olen jo yli vuoden ollut vakavasti masentunut. sairaalassakin tuli oltua vuos sit joitain viikkoja, välillä olo helpottuu, mutta nyt on taas ylivaikea olla itsensä kanssa.
tosissaan oon yrittänyt jaksaa, mutta pari viikkoo sit ei enää kestäny ja viiltely vajaan vuoden tauon jälkeen jatkui.
mua on pienenä käytetty seksuaalisesti hyväksi (ei insestitapaus), jonka takia en ole sinut oman seksuaalisuuteni kanssa. en tunne kuuluvani mihinkään seksuaaliseen suuntautumiseen.. kaikki tuntuu jotenkin vieraalta.
toiveissa on ollu oma perhe jo jonkin aikaa, mutta tuntuu turhauttavalta, kun suurimmalle osalle miehistä oon se "hyvä jätkä naiseks" -tyyppi. sit jos joku onkin kiinnostunut, niin se ei ole sellainen, joka sisimmässäni sopisi minulle mitenkään.
eläimiä olen ottanut piristykseksi ympärilleni ja niistä eniten nautin, mutta ajatus siitä, että jää lopun ikää naimattomaksi ja perheettömäksi eläinakaks pelottaa.
haluan täältä pois, haluan tän ahdistuksen pois. kuolemalla tuon saavuttaisin. toki monet jäisi suremaan, mutta enkö saisi edes yhden kerran olla itsekäs ja tehdä niin kuin haluan?
jäähyväisviestejä jo kirjoittelemassa olen. tekotapakin on jo selvillä, toivottavasti onnistun. tosin pari kertaa psykolla vielä käyn, mut sit se taitaa olla siinä (jollen rehellisyyspuuskassani taas kerro sille suunnitelmistani...) sairaalaan en halua enää lisää masentumaan. lääkkeetkään ei auta.
tosissaan oon yrittänyt jaksaa, mutta pari viikkoo sit ei enää kestäny ja viiltely vajaan vuoden tauon jälkeen jatkui.
mua on pienenä käytetty seksuaalisesti hyväksi (ei insestitapaus), jonka takia en ole sinut oman seksuaalisuuteni kanssa. en tunne kuuluvani mihinkään seksuaaliseen suuntautumiseen.. kaikki tuntuu jotenkin vieraalta.
toiveissa on ollu oma perhe jo jonkin aikaa, mutta tuntuu turhauttavalta, kun suurimmalle osalle miehistä oon se "hyvä jätkä naiseks" -tyyppi. sit jos joku onkin kiinnostunut, niin se ei ole sellainen, joka sisimmässäni sopisi minulle mitenkään.
eläimiä olen ottanut piristykseksi ympärilleni ja niistä eniten nautin, mutta ajatus siitä, että jää lopun ikää naimattomaksi ja perheettömäksi eläinakaks pelottaa.
haluan täältä pois, haluan tän ahdistuksen pois. kuolemalla tuon saavuttaisin. toki monet jäisi suremaan, mutta enkö saisi edes yhden kerran olla itsekäs ja tehdä niin kuin haluan?
jäähyväisviestejä jo kirjoittelemassa olen. tekotapakin on jo selvillä, toivottavasti onnistun. tosin pari kertaa psykolla vielä käyn, mut sit se taitaa olla siinä (jollen rehellisyyspuuskassani taas kerro sille suunnitelmistani...) sairaalaan en halua enää lisää masentumaan. lääkkeetkään ei auta.
Vastaukset 60
Vanhimmat
minullakin.
En jaksa kertoa kuitenkaan enempää tilanteestani.
En jätä jäähyväisviestejä. Ne taitaa vaan pahentaa.
Itse teen sen piikillä ja heroiinilla. En ole koskaan ikinä piikittänyt heroiinia tai mitään ja vähän huolettaa. Annostus on kuitenkin enemmän kuin riittävä. Olisin vain toivonut että olisin saanut käsiini morfiinia. En tiedä noista huumeista kovin paljoa. Kaverini vakuutti aineen olevan tehokasta. Toivottavasti.
Minuakaan ei sairaala enää kiinnosta.
Pitää vielä hoitaa muutama käytännöllinen asia.
Älkää hyvät ihmiset! Katsokaa eteenpäin päivä kerrallaan! Joskus jostain taatusti pilkottaa valoa. Voimia teille!
Tämä kulttuuri sairastuttaa vähitellen kaikki, kun ihmiset pakotetaan elämäänn tietyn kaavan mukaan ja jotku jopa uskottelee, että sen jälkeen olis joku toinen aika tai elämä - jota ei tietenkään ole.
Katsohan elokuva Trumanshow uudelleen ja unohda eiliset jutut, oli ne mitä tahansa. Kuka opetti esim että naimattomana ei voisi elää?
http://www.geocities.com/Hollywood/Hills/3429/trumanshow.html
Löytyy videovuokraamoista ihan varmasti ja vaikka oisit katsonut sen joskus, saattaa saman filmin nähdä eri tavalla toisella kerralla.
Se, mihin Truman lopussa hyppäsi, ei suinkaan ollut taivas, vaan pois näyttämöltä, omaan elämään. Taisi huomata, että elämässä parasta onkin se, että on uusi alku joka aamu. Tuon kun sais "naksahtamaan" jossain tajunnassa, se oma elämä vois alkaakin, tässä ajassa:-)
kyllä mä truman show:n tiedän ja tunnen. miten mä löytäisin samanlaisen oven siihen maailmaan, johon tunnen kuuluvani. en väitä, että kaikki ois mulle täällä paskaa, ei suinkaan. tärkeimmät asiat elämässä on sekaisin mun päässä ja sellaisessa umpisolmussa, että en sitä saa auki tässä elämässä.
kyllähän naimattomanakin voi elää, eikä mulle kukaan oo sanonut, että nyt äkkiä etsimään ukkoa vierelle ja perhettä perustamaan.
olen varma siitä, että löytyisi montakin hyvää miestä, jotka noin periaatteessa olis mulle sopivia. mut jos mä aina tunnen olevani se "hyvä jätkä" miesten seurassa, niin mun pää ei sulata sitä. ois pitäny syntyä mieheksi...
kumpa tietäisinkin mistä noita kovia huumeita saa, niin varmaan oisin jo hakenutkin. mun täytyy tyytyä vähän eri menetelmään, mutta uskon sen toimivuuteen.
mä haluan jättää viestit ihan tärkeimmille tyypeille, jotta ne tietäis et ne oli mulle tärkeitä. ja ettei ne ois voinu auttaa mua enää yhtään enempää.
toivottavasti onnistumme tässä viimeisessä päämäärässä. olis edes yks asia, jonka osais tehdä oikein.
tsemppiä!
pelästytin. En tainnut ajatella. En oikein enää jaksakaan.
Olen kuitenkin taistellut yli 10vuotta ja on aika antaa periksi.
Ei huvita enää pakkohoito.
Kiitos kuitenkin että välitit.
Sinun puolestasi toivoisin että harkitset vielä asiaa. Tunnut aika nuorelta ja minä olen jo 40v.
tsemppiä sulle myös. Nyt taidan tyrmätä itseni unilääkkeillä. Nukkuva ei murehdi :)
Älkää hyvät epätoivoiset antako periksi. Itse yritin muutama vuosi sitten lopettaa elämäni, mutta onneksi en onnistunut. Sen jälkeen olen kokenut useita hienoja hetkiä, joista monet ovat tulleet yllättäen odottamattomalla hetkellä. Koskaan ei tiedä, mikä nurkan takana odottaa. Siellä voi olla jotain pientä, jonka merkitys saattaa kasvaa suureksi. Kirjoitelkaa!
Itsekin kohta toteutusvaiheessa. Jäähyväiset jo kirjoitettu ja piilotettu. Yhteiseksi kaikille pieni viesti ja tärkeimmille ihmisille henkilökohtaiset kirjeet. Pitäisi vielä keksiä keino paljastaa "kätkö" vasta onnistuttuani. En pyytele anteeksi itsemurhaani, vaan tyydyn rauhoittelemaan ja vakuuttelemaan ettei mitään olisi ollut tehtävissä. Tekotapa on enää epäselvä. Tätä vastaan olen taistellut jo vuosia enkä näe syytä elää maailmassa joka ei tarjoa minulle mitään. Läheisimmät ihmiset tietävät tunteeni ja tilanteeni, mutteivat tiedä että kaikki on jo suunniteltu ja valmiina. Koko elämäni olen elänyt ajatellen muiden tunteita, joten uskon olevani oikeutettu edes yhden kerran olemaan itsekäs.
http://www.suomensiiliyhdistys.fi/gallery/displayimage.php?pos=-1047
EIIIIIIII. Tiedän sinun sisinpäsi, ymmärrän sun tuskasi. Tiedän sun ajatuksesi. Voin hyvin kuvitella sun tuntemukset, silloin kun on raskasta eikä jaksa enää. Odota, odota sitä päivää, kunnes alat kokea, että on uusi ja parempi päivä koittamassa. Olet ollut sairaalassa hoidossa. Se hyvä ja siellä pitäisi saada keskusteluapua, vaikka toisista samanlaisista ihmisistä. Mene lääkäriin, psykiatriseen lääkäriin. Käyt siellä useamman kerran, jotta saadaan kuva sinusta rakennettua, että millaisen hoidon tarvitset.... Se auttaa kun saa oikeanlaisen lääkityksen. Sitten aika psykologille, MENET kun saat sellaisen. Keskustelet siellä avoimesti tunteesta, olosta, elämästä, menneestä, mitä olet kohdannut jne...
Tulevasta, millainen olet ollut ja millainen haluaisit olla. Psykologilla menee vähintään vuosi, etkä jätäkesken. Tie tähän päivään on pitkä ja tuskainen, mutta se kannattaa. Autan mielelläni asiassa... Minulle saa kirjoittaa suoraan. Voisin paremmin johdattaa tielle...... [email protected]
kuinka kauan mä kävisin siellä psykologilla, psykiatrilla? kuinka kauan olisin siellä sairaalassa, että osaisin määritellä minuuteni? kuka olen ja kenet mun pitäisi vierelleni löytää? siinä menisi niin kauan, että elämä olisi lopulta vain täynnä hämmennystä.
monet muut tietävät keitä he ovat. kenet he haluavat. kuvittelin itsekin tietäväni. sitten tuli äärettömän voimakas tunne, että voisinkin rakastaa ihmistä, joka on kuin minä, mutta ei kuitenkaan ole. ehkä tästä selostuksesta ei saa mitään selvää. ehkä ei ole tarkoituskaan.
ajattelen niin usein sitä tuskaa ja kenties häpeääkin, jota läheisilleni tuottaisin itsemurhan tehdessäni. hetken jaksan sillä ajatuksella, mutta hetki vierähtää ja koen itseni hyvin onnettomaksi, vaikka ympärilläni olisi kymmeniä ihania ihmisiä, jotka sanovat välittävänsä ja rakastavansa minua.
jos he todella minusta välittävät ja rakastavat, he antaisivat minun mennä rauhassa.
viiltelyn avulla selviää toisen hetken. ajattelen vain fyysistä kipua ja ihailen verta toivoen, että se kaikki valuisi ruumiistani. ei olisi tuskaa, ahdistusta - ei mitään.
Vertaistuki on hyvä asia, toinen ymmärtää tilanteen ilman selittämistä. Yhdessä voi keksiä jonkun pienen asian minkä voi tehdä, vaikka ihailla kaunista talvipäivää sisällä lömpöisessä maisemaa ikkunasta katsellen. Pimeänä iltana voi sytyttää kynttilän ja ihailla sitä. Itsemurha on lähimmäisille hyin itsekäs teko.
No ei kyllä koko ikänsä kärsineeltä ihmiseltä tarvitse odottaa sitä että hän OMAN elämänsä päättämisen suunnittelemisessa pitäisi vielä ajatella läheisiäänkin! Se on ihan liikaa vaadittu, jokainen kantaa vastuun omasta elämästään, se on jokaisen oikeus ja velvollisuus. Ihan turha syyllistää itsemurhaa hautovaa ihmistä, sitäpaitsi monasti nämä itsemurhaa hautovat ovat koko ikänsä ajatellut vain muita ja siksi ajautunut kuoleman porteille. Ei pidä heitä siis enempää tuomita. Jokainen tekee valintansa itse. Loputon toisten ajattelu ei ole tervettä.
tietysti itsekästä lähteä ja jättää rakkaat kärsimään. he kuitenkin selviävät, koska heillä kaikki on hyvin. heidän ongelmansa ratkeavat. minun tuskin koskaan.
koko elämäni olen ajatellut muita enemmän kuin itseäni. se on aina kuulunut luonteeseeni. "ei minun niin väliä ole, mutta pääasia, että muut ovat ok." vieläkin suojelen ihmisiä siltä ennen aikaiselta tuskalta ja jätän näyttämättä viiltoni käsivarressa.
helpompi niin myös minulle.
tämän ainoa kerran olen itsekäs. saanhan?
vaivaamaan kun eilen kirjoitin tuon viestin.
En missään nimessä halua että tappaisit itseäsi.
Joku voisi päätellä väärin viestini.
Kun sanoin että "samat suunnitelmat" en tarkoittanut mitään muuta kuin mitä aion tehdä omalle kohdalleni.
Yritä sinä hakea vielä apua. Vaikkei sairaalasta niin jostain muualta.
Hyvää jatkoa sinulle glassheart.
tv: mies40v.
Nuo tunteet mistä puhut ovat hyvin tuttuja. Insesti on niin rankka traumatisoiva kokemus, että sen aiheuttamien haavojen paraneminen kestää kauan. Tiedän tämän valitettavasti kokemuksesta.
Itsekin olen ollut pitkiä aikoja niin ahdistunut, että sitä ei voi sanoin kuvata. Itsemurha-ajatuksetkaan ja -yritykset eivät ole outoja.
Seksuaalisuus on niin herkkä alue ihmisessä, että jos sitä väkivalloin vielä lapsena häiritään, särkyy jotain sellaista, jota ei ole vielä syntynytkään.
Mutta silti voi parantua ja kasvaa pois uhrin-roolista, se vaatii paljon työtä, mutta se kannattaa.
Itse käyn intensiivisessä terapiassa, siellä olen tajunnut, että ihmisen tärkein ihmissuhde on kuitenkin suhde itseen. Se on meillä insestin uhreilla hyvin vääristynyt, ymmärrettävistä syistä.
Onko sinulle tuttu Delfins Ry, seksuaalisesti hyväksikäytettyjen tukiyhdistys. Se järjestää monissa kaupungeissa vertaistuki-keskusteluryhmiä, suosittelen. Puh. 05-325 0080 (10-!4) toimisto, 050-583 5000 (10-14) päivystys, [email protected]
On hyvä, että olet kirjoittanut tänne, toivon että elämä voittaa.
Lääkäkärilläsi käynnit joka kuukausi, noin 4 kertaa. Saadaan ja löydetään juuri sinulle sopiva lääkitys. Sinun täytyy itse osata kertoa asiasi, millainen olo, miten masentaa, miten nämä lääkkeet ovat vaikuttaneet. Onko helpottanut tai vaikuttaneet ollenkaan. Sairalaan meno on varsin tärkeä, kun on itsetuho menossa. Silloin niiden pitää ottaa sisälle. Kun menet vapaaehtoisesti, niin sinulla on mahdollisuus liikkua ja elää vapaasti siellä. Keskustella vertaisten kanssa.... Siellä kartoitetaan olosi ja avun tarve. Itse olen ollut ja helpotuksen löytänyt ja jatkanut psykologin kanssa keskustelua ja minulla löydettiin syy masennukseen.
Sinä olet kiltti ja avulias toisia kohtaan, mutta miten auttaisit itseäsi. Kärsimyksistäkö saat helpotuksen sisimpääsi. Niin minäkin tein. Kävin kuoleman portilla,,,,, sieltä ohjattiin takaisin ja mietin asioita uudestaan. Ja taas miksi elän, tiedän ja tunnen sinun tuskan.. Usko jo itseesi, luo positiivisia asioita ympärillesi. Älä anna negatiivisten asioiden päästä valloille. Pyri saamaan selkä voitto elämälle. Rakastat ystäviäsi, hekin rakastaa ja välittää sinusta. Mutta kun kukaan toinen ei voi sinua auttaa, sun pahaan oloon. Paha olo on sitä väsymystä, ahdistusta, ei jaksa, kaikki on raskasta, puhuminenkin vie niin paljon voimaa. Kukaan ei ymmärrä, kun itse ei voi aina kertoa, eikä jaksa.
Masennuksesta riippuen, on erilaisia psykolgia, jotka ovat perehtyneet juuri sinunlaisiin tapauksiin. Psykologilla käynnit niin kauan, että sinä tunnet saavasi apua. Siihen menee ainakin vuosi tai pitempään. Käy kirjastossa, lainaa teoksia jotka käsittelee masennusta. Siellä on paljon kerrottavaa juuri näistä asioista. Minä luin monta kirjaa ja löysin itseni sieltä. Siellä kerrotaan hyvin masentuneen ihmisen elämä. Jouduin tärkeimmät kohdat lukemaan moneen kertaan kun ei muisti pelannut. Kirjoita paperille ylös joka päivä tunteitasi. Mitä olet tehnyt. Miten päivä, yö mennyt. Mitä ajatuksia pyörii mielessä, mitä tahtoisit tehdä jne.... Se helpottaa sinua asioiden puinnissa. Tee päivässä kävelylenkkiä, väkisin vie itsesi ulos. Asioita on paljon, kun vain jaksaisi...... Ystävä hyvä,, jaksa ,, saa itsellesi hyvän olon tunne,, saa itsesi elämään tasapainoisesti, siihen menee kauan,, mutta tulee se sieltä.........
tullut eikä tulekaan!
siihen, että moninainen terapia ja kirjoittelu päiväkirjaan auttaisi tähän loputtomaan kaipuuseen ja ahdistukseen.
onko sulla joskus ikävä ollut jotain jota ei ehkä olekaan?
onko sulla koskaan ikävä tullut, vaikket tiedä mitä edes kaipaatkaan?
niinkuin pieni satu johon lapsena uskoit, menettänyt hohteen on kokonaan
tai niinkuin kaunis maisema jota ei koskaan, ole edes ollut olemassakaan
ootko omaa elämääsi ikävöinyt, joka ohi kulkee, et huomaakaan?
päiviä lyhyitä tai pitkiä joista, et koskaan saanut otettakaan
minulla on suunnaton ikävä sinne, mistä en koskaan oo kuullutkaan
minä olen kauan jo sinua kaivannut, sinua ei varmasti olekaan
minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä
minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä...
tuo pave maijasen biisi niin kuvastaa sitä sisäistä olotilaa. kun tuntee olonsa niin ulkopuoliseksi jollain tapaa ja ikävöi, jotain sellaista, mitä ei ehkä koskaan tule.
Niin kaunista tekstiä, tuo on mitä kirjoitit. Niin minäkin samaa tekstiä aikanaan kirjoitin.
Miten pitkään sinä olet ollut masentunut? Mitä hoitoja olet kokeillut? Millaiseksi olet ne kokenut? Auttaako minkäänlainen asia ja luoko ne toivoa elämään? Onko yhtään päivää parempaa, sellaista että voisit keveämmin? Tai olosi olisi parempi. Kysymyksiä paljon. Minusta asiat ei ole niin hullusti mitä annat ymmärtää. Koska tuotat noin hyvin tekstiä ja asiat on mielessä. Sinulla on toivo paremmasta ja uudemmasta eheämmästä elämästä. Olet vaan toivoton, koska olet kärsinyt kovasti. Tästä vaan et pääse ylitse hokkuspokkus temppuja latelemalla. Vaan on työstettävä omia ajatuksia. Näin on pakko tehdä jotta saisit pois ne negatiiviset asiat.
Esim. eikö jo tuota mielihyvää kun sinä kirjoitat näin. Saat kerrottua asiasi ja purettua omaa minuuttaan ulos. Tämä on jo suurenmoinen asia....
Päivittäin kirjoitat asioita ylös. Millaista on ollut, minkälainen oli aamu kun heräsit......
Nämä on tärkeää jotta voit näyttää sitten avustavalle henkilölle. Et silloin muista kun sitä kysytään. Ja kun asiat kirjoittaa ylös, ne tulee juuri sellaisena kuin ne koit.
Olis mukava jutella aivan livenä. Niin painoittaisin juuri sitä mitä et juuri usko oman heikoutesi tähden. Aikaa se ottaa. Aikaa pitää olla. Usko parantumiseen ja parempaan olotilaan...
Et pääse puuta pidemmälle jos et ota ammattiauttajaan yhteyttä. Tai meihin jotka ovat sen jo kokeneet ja paranneet. Aivotyötä pitää tehdä. Laita kätesi ristiin, vaihda kädet sitten, että peukalo ja muut sormet tulee toisen päälle miten ne oli äsken. Tuntuuko oudolta. Näin yksinkertaisesti pitää lähteä muuttamaan omia tapoja ja ajatuksia..............
Niimpä niin. Yksinäisyydestä ei tunnu löytyvän pakotietä. Mullaki "kaverit" yrittää piristää ja kuunnella mut jotenki onnistun aina kääntää asian sillai että ne vittuilis mulle. Jatkuvasti on yksinäinen olo, vaikka kuinka ulkopuoliselle näyttäisi että kavereita riittää ympärillä. Koko ajan kaipaa jotain mitä ei oo koskaan edes kokenu. Siinä syitä miks tää elämä loppuu "kesken", miksi kitua väkisin maailmassa mikä ei tarjoa mitään?
Miten pitkään sinä olet ollut masentunut?
no vakavasti reilun vuoden, mutta masentunut varmasti 15-kesäisestä ajoittain. välillä ollut suuria toivon kipinöitä, mutta viimeisten vuosien aikana ne ovat hiipuneet hiljalleen.
Mitä hoitoja olet kokeillut?
olen ollut kriisituessa juttelemassa sairaanhoitajalle, sitten 6 viikkoa psykiatrisella osastolla, jossa lääkäreiden ja omahoitajien kanssa. jostain huhtikuusta lähtien joka toinen viikko psykolla, kesällä tietysti oli parin kuukauden tauko.
Millaiseksi olet ne kokenut?
psykoni on hyvä tyyppi ja ymmärtää mitä yritän tuoda sanoillani esille. ymmärtää niitä tunteita, joita käyn läpi. joskus tuntuu, että siitä on apua, mutta parin viime session jälkeen olen hädin tuskin luvannut olla tekemättä itselleni mitään. on ollut pakko luvata, jottei kirjotettais mitää M1:stä.
Auttaako minkäänlainen asia ja luoko ne toivoa elämään?
eräät ihmiset auttavat, heidän kanssaan jutteleminen on ihanaa. myös lemmikkini tuovat piristystä, mutta mikään näistä ei auta minua niin paljoa, etteikö oman hengen riistäminen olisi päivittäin mielessä.
Onko yhtään päivää parempaa, sellaista että voisit keveämmin?
joskus, mutta hyvin harvoin. yleensä esitän muille sellaista reipasta ja vahvaa. samaan aikaan ajattelen, että haluan vain kuolla.
tunnen itseni myös monta kertaa yksinäiseksi suuressa kaveripiirissä. välillä soimaan itseäni, että miten voi tuntua näin PASKALTA, vaikka ympärillä on ihania ihmisiä ja kaikki pitää hauskaa. ehkä oon vaan syntynyt tällaiseksi äärettömän melankoliseksi ihmiseksi, joka ei osaa elää ilman pientä sinistä pilveä yllään.
välillä tuntuu, että oon ihan marttyyri, kun mietin itseni tappamista ja suunnittelemista viimeiseen pisteeseen. en kuitenkaan ole katkera ihmisille tai elämälle itselleen. itselleni olen vihainen, kun en osaa olla normaali. tuntuu paremmalta tappaa itsensä kuin "vaivata" läheisiä olemalla onneton seuraavat 30 vuotta ja eteenpäin... tässä vaiheessa läheiset sanois, että eihän se ole vaivaamista vaan välittämistä ja sitä varten he ovat olemassa. tiedän kyllä tasan, kuinka vittumaista on, jos masentunut koko ajan valittaa omaa elämäänsä ja sen surkeutta. se on rasittavaa. et voi tehdä mitään. kuunnella vain. pikku hiljaa paremmastakin ystävästä voi tulla riippakivi. kenenkään riippakiveksi en todellakaan halua.
joskus tekisi mieli puhua ystäville omasta pahasta olosta 2 viikkoa putkeen, mutta se olisi jo ihan liikaa.
Niin ystävät, onko ne ees todellisia? Okei mulla on yks hyvä ystävä joka jaksaa uskoa ja luottaa muhun. Vaikka sillä itelläki on vaikeeta. Mutta nää muut "kaverit" vaan aukoo päätänsä ja ihmettelee miks oon nii hiljanen ja masentuneen olonen. Ei niitä toisaalta viitsi vaivata omilla ongelmillakaan, eiköhän kaikilla ole niitä ihan riittävästi. Mikään ei tunnu miltään. Kello on 1.30 ja vieläki jumitan koneella ku pelkään nukahtaa. Aina aamulla haluan että olisi jo ilta ja illalla nukkumaan mennessä toivon etten herää enää seuraavana aamuna. Porukat laittaa kaiken aina murrosiän piikkiin. Varmaan luulevat että murrosikä on viiltänyt nää arvet mun käsivarsiin. Aina ku asia otetaan kotona puheeks nii ne pistää mut vannottamaan etten tee itelleni mitää lopullista. Ehkä epäonnistunu yritys saisi ne tajuumaan tilanteen vakavuuden. Olisi mielenkiintoista tietää mitä sanoisivat jos tietäisivät kaiken olevan jo valmiina lopullista ratkaisua varten. Kuten jo kerran olen aikaisemminkin sanonut, tekotapa enää epäselvää. Se saisi mieluiten olla kivuton. Joskus olen typeränä mielessäni päättänyt että jos täältä lähdetään niin lähdetään sitten ryminällä ja julkisesti. Mutta taitaa olla parempi lähteä vähin äänin. Moni ei tule jäämään kaipaamaan, ja nekin jotka jäävät tietävät asian vakavuuden. Heitä olen jo etukäteen varoittanut asiasta, ja kirje on jokaiselle valmiina jossa selitän asian vielä kerran. Toivottavasti nämä muutamat ihmiset eivät jää tuntemaan syyllisyyttä ja ajattelemaan mitä olisivat voineet tehdä toisin. Muu ei minua enää kiinnosta.
on aina vaikeaa aikaa. itse yritin itsaria 15 vee lääkkeillä, mut eipä ollu tietoa tai taitoa sillon riittävästi, et ois henki lähtenyt.
tosin en sillon kyllä halunnut kuollakaan. sanoit, että ehkä pitäis tapahtua itsari yritys, jotta porukkas tajuis miten paha olo sulla on?
kuulostaa siltä, että haluaisit vielä yrittää ratkaista ongelmiasi ja pahan olosi syytä. jos kaverit ei välitä, niin kyllähän siitä tulee paha olo.
uskon, ettei tuo viiltely ole merkki murrosiän tuomasta kapinoinnista tai huomionhakuisuudesta, koska olet jo kirjeetkin kirjoittanut.
ns. terveet ihmiset sanovat, että tuollainen käytös on epäterveellistä ja sua pitäis auttaa kaikin mahdollisin tavoin.
koska oot niin nuori, niin toivoisin sun yrittävän auttaa itseäsi hakemalla itsellesi apua. niin mäkin tein, kun tilanne meni niin pitkälle, ettei voinut olla enää mitenkään päin.
tsemppiä kuitenkin! itse tiedän, että muiden on vaikea sanoa hirveästi mitään, jos on päättänyt lähteä meneen.
kirjottele vielä jos oot elossa.
Kyllähän tässä vielä elossa ollaan, ainakin fyysisesti. Olishan se hienoa jos tähän löytyisi joku ratkaisu. Mutta toivo sen suhteen on jo kadonnut. Kaipa ne kaverit välittää, omalla tavallaan. Jos niille jotain asiasta sanon niin ne liimautuu muhun kiinni ja kyylää mun jokaista liikettä, etten vaan tee itelleni mitään. Ja sitten parin päivän päästä kun ne on "unohtanu" asian tai todennu että olisin kunnossa taas niin ne alkaa heittää vitsiä asiasta. Tänäänki sain kuulla miten hirveä angsti mulla on meneillään. Oonhan mä vielä aika nuori, vasta 17 mutta aina ollu henkisesti pari vuotta kypsempi. Ei tässä munkaan mielestä ole mitään tervettä. Mutta joo heti kun löytyy keino niin täältä lähdetään.
Sitä iloa, että tappaisit itsesi. - Juuri sitähän nämä toisia kiusaavat ihmiset haluavat. Joten eletään oikein kiusallamme !
Siis ei ne mua sillai kiusaa. Luulevat vaan olevansa hauskoja ja piristävänsä mua sillä. Mutta mitä iloa on elää muiden kiusana? Jos pitää sen ja kuoleman väliltä valita niin valinta on helppo. Kuolema
Olen koulu ja työpaikka kiusattu. Työpaikka terrorista minun masennuksenikin alkoi. Kyllä koko ajan on ollut tavoitteena ajaa minut niin suureen ahdinkoon, että surmaisin itseni.
sullekin, joka oot sekä koulukiusauksen, että työpaikkakiusauksen uhri. sitä työpaikkakiusausta en ymmärrä kyllä yhtään. lapset ovat lapsia, ja eivät aina ymmärrä, kuinka jokin vitsinheitto tms. voi satuttaa ja kuinka traumatisoivaa on, jos joku luokasta jää yksin välitunneilla pihalle seisomaan, kun häntä ei oteta leikkeihin mukaan.
mutta työpaikat on täynnä mukamas aikuisia ihmisiä, joiden tulisi ymmärtää edes sen verran muita työtovereitaan, ettei lähde kiusaamaan.
luulis, että nyky-yhteiskunnassa suvaittais erilaisia ihmisiä myös muutenkin kuin vain se, että on homoja, bi:tä ja lesboja.
erilaisuutta arvostellaan ankarasti ja seläntakana puhumista ei pidetä lainkaan moraalisesti paheksuttavana.
annas olla, jos joku uskaltaa olla iloinen työpaikallaan, tai on eri näköinen ja pitää erilaisista asioista kuin valtaväestö, niin leimataan hulluksi ja ties miksi.
itselläni on ollut pari parempaa päivää tässä välissä, mutta edelleen ajattelen, että parin viikon päästä lähtö on edessä. pari psykokeskustelua jäljellä. en tiedä kuinka pystyisin uskottavasti kertomaan psykolle, etten oo vaaraksi itselleni.
melkein ostin honkkarista letkua, et saa sen sit pakoputkeen kiinni teipattua... oli hilkulla. ajattelin, että ehtii tuon parin viikon päästä ostamaan.
Honkkarissa? Asutko Turun seudulla ? Minullakin elämä kulkee päin seiniä, joten voitais vaikka tavata ennenkuin päätät päiväs, jos asut täälläpäin tai sama missäpäin Suomea. Ei sinun kannata sitä pakoputkitemppua tehdä eikä muutakaan vastaavaa me menetetään tällä palstalla sinussa fiksu ihminen, joten mene vaikka sairaalan avo-osastolle laittamaan elämäsi järjestykseen. Ja ainahan voit hurahtaa uskoon niinkuin tuo yksi höperö yleislääkkeenä kaikkeen vaivaan ehdottaa. Joten paljon koettavaa on!
Nyt en sitten halua kuullostaa ivalliselta tai muutenkaan humoristiselta, mutta älä vaan honkkarista käy ostamassa. Mulla on porukat Lahen honkkarissa töissä. Mutta tosiaan menetetään sussa yks todella fiksu ihminen jos teet sen mitä olet suunnitellut. En ala sun mieltä väkisin kääntämään. Uskon ettei kukaan enää pysty siihen. Jos et näe muuta vaihtoehtoa niin ainakin minä hyväksyn päätöksesi täysin. Vaikka tuskin minun hyväksyntä mitään merkitsee.
vaan tampereen hulluihin kuulun. no jos ei honkkarista saa ostaa, niin on tuolla sit tuo bauhaussikin. sieltä löytyy kaikkee "kivaa", mikä edesauttaa mua mun missiossa.
oon yrittäny olla positiivinen, niin helvetin positiivinen. hetken ajattelen, että oon kunnossa, kun on saanut jonkun kanssa puhua asioistaan. sit kun mä lähden ulos ja näen muita ihmisiä, niin mä vaan meen synkäks. en mä sitä muille näytä, mut melankolia elää juurineen päivineen syvällä mun sisällä. se laittaa ne idioottimaiset itsetuhoiset ajatukset mun päähän ja suurimman osan ajasta ajattelen, että itsemurha on hyvä ratkaisu.
hitto, jos osaisin selittää paremmin, mikä on homman nimi. tunnen äärettömän voimakkaan rakkauden tunteen joitakin naisia kohtaan, mutta fyysisesti haluaisin heitä korkeintaan suudella. joidenkin naisten seurassa tulee vain hyvä olo. en tiedä mistä se johtuu.
tällaista henkistä rakkautta en ole tuntenut yhtäkään miestä kohtaan, enkä osaa olla oma itseni täysin miesten seurassa. ihan kuin pitäisi prepata omaa naisellisuuttaan.
toivon vaan, et olisin mies. lesboltakaan ei olo tunnu, vaikka tyttörakkaus nyt noin muuten onkin ihan söpöä.
mitän enemmän mietin, kuka mä olen, niin sitä sekasemmaksi mä tuun. valmistuminenkin jää varmaan haaveeksi, kun ei pysty keskittymään.
En tule minäkään koskaan saamaan lakkia. Ei tässä mitään niin ihmeellistä tapahdu että jaksaisin elää vielä yli vuoden. Saatikka opiskella samaan aikaan. Kumma juttu, kaikki ihmiset joihin olen halunnu tutustua viimeisen 5 vuoden aikana ovat olleet naisia/tyttöjä. Enkä näitäkään halua seksuaalisesti. Paras, ainoa, ystäväni on hänkin nainen. Itselläni suurimmat ongelmat ovat yksinäisyydessäni ja hellyydenkipeydessäni. Aina kun olen ystävälläni tai hän minun luonani, haluaisin vain maata hänen sylissään, saisi edes vähän hellyyttä. Hän sentään ymmärtää mitä käyn läpi ja yrittää auttaa. Eikä hän suostu luopumaan toivosta, vaikka olen usein jopa tarkoituksella loukannut häntä ettei lähtöni olisi niin raskasta hänelle. Hän on ainoa syy miksi enää elän. Tai oikeastaan myös sen takia etten ole keksinyt miten sen teen. En osaa ajatella mikä saisi minut muuttamaan mieleni.
Yksi näistä koulu"kavereistani" kyseli tänään kaikenlaista tulevaisuuden suunnitelmistani. Sanoin hänelle sitten aivan rehellisesti ettei täällä olla enää kauaa, josta hän järkyttyi ja alkoi vakuuttelemaan miten ympärilläni paljon ihmisiä jotka välittävät ja jäisivät kaipaamaan. Itse en tähän usko, sillä tiedän tilanteen. Ulkopuolisen silmin ulkoisetpuitteeni saattavat olla kunnossa, kyllähän mulla niitä "kavereita" riittää jotka puhuvat paskaa selän takana ja aukovat suutansa päin naamaa. Pään sisällä onkin sitten sen luokan labyrintti ja pyörremyrsky ettei paremmasta väliä. Mutta ei minulla noita tosiystäviäkään ole kuin 1 enkä häntäkään näe kovin usein, vain 3 kertaa viikossa koulussa ja ehkä jos haluan tavata tilanteeseeni vedoten. Kyllähän minä ymmärrän etten voi ketään omistaa ja olen kiitollinen kaikesta häneltä saamastani tuesta. Mutta liian vähän, liian myöhään... Onko teillä muuten kokemusta sairaalassa sisällä olosta, en tarkoita nyt mitään suljettua osastoa vaan muutama tuttuni on sieltä onnistunut löytämään uuden elämän. Ei siitä minun kohdallani ole apua, kunhan kysyn mielenkiinnosta muiden mielipiteitä
hei
uskon että sä olet varmaan tärkeä ihminen monelle! Et sano mitään mahdollisesta perheestä(vanhemmat, sisarukset?) ystävistä tai kavereista tai silleen.
Sanot että rakastat sun lemmikkejä. ehkä olet jossain viestissä sanonut mitä lemmikkejä sulla on... voitko vielä kertoa.
-
Oletko koskaan ajatellut, että voisit olla auttamassa eläinsuojelussa? Toimia kodittomien eläinten auttamiseksi, varmaan teillä siellä Tampereella on eläinsuojeluyhdistys.
Ehkä sellainen auttamistyö saisi sinut uskomaan, että sinun elämäsi on merkityksellinen ja tärkeä asia!
jospa jaksaisit-
halauksia sinulle! terv "masennuksesta selviämässä"
on sen verran, et taysissa olin 6 viikkoo. ja se oli avo-osasto eli menemisiä ulos ei rajoitettu, mutta liikkua sai vain sairaalan alueella. lupa piti pyytää, jos halus lähteä vaikka kaupungille. melki joka viikonloppu pääsi kotona käymään, mut jos oli menny huonosti, niin sit puolettiin vaan yhden päivän loma.
ihan jees se oli. aluks tosin oli vaikeeta sopeutua sellaiseen elämään, mut toisaalta olin niin hajalla, ettei millään ollut merkitystä. jotain päivärutiineja oli, mutta suurimman osan ajasta sai käyttää ihan miten halus.
paljon aikaa kului ihan vaan omiin ajatuksiin. omahoitajalle niitä sit yritti selventää.
sairaalassa ei parane, mutta saa kyllä sen voiman, et jaksaa ainakin yrittää eteenpäin. jos oman hengen riistäminen epäilyttää edes vähän, niin suosittelen. harmi vaan, et joskus jonot on tosi pitkiä.
Oletko lukenut kirjaa : Rohkeus parantua, saa kirjastoista. Suosittelen!!
Avo-osasstolla Turussa. Voin sanoa, että kumpikin paikka voittaa ruumishuoneen. Mieluummin vaikka suljetulle osastolle, kuin itsemurhan teko. Meidän ihmisten arvo ei ole siinä miten paljon rahaa ollaan saatu kasaan ja kuinka monen kanssakulkijan yli kävelty. Me ollaan arvokkaita ihan omana itsenämme.
Miten voit?
Olen se joka vastasi toisena viestiisi..
40v.mies. "samat suunnitelmat"
Eikö olekin typerää kysyä "MITEN VOIT" joltain jolta tiedät olevan vaikeuksia.
Olen vähän lääkkeissä.
Typerää ostaa hedelmäkaupasta yksi appelsiini pelkästään opettelemista varten. Onhan se mutta appelsiinissa ei ole suonia. Tuli ongelma? Miten helvetissä osun suoneen?
Kyllä tuohon tietysti apu löytyy mutta monikaan ei taida sitä opettaa. Ei se kaverikaan koska uhkaa tehdä ilmoituksen... tiedä sitte minne.
Kuten aikaisemmin sanoin en ole koskaan piikittänyt tai käyttänyt mitään huumeita mutta nyt olis neuvot tarpeen.
Luotanko anatomian tietoihin ja pistän kaulaan tai reiteen?
glass, yritä sinä jaksaa.
tyhmää kysyä miten voit ! Itse olen 45 vuotias mies. Olen ollut 3kuukautta mielisairaalassa yhden niistä suljetulla ja kaksi avo-osastolla.
Vuoden alusta olen ollut pois sairaalasta. Nyt pitäisi opetella uusiksi tätä "normaali elämää".
Psykoosin takia olin suljetulla ja on kela kortissa takana kuvaava merkintä 112. En silti suosittele kenellekään itsemurhaa. Masentunut mies ja nainen voi löytää toisensa ja siitä saattaa syntyä vaikka kuinka hienoja juttuja. Kihlajaiset, häät ja jossain viheessa lapsia. Ainakin kumpikin ymmärtää toisen sairauden kuvan ja kun lapsia tulee syntyy vielä lisää syytä elää. Minäkin olen lääkkeissä diapamin heitin naamaani, kun alkoi ahdistaa - eilisen selvisin ilman rauhoittavia. Niinkauan kuin on elämää on toivoa. Älä tapa itseäsi älä suunnittele äläkä edes ajattele sitä Kiitos !
pahoillaan koska nyt meni viesti väärään. Olen pahoillani.
Anteeksi.
Olet varmaan oikeassa. Minulta kysytään niin usein miten voit että haluaisin sanoa totuuden.
Oliko sinulla pelottavaa tulla ns. normaalielämään sairaalan suojasta? Minulla oli.
Oikeastaan se oli kammottavaa. Pelkäsin kaikkia.
Olen pahoillani jos oli töykeä edellisessä viestissä. En hallitse ihan kaikkea, kun syön lääkkeitä.
Pelkään että tästä ketjusta muodostuu joku itsemurhatrendi. En itsekään halua tappaa itseäni mutta....
Olen kuitenkin voinut yllättävän hyvin. Läheiseni kehuvat että olet todella iloinen nykyään.
Mutta kiitos viestistäsi. Se piristi minua.
Hyvää jatkoa sinulle.
Kannattaa pistää sitten riittävästi sitä hepoa suoneen,ettei jää aivovammaseksi ja yhteiskunnan elätiksi. Ja loppuu toi ruikutus masennuksesta.Ottaa vaan itseään niskasta kiinni ja alkaa elämään tai sitten päättää päivänsä.Yksinkertaista.
http://www.kyy.fi/stimulus/arkisto/09_04/arviot/arvio_09_04_linkola.html
kyllä se sieltä jossainvaiheessa eteen tulee meille kaikille. Ja silloin voi tuntua ettei haluaisikaan lähteä.
että jos en menisikään sinne psykolle. ens yönä voisin tehdä sen, mitä oon suunnitellut ja jättää tämän elämän. miksikäs se tässä odottamisella paranee.
monet varmaan sanois tuohon vastaan vaikka mitä, että "katso nyt edes yksi viikko vielä.." mut jos on odottanut jo monta vuotta paranemista jostain, johon ei ole lääkettä, niin miten sitä paranee.
päähän ei mahdu muuta kuin, että mä en pysty parantumaan. toki voisin elämäni elää loppuu esittäen jotain, jota en ole, mutta onko siinä sitten mitään järkeä?
täytynee vetää ens yönä jossain opamoxii nassuun, niin nukahtaa ennen kuin kuolee. sit vissiin onkin jo kuollut. sit vaan tekstarii ehkä jollekin, et mis oon, ettei tarvii lähtee etsimällä etsimään mua. hautaan vaan. paskaa tää kaikki on.
Itsekin ennen viikonloppua lähdössä. Huomenna voisi pyytää ne 2 henkilöä jotka tuntuvat välittävän oluelle ja ylihuomenna sitten valot pois lopullisesti. Samalla voisi sujauttaa ohjeet jäähyväisten olin paikasta jomman kumman taskuun. Aseman silta vaikuttaa lupaavalta, eiköhän niissä johdoissa kulje tarpeeksi sähköä. Tekstaria vaan kavereille ettei heidän tarvitse lukea siitä seuraavan aamun lehdestä. Mietin vain että miksi oon tuhlannu aikaani lukioon vaikka tiesin jo viime keväänä etten koskaan tule sieltä valmistumaan. Taitaa viimeiset koulupäivät jäädä väliin. glassheart, oli mukava "tuntea" jos nyt olet todella ottamassa viimeistä askelta. Mutta kuten itsekin sanoit "hautaan vaan. paskaa tää kaikki on." senhän takia täältä lähdetään. Kyllähän tässä jää asioita kokematta mutta sen verran on tullut koettua kaikkea paskaa että ei sen niin väliä. "Razor caressed my flesh and my arms turned red, I feel vast desire" pätkä Children of Bodomin biisistä Bed of Razors joka kuvastaa hyvin mun fiiliksiä viimisen puolen vuoden ajalta.
On se kaikkein tyhmintä mitä olet koskaan tehnyt.
Sinulla on elämä vasta edessäsi.
Kuka pitää huolta sun eläimistä sitten???
hoidathan sä sun lemmikit jonkun hyvän ihmisen huostaan?!!!
halit!
menevät hyvään kotiin, jos itseni tapan. oon antanu itselleni armonaikaa noin viikon, koska äipällä on tänään synttärit. en sit otakaan autoa ja lähe myrkyttämään itseäni.
näytin äipälle mun viillot. ei se paljoa pelästynyt.
Rakkaat ihmiset, älkää suunnitelko mitään noin kauheita asioita. Hakeutukaa ihmisten luo, älkää olko yksin. Puhukaa ihmisten kanssa vaikka ilmoista tai eläimistä. Riuhtaiskaa itsenne irti pahoista ajatuksista. Edes hetkeksi.
Eli huomenna lähetään. Kaverit kävi täällä tänää. Otettiin vähän bissee ja puhuttiin asioista. Lopuksi annoin toiselle kirjekuoren ja pyysin ettei avaa sitä kuin vasta huomenna koulun jälkeen. Luulen että se arvasi jotai ku tuli tippa linssiin kun sai sen kuoren. Epäröiden kysyi että tulisiko hänen pelätä jotain. Pudistin vain päätäni ja sanoin että kaikki on hyvin, ei mitään hätää. Viimeinen suudelma, viimeinen halaus ja vielä viimeinen vetoomus "ethän tee mitään tyhmää, lupaathan". Enää yksi yö, yksi teko, sitten kaikki on ohi. Koittaa rauha ja hiljaisuus, ei kiirettä minnekkään, ei meteliä. Vain rauha ja hiljaisuus. Hyvästi kaikki. Eläkää elämänne onnellisina loppuun, millon ja miten se ikinä tuleekaan loppumaan.
suunnitelmat. Kyllä olen ollut ja olen peloissani. Kaikki se mitä on tullut läpikäytyä ja mitkä vaatimukset nytkin odottaa - se pelottaa.
kuolleet? vai miksikö ei keskustelu palstalla pelitä.
mutta en onnistunut jättämään maailmaa. ystävä pelasti ja jouduin ensiapuun. olen taas "vaihteeksi" saanut kaikki huolestumaan. ne väittää, et mä paranen ja mul on mahkuja vaikka mihin, mut ei ne taida tajuta tätä tuskaa.
ens viikolla selviää passittavatko sairaalahoitoon. lupasin psykolle elää tiistaihin.
Kyllähän se on niin et jos todella haluaa tappaa itsensä niin siinä onnistuu..Mut ei kannata leikkii siin voi vahingos onnistuu ja mitä sit jos löytää itsensä vielä tätä maailmaa ikävemmästä paikasta???Ota raamattu ja lue psalmi 23 ja yritä rukoilla niin saat avun!
elää. Elämä itsessään on se syy. Ei tässä helppoa ole kellään. Mene sairaalaan, jos pääset saat ainakin juttukavereita muista osastolla olevista.
hei, kun on kerran syntynyt maan päälle, kai ´tämän elämän voi rauhassa katsella mitä luoja suo. Maapallolla on huikean kaunista ja varsinkin Suomessa vuoden aikojen vaihteluiden vuoksi, että kannatta katsoa loppuun, olla utelias elämelle. Masennukseia on menesta syystä, mutta kaikki olemme jotein risaisia. Koeta jaksaa nähda valoa ja oikea hyvä itsesi!