havainto 1, 08.32
Nostan raskaan kukkaruukun pöydälle istumaan. Katselen kuinka valonsääteet hivelevät sen pintaa. Tämä päivä on yhtä tyhjä kuin roskikseni aamuisin. Käynnistän tietokoneen niin kuin teen joka päivä. Menen siellä paikkoihin joita ei voi enää nähdä. Vajoan yhä syvemmälle näihin tietomääriin.
havainto 2, 13.49
Oveen koputetaan, riennän alakertaan katsomaan. Kuka tulee ja minkälaisessa asussaan? Mattoni niin sekaisin, että luulevat itseään maastoksi. Tuuli lävistää talon, hetkeksi olen irrallaan. Muuli juoksee sisään, sen keuhkot ovat perhosen muotoiset. Yllätys ei saa minua nauramaan. Tällä kertaa jouduin pilan kohteeksi. Vaikka olen yksinäinen, tiedän miltä tuntuu menettää.
havainto 3, 19.03
Jossain vaiheessa päivää järjestän talon kortit. Pöydällä, jossa kasvinikin asustaa. Pahveja on monelaisia, vaikka en tietoisesti niitä ole kerännytkään. Joihinkin täytyy tehdä merkki että tietää, miten niitä käsitellä kun tulee tarve suuri. Joihinkin isken leiman, ne täytyy hävittää. Roskat eivät kuulu laatikoihini.
havainto 4, 20.20
Seinät täyttyvät ruutupapereista, niiden ristikoihin on laitettu lukuja. Jotka ilmeettöminä tutkivat jokaista nurkkaa. Laskut on laskettu, niitä ei sovi unohtaa. Mutta kun huoneeseen käy veto kaikki lehahtaa. Kuin kuusenlehdet, ne matkaavat kohti pohjoistaan. Minä vaivun syvään uneen, olen väsyinen. Päätäni eivät monet hiukset enää aikoihin. Peittäneet. Niin kuin seinääni ruutupaperit. Niin kuin lattiaani räsymatot. Niin kuin huoneeni puuskatuuli. Niin kuin pöytääni peittää kukkaruukkuni ja kortit. Jos niitä koskaan olikaan.
Nostan raskaan kukkaruukun pöydälle istumaan. Katselen kuinka valonsääteet hivelevät sen pintaa. Tämä päivä on yhtä tyhjä kuin roskikseni aamuisin. Käynnistän tietokoneen niin kuin teen joka päivä. Menen siellä paikkoihin joita ei voi enää nähdä. Vajoan yhä syvemmälle näihin tietomääriin.
havainto 2, 13.49
Oveen koputetaan, riennän alakertaan katsomaan. Kuka tulee ja minkälaisessa asussaan? Mattoni niin sekaisin, että luulevat itseään maastoksi. Tuuli lävistää talon, hetkeksi olen irrallaan. Muuli juoksee sisään, sen keuhkot ovat perhosen muotoiset. Yllätys ei saa minua nauramaan. Tällä kertaa jouduin pilan kohteeksi. Vaikka olen yksinäinen, tiedän miltä tuntuu menettää.
havainto 3, 19.03
Jossain vaiheessa päivää järjestän talon kortit. Pöydällä, jossa kasvinikin asustaa. Pahveja on monelaisia, vaikka en tietoisesti niitä ole kerännytkään. Joihinkin täytyy tehdä merkki että tietää, miten niitä käsitellä kun tulee tarve suuri. Joihinkin isken leiman, ne täytyy hävittää. Roskat eivät kuulu laatikoihini.
havainto 4, 20.20
Seinät täyttyvät ruutupapereista, niiden ristikoihin on laitettu lukuja. Jotka ilmeettöminä tutkivat jokaista nurkkaa. Laskut on laskettu, niitä ei sovi unohtaa. Mutta kun huoneeseen käy veto kaikki lehahtaa. Kuin kuusenlehdet, ne matkaavat kohti pohjoistaan. Minä vaivun syvään uneen, olen väsyinen. Päätäni eivät monet hiukset enää aikoihin. Peittäneet. Niin kuin seinääni ruutupaperit. Niin kuin lattiaani räsymatot. Niin kuin huoneeni puuskatuuli. Niin kuin pöytääni peittää kukkaruukkuni ja kortit. Jos niitä koskaan olikaan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ens alkuun mä luin tään tekstinpätkäsi niin kuin aina luen, nopeasti ja kevyesti. Mutta tässä olikin jippo joka pisti lukemaan sanat hitaasti ja ajalla. Sä pakotit mut tahtoosi ja mä alistuin siihen hykerrellen.
Vaikka sanoja on tähän upotettu äärimmäisen vähän, niin silti siinä tuntui olevan kokonainen maailma kaikkine sen rikkauksineen. Jokainen sana tuntui olevan kuin jalokivi merenrannalla astellessa, uusi löytö ja ihme valtavalla sisäisellä syvyydellään. Ja miten arkinen aihe silti oli, tavallinen eikä yhtään ihmeellinen tai kummallisuudessaan outo.
Sä olet lähtenyt (kenties joutunut) sellaisille vesille joihin itse haluaisin upota, kadota ja huumassaan eksyä. Sellaisilla vesillä mä olen joskus ollut, ja tiedän miten jumalaisen pelottavaa siellä on.
Se on jossakin, mutta itseltäni sen nykyään kiellän kokonaan. Tämä mua ihmetyttää kovin.
Joskus sanat löytävät paikkansa ja kohteensa.
Kiitos äärimmäisen kauniista, rohkaisevasta ja mielenkiintoisesta palautteesta.
eräs kesätyöpaikka: oranssi Postin muovilaatikko, jyrkät portaat ja kostealta kiveltä haiseva kellari. Mutta sinäpä et kirjoittanutkaan kellareista, et kansioiden riveistä (niin paljon moninumeroisia lukuja). Minä hämmästyin. Se on hyvä. (Vaikka hämmästyinkin vain itseni takia).
Pidän muulista, jolla on perhoskeuhkot ja pöydästä, jossa kasvisi asustaa. Maailma on järjetön paikka. Laskut täytyy säilyttää. Seuraavan kerran, kun minulle tulee samanlainen olo kuin kertojalla tekstissäsi, kuvittelen laukkaavani muulilla auringonlaskuun. Olen varma, että se auttaa.
"Jos niitä koskaan olikaan."
Sepä siinä juuri onkin. Jos lukisin kirjoittamaasi kirjaa, unohtaisin varmasti syödä. Jos joku kysyisi minulta, mikä kirjassa oli niin hyvää, en osaisi vastata. Tässäkään jutussa ei ole lukijalle kouriintutuvaa tartuttavaa. Lukijan pitää vain itse keksiä se tartuttava ja hypätä mukaan. Jotta tätä jaksaisi ihan sivutolkulla lukea (ja vielä niin, että jotain jäisi mieleen), tarvitaan ehdottomasti tukeva kehikko ja punainen lanka.
Tunne/hetkikuvauksena tämä menee näinkin.(Vähän kuin moderneista modernein runo, jolla ei tosin ole rytmiä). Haluaisinpa nähdä sinun joskus kirjoittavan jotain muuta kuin puhdasta pääsi sisältöä! Minä pidin, kaikesta huolimatta.