Sitä masennus on minulle todellakin ollut,jo kuudetta vuotta.Eka masennukseni puhkesi v-99 avioeron yhteydessä.Sen jälkeen oli parempi,"terveempi" jakso ja vastoinkäymisten taas tullessa iski masennus.Elämässäni on tapahtunut monia kauheita asioita,petetyksi tulemista aina uudelleen,lapsen vakava loukkaantuminen,toinen avioero ym.
Tällä hetkellä voin aika hyvin kun ottaa huomioon että olen vasta muuttanut erilleen puolisostani,hänen tahdostaan.Kai se on niin että elämä opettaa ja kasvattaa jos nimittäin pysyy hengissä!Sillä masennus on pahimmillaan hengenvaarallinen sairaus itsetuhoiset ajatukset valtaavat mielen.Viisi lääkkeiden ja alkoholin yliannostusta olen kokenut ja tuurilla elossa.Se on petollista kun syö rauhoittavia aina enemmän ja enemmän,arvostelukyky häviää ja tekee epätoivoisia tekoja.Vaikka rauhoittavat ovat joskus paikallaan niin niihin jää helposti koukkuun.Itselläni ei tällä hetkellä mene lainkaan,olin kuusi viikkoa vieroituksessa ja olen itseeni tyytyväinen.Toivonkin että sinä joka olet tai joskus ollut samassa tilanteessa vastaisit ja kertoisit kokemuksistasi.Tiedän etten ole yksin joten kirjoittelepa!!!
Tällä hetkellä voin aika hyvin kun ottaa huomioon että olen vasta muuttanut erilleen puolisostani,hänen tahdostaan.Kai se on niin että elämä opettaa ja kasvattaa jos nimittäin pysyy hengissä!Sillä masennus on pahimmillaan hengenvaarallinen sairaus itsetuhoiset ajatukset valtaavat mielen.Viisi lääkkeiden ja alkoholin yliannostusta olen kokenut ja tuurilla elossa.Se on petollista kun syö rauhoittavia aina enemmän ja enemmän,arvostelukyky häviää ja tekee epätoivoisia tekoja.Vaikka rauhoittavat ovat joskus paikallaan niin niihin jää helposti koukkuun.Itselläni ei tällä hetkellä mene lainkaan,olin kuusi viikkoa vieroituksessa ja olen itseeni tyytyväinen.Toivonkin että sinä joka olet tai joskus ollut samassa tilanteessa vastaisit ja kertoisit kokemuksistasi.Tiedän etten ole yksin joten kirjoittelepa!!!
Vastaukset 5
Vanhimmat
kokenut masennuspotilas. Psykoosissani kaikki tosi elämän rankat tapaukset tulivat silloista todellisuutta todenmiksi. Nyt olen sairaalasta ollut poissa tämänvuoden alusta. Elämän on mitä on. Välillä tuntuu menevän paremmin ja sitten taas huonommin. Syön lääkkeenä risperdal 2mg ja zoloft 150mg. Sairasloma jatkuu maaliskuun loppuun, en tiedä onko minusta enää koskaan töihin. Harmittaa etten saanut apua ajoissa olisi jäänyt psykoosi kokematta. Siihen liittyy niin paljon häpeää ja syyllisyyttä.
Minun diagnoosi oli ennen juuri psykoottinen masennus. Edelleen minun elämääni rajoittaa paljon psykoosin jälkeinen masennus ja häpeä.
Häpeästä se kuuluu minunkin elämääni. Psykoosissa tuli puhuttua paljon typeryyksiä ja ainakin yhden tyhmän sähköpostiviestin lähetin. Lääkärit ja hoitajat eivät oikein ymmärrä miltä tämä kasvojen menetys tuntuu. Minulla oli masennusta ennen psykoosiakin ja nyt masennus vain jatkuu. Tätä sairaalan jälkeistä elämää on vaikea saada toimimaan haluamallaan tavalla.
Olen miettinyt paljon miksi tunnen häpeää,onhan kyse kuitenkin sairaudesta.Vaikka oma masennukseni jossain vaiheessa luokiteltiinkin psykoottiseksi niin varsinaista psykoosia en kai ole kokenut.Itsesyytökseni olivat jossain vaiheessa niin voimakkaat että lääkäri määritteli sen psykoottiseksi eli "ei-todelliseksi"Mutta häpeästä piti kirjoittaa että miksi me jotka sairastamme masennusta häpeämme itseämme ja sairauttamme.Kai se juontaa jostain kaukaa kun "hullut" laitettiin piiloon maailmalta ja pidettiin huonommin kuin eläimiä.Kyllä mä olen avoimesti kertonut sairaudestani tutuille,ehkä liiankin.Mutta olen sitä mieltä että niin kauan kun me itse pidämme sitä häpeällisenä eivät muutkaan ajatuksiaan muuta.Myös tietämättömyys luo mielikuvia jotka eivät mitenkään vastaa todellisuutta.Eikä masennus ole mielisairaus kuten esim. skitsofrenia,ja sillekään ei mitään voi jos sairastuu siihen.Ihmiset jotenkin kuvittelevat että masentunut ihminen haluaa sääliä ja "tahallaan" vaan laiskottelee ja lintsaa töistä.Asiahan ei näin ole,ja jos "terveet" kokisivat sen itse niin varmasti mieli muuttuisi.Kuka haluaisi olla ahdistunut,tuntea jopa fyysistä kipua,kykenemätön tekemään mitään yms.?En tiedä vielä mitä tulevaisuus tuo tullessaan,saanko töitä ja jos saan niin mitä.Haluaisin kuitenkin elää normaalia elämää,ilman leimaa otsassani.Tavata ehkä viimeinkin "sen oikean" joskus.Sillä kukapa ei haluaisi olla rakastettu ja saada myös antaa rakkautta.Asun pienellä paikkakunnalla jossa jutut liikkuvat ja suurenevat,ennakkoluulot ovat vahvat.Mutta päivä kerrallaan tässä täytyy elää ja olla,yrittää parhaansa vaatimatta liikaa itseltään.Tää kuulostaa imelältä mutta rakastetaan ensin itseämme,elämämme on ainutkertainen.YRITETÄÄN AINAKIN=)
Elää tätä elämää. Vaikeinta kai psyykkisissä sairuksissa on se että se ei näy päällepäin lainkaan. Toiset henkilöt ovat murheellisen näköisiä, mutta on myös masentuneita, jotka nauravat aivan hervottomasti.Minä itse olen kokenut todellisen psykoosin ja siihenkin kuului hirvittävät syyllisyyden tunnot. Muutenkin psykoosiani väritti tosielämän traumatisoivat tapahtumat, joita elin psykoosissa uudelleen.
En suosittele psykoosia kenellekään. Lääkäreillä tulisi olla sen verran silmää, että antaisivat psykoosin estolääkityksen ajoissa - mielestäni mieluummin vaikka turhaan kuin, että ihminen ajautuu psykoosiin.