näin kannustava vastaus... :-) Tänään on jo parempi päivä, näin väliin ainakin, edelliset olivat koko päivä itkua ja huutoa. Monenmoisia asioita tässä on nyt perheenlisäyksen lisäksi tapahtunut ja muuttunut, sopeutuminen ympäristönmuutoksiin tuntuu olevan tällä kertaa raskasta. Olet varmaan oikeassa siinä, että mahan häviäminenkin jo helpottaa oloa. Kiitokset sinulle ja hyvää jatkoa!

pienen pojan odottava äiti kirjoitti:

En osannut odottaa, että täältä löytyisi näin kannustava vastaus... :-) Tänään on jo parempi päivä, näin väliin ainakin, edelliset olivat koko päivä itkua ja huutoa. Monenmoisia asioita tässä on nyt perheenlisäyksen lisäksi tapahtunut ja muuttunut, sopeutuminen ympäristönmuutoksiin tuntuu olevan tällä kertaa raskasta. Olet varmaan oikeassa siinä, että mahan häviäminenkin jo helpottaa oloa. Kiitokset sinulle ja hyvää jatkoa!

Minäkin olin jonkinlaisen masennuksen partaalla odottaessani toista lastani loppumetreillä. En voi tietenkään luvata mitään, mutta kerronpa kuitenkin, että minun oloni parani x100 kun sain mahan pois ja vauvan ulos. Vaikka vauvan kanssa on levottomia öitä, niin ne ovat kuitenkin aina parempia kuin ne loppuraskauden tuskaiset tönkköyöt. Kun vauva tulee, on jo niin paljon tekemistä esikoisen ja vauvan kanssa ettei ehdi potea minkäänlaista masennusta jos aikoo pitää arjen kasassa. Sitä paitsi tekeminen, aktiivisuus pitää mielen kunnossa.

Psykologit ym. ammattiauttajat ovat varmasti hyvä apu jos on jokin tietty, erityinen asia joka painaa mieltä, mutta tuossa tilanteesa uskoisin ajan ja ajan mukanaan tuomien elämänmuutosten parantavan olosi itsestään.

Ja vielä yksi vihje; jos tuntuu että elämä potkii päähän niin potkaise takaisin!!! Voimia!

nap kirjoitti:

Minäkin olin jonkinlaisen masennuksen partaalla odottaessani toista lastani loppumetreillä. En voi tietenkään luvata mitään, mutta kerronpa kuitenkin, että minun oloni parani x100 kun sain mahan pois ja vauvan ulos. Vaikka vauvan kanssa on levottomia öitä, niin ne ovat kuitenkin aina parempia kuin ne loppuraskauden tuskaiset tönkköyöt. Kun vauva tulee, on jo niin paljon tekemistä esikoisen ja vauvan kanssa ettei ehdi potea minkäänlaista masennusta jos aikoo pitää arjen kasassa. Sitä paitsi tekeminen, aktiivisuus pitää mielen kunnossa.

Psykologit ym. ammattiauttajat ovat varmasti hyvä apu jos on jokin tietty, erityinen asia joka painaa mieltä, mutta tuossa tilanteesa uskoisin ajan ja ajan mukanaan tuomien elämänmuutosten parantavan olosi itsestään.

Ja vielä yksi vihje; jos tuntuu että elämä potkii päähän niin potkaise takaisin!!! Voimia!

vastauksestasi. Olen aika huono potkimaan takaisin ja tässä tilanteessa pitää olla varovainen tekemistensä ja sanomistensa kanssa, ettei asuminen täällä muutu vielä pahemmaksi. Mutta päätin tuossa karata ensi viikoksi kotikonnuilleni, jospa siellä "omien ihmisten" parissa hermo vähän rauhoittuisi lepäämään. Kiitos ja hyvää jatkoa!! :-)