Tytöistä

Meillä ainakin on vanhemmista tytöistä ollut hyvä apu isossa perheessä. lapsia on tupsahtunut toista kymmentä - kaikki niin rakkaita. välillä on olut tiukkaa mutta organisoinnilla selviämme. Vanhemmista sisaruksista on jo iso apu kotitöissä ja pienten hoidossa. Näin he saavat jo hyvää valmennusta elämää varten.
303400
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 30

Vanhimmat

tytöiltä oma lapsuus elämättä?

Äänestä

traumat saattaa tuosta lapsillesi jäädä. Olen itse kokenut saman kohtalon.

Äänestä

mulla ollut paljon siskoksia, kun ei ole kuin yksi veli.Lapsena mulla oli paljon siskoja mielikuvituksessani ja niillä oli kaikilla nimi.
Piirtelin heistä jopa piirroksia.Puin joskus pikkuveljelleni hameen päälle ja leikimme, että hän oli mun pikkusisko.
Älkää nyt sitten pitäkö mua aivan hulluna.

Äänestä

Äiti oli aina raskaana, ja tuli vuosi vuodelta väsyneemmäksi. Hänen aikansa meni aina vauvojen kanssa. Minä olin vanhin tytär. Tein kotityöt ja hoidin sisaruksia.

Nyt, aikuisena, minulla ei ole mitään todellista suhdetta äitiini. Ei ole koskaan ollut. Minun äidilläni ei ollut koskaan aikaa minulle, aikaa kohdata minut omana itsenäni. Olin aina "äidin pikku apulainen".

Äänestä
  • Jäin itse paitsi äidistä pienenä, tosin kuoleman vuoksi. Mutta se kaipuu ja rakkaus jäi. Haluan sydämeni kyllyydestä antaa lapsilleni sitä rakkautta josta itse jäin paitsi ja mitä kaipasin.

    Tee sinä samoin, tiedät nyt mikä on lapsille tärkeintä.

    Äänestä

  • mitä? kirjoitti:

    Jäin itse paitsi äidistä pienenä, tosin kuoleman vuoksi. Mutta se kaipuu ja rakkaus jäi. Haluan sydämeni kyllyydestä antaa lapsilleni sitä rakkautta josta itse jäin paitsi ja mitä kaipasin.

    Tee sinä samoin, tiedät nyt mikä on lapsille tärkeintä.

    Oletko kommentteinesi painamassa ja lyömässä lyötyä?

    Olen pahoillani että sinä jäit pienenä äidistäsi orvoksi. Se on ollut sinulle suuri menetys.

    Mutta Nimimerkin "Aikuinen tytär" tilanne oli toinen ja hänen elämässään raskas kokemus.
    Tuo kuvaus oli kuin suoraan omasta elämästäni!
    Äitini oli aina väsynyt ja poissaoleva, jatkuvine raskauksineen, sairauksineen, vauvanhoitoineen.

    Minullakaan ei ollut äitiä.
    Itselläni se kokemus oli toistuvasti yhtä yhtä kauhea hylkäämisen kokemus.

    Voit olla varma siitä, että kun jäi vaille äidin huomiota ja rakkautta, ja kelpasi vain kun ahkeroin oikein kovasti ja kiltisti kotitöiden parissa, se ei mennyt jättämättä haavoja.

    Lapsuuteni oli yhtä suorittamista!

    Äänestä

  • Minäkin äiditön kirjoitti:

    Oletko kommentteinesi painamassa ja lyömässä lyötyä?

    Olen pahoillani että sinä jäit pienenä äidistäsi orvoksi. Se on ollut sinulle suuri menetys.

    Mutta Nimimerkin "Aikuinen tytär" tilanne oli toinen ja hänen elämässään raskas kokemus.
    Tuo kuvaus oli kuin suoraan omasta elämästäni!
    Äitini oli aina väsynyt ja poissaoleva, jatkuvine raskauksineen, sairauksineen, vauvanhoitoineen.

    Minullakaan ei ollut äitiä.
    Itselläni se kokemus oli toistuvasti yhtä yhtä kauhea hylkäämisen kokemus.

    Voit olla varma siitä, että kun jäi vaille äidin huomiota ja rakkautta, ja kelpasi vain kun ahkeroin oikein kovasti ja kiltisti kotitöiden parissa, se ei mennyt jättämättä haavoja.

    Lapsuuteni oli yhtä suorittamista!

    Minä ajattelin olevani niin surullinen itkuineni ja ikävöiden, etten tajunnut jollain olevan vielä huonommin. Osaan vain kuvitella miten pahalta voi tuntua jos tuntee itsensä hylätyksi.

    Itse en sitä sitä ehkä siksi ymmärrä, että äiti voisi lopettaa antamasta rakkautta lapselle jonkin syiden takia, niin tärkeää se äidin rakkaus on.

    Anteeksi tosiaan vielä jos loukkasin sinua. Meillä ehkä tilanteet kuitenkin niin erilaiset.

    Äänestä

  • Minäkin äiditön kirjoitti:

    Oletko kommentteinesi painamassa ja lyömässä lyötyä?

    Olen pahoillani että sinä jäit pienenä äidistäsi orvoksi. Se on ollut sinulle suuri menetys.

    Mutta Nimimerkin "Aikuinen tytär" tilanne oli toinen ja hänen elämässään raskas kokemus.
    Tuo kuvaus oli kuin suoraan omasta elämästäni!
    Äitini oli aina väsynyt ja poissaoleva, jatkuvine raskauksineen, sairauksineen, vauvanhoitoineen.

    Minullakaan ei ollut äitiä.
    Itselläni se kokemus oli toistuvasti yhtä yhtä kauhea hylkäämisen kokemus.

    Voit olla varma siitä, että kun jäi vaille äidin huomiota ja rakkautta, ja kelpasi vain kun ahkeroin oikein kovasti ja kiltisti kotitöiden parissa, se ei mennyt jättämättä haavoja.

    Lapsuuteni oli yhtä suorittamista!

    Minä olen tuntenut samoin. Olen "ostanut" hyväksymisen tekemällä toisille mieliksi. Äitini on ollut mestari edellyttämään kuuliaisuutta ja suorittamisia, jotta olisin kelvollinen. Siltikin kunnia kaikesta on kuulunut hänelle itselleen. Minä en ole ollut mitään omana itsenäni, ajatuksineni ja tarpeineni. Toki normaalit asiat ovat olleet kunnossa. Mutta se lapsen tarve saada olla sellainen kuin oikeasti on ja silti on tunne siitä, että kelpaa ja on rakastettu.

    Ei sellainen mene jälkiä jättämättä. Mutta onhan tässä elämää työstää niitä - kunhan vain itse jaksaisi ja läheiset eivät väsyisi!

    Äänestä

  • kohtalona kirjoitti:

    Minä olen tuntenut samoin. Olen "ostanut" hyväksymisen tekemällä toisille mieliksi. Äitini on ollut mestari edellyttämään kuuliaisuutta ja suorittamisia, jotta olisin kelvollinen. Siltikin kunnia kaikesta on kuulunut hänelle itselleen. Minä en ole ollut mitään omana itsenäni, ajatuksineni ja tarpeineni. Toki normaalit asiat ovat olleet kunnossa. Mutta se lapsen tarve saada olla sellainen kuin oikeasti on ja silti on tunne siitä, että kelpaa ja on rakastettu.

    Ei sellainen mene jälkiä jättämättä. Mutta onhan tässä elämää työstää niitä - kunhan vain itse jaksaisi ja läheiset eivät väsyisi!

    Meillä lapsi oli hyvä, jos oli koko ajan reipas, ahkera, viihtyi työn äärellä... Olen katkera siitä, että kaikki välittäminen mitattiin työllä, jo pikkulapsesta lähtien. En saanut arvostusta lapsena ja nuorena, koska en ollut mielistelevä kuten pikkusiskoni, joka esim. siivosi isän ja äidien silmien alla,ei muuten. Minäkin siivosin, mutta en varsinaisesti heidän silmien allaan. Sain joka päivä kuulla kuinka hyvä siskoni,on, minä olin laiska ym. Olen katkera ja itsetuntoni oli kauan huono.

    Nyt elämäni on ns. paremmalla tolalla kuin pikkusiskoni elämä. En tiedä, miten vanhemmat asian näkevät, itse näen näin.

    Välit vanhempiini ovat erittäin etäiset. Menneiden aikojen muistot varjostavat elämääni yhä. Minä olen nykyään se, joka lapsuudenkotiin mennessä menee sinne ajatuksella, että siivoan ja laitan ruokaa nyt ja yritän saada hyväksyntää ja arvostusta. Kuitenkin tiedän, etten voi saada sitä pahan mielen muistoa lapsuudesta pois. Tuntuu, että arvostus tulee monet, monet vuodet myöhässä...

    Äänestä

  • Riskuli kirjoitti:

    Meillä lapsi oli hyvä, jos oli koko ajan reipas, ahkera, viihtyi työn äärellä... Olen katkera siitä, että kaikki välittäminen mitattiin työllä, jo pikkulapsesta lähtien. En saanut arvostusta lapsena ja nuorena, koska en ollut mielistelevä kuten pikkusiskoni, joka esim. siivosi isän ja äidien silmien alla,ei muuten. Minäkin siivosin, mutta en varsinaisesti heidän silmien allaan. Sain joka päivä kuulla kuinka hyvä siskoni,on, minä olin laiska ym. Olen katkera ja itsetuntoni oli kauan huono.

    Nyt elämäni on ns. paremmalla tolalla kuin pikkusiskoni elämä. En tiedä, miten vanhemmat asian näkevät, itse näen näin.

    Välit vanhempiini ovat erittäin etäiset. Menneiden aikojen muistot varjostavat elämääni yhä. Minä olen nykyään se, joka lapsuudenkotiin mennessä menee sinne ajatuksella, että siivoan ja laitan ruokaa nyt ja yritän saada hyväksyntää ja arvostusta. Kuitenkin tiedän, etten voi saada sitä pahan mielen muistoa lapsuudesta pois. Tuntuu, että arvostus tulee monet, monet vuodet myöhässä...

    Lisään vielä, että mielestäni lapsille kuuluvat kotityöt sopivissa määrin. kunhan niistä ei tarvitse ottaa suoritusta ja jos arvostus ei tule yksistään sitä kautta. On hyvä oppia siivoamaan omat jälkensä ja huoneensa ja olla avuksi äidille. Mutta tunti keskimäärin/päivä on mielestäni sopiva aika...

    Äänestä

  • Riskuli kirjoitti:

    Meillä lapsi oli hyvä, jos oli koko ajan reipas, ahkera, viihtyi työn äärellä... Olen katkera siitä, että kaikki välittäminen mitattiin työllä, jo pikkulapsesta lähtien. En saanut arvostusta lapsena ja nuorena, koska en ollut mielistelevä kuten pikkusiskoni, joka esim. siivosi isän ja äidien silmien alla,ei muuten. Minäkin siivosin, mutta en varsinaisesti heidän silmien allaan. Sain joka päivä kuulla kuinka hyvä siskoni,on, minä olin laiska ym. Olen katkera ja itsetuntoni oli kauan huono.

    Nyt elämäni on ns. paremmalla tolalla kuin pikkusiskoni elämä. En tiedä, miten vanhemmat asian näkevät, itse näen näin.

    Välit vanhempiini ovat erittäin etäiset. Menneiden aikojen muistot varjostavat elämääni yhä. Minä olen nykyään se, joka lapsuudenkotiin mennessä menee sinne ajatuksella, että siivoan ja laitan ruokaa nyt ja yritän saada hyväksyntää ja arvostusta. Kuitenkin tiedän, etten voi saada sitä pahan mielen muistoa lapsuudesta pois. Tuntuu, että arvostus tulee monet, monet vuodet myöhässä...

    Minä opin varmaan jo vauvana näkemään sen, että tulkitsemalla äitini mielenliikkeitä oikein ja tekemällä hänen toiveidensa mukaan, saan huomiota ja kehuja. Kiltteys oli se opittu ominaisuus, jolla pärjäsin.

    Isosiskoni riiteli äidin kanssa ja sillä sekä tuntikausien itkemisellä hän sai isäni lepyttelyt ja huomion itselleen. Minä jäin paitsi siitäkin, koska en sopuisana tarvinnut huomiota.

    Molemmat vanhemmat jäivät jotenkin etäisiksi. Nytkin olen kyllä yhä äitini lempilapsi, osaan olla mieliksi ja myötäillä häntä, en riitele koskaan. Mutta onko se tasapuolista? Ei.

    Minun iloni ja suruni eivät kuulu äidilleni, ei hän ole niistä kiinnostunut vieläkään. Eikä varsinkaan enää. En halua edes kertoa niistä.

    Joskus ovelasti olen kokeillut keskustelun kääntämistä itseeni, mutta puhe kääntyy aina häneen. Hän on kaiken keskipiste.

    En voi linjaani vaihtaa enkä hypätä toiselle raiteelle. Minusta on tullut melko hyvä "näyttelijä". Tosin se ei ole edes teeskentelyä. Se on minun valeminäni, jota tarvitaan silloin, kun olen hänen kanssaan tekemisissä. Tuskin hän kestäisi, jos muuttuisin toiseksi. En aio kokeillakaan. Minun on haettava terapiani muualta ja muilta.

    Äänestä

  • kohtalona kirjoitti:

    Minä opin varmaan jo vauvana näkemään sen, että tulkitsemalla äitini mielenliikkeitä oikein ja tekemällä hänen toiveidensa mukaan, saan huomiota ja kehuja. Kiltteys oli se opittu ominaisuus, jolla pärjäsin.

    Isosiskoni riiteli äidin kanssa ja sillä sekä tuntikausien itkemisellä hän sai isäni lepyttelyt ja huomion itselleen. Minä jäin paitsi siitäkin, koska en sopuisana tarvinnut huomiota.

    Molemmat vanhemmat jäivät jotenkin etäisiksi. Nytkin olen kyllä yhä äitini lempilapsi, osaan olla mieliksi ja myötäillä häntä, en riitele koskaan. Mutta onko se tasapuolista? Ei.

    Minun iloni ja suruni eivät kuulu äidilleni, ei hän ole niistä kiinnostunut vieläkään. Eikä varsinkaan enää. En halua edes kertoa niistä.

    Joskus ovelasti olen kokeillut keskustelun kääntämistä itseeni, mutta puhe kääntyy aina häneen. Hän on kaiken keskipiste.

    En voi linjaani vaihtaa enkä hypätä toiselle raiteelle. Minusta on tullut melko hyvä "näyttelijä". Tosin se ei ole edes teeskentelyä. Se on minun valeminäni, jota tarvitaan silloin, kun olen hänen kanssaan tekemisissä. Tuskin hän kestäisi, jos muuttuisin toiseksi. En aio kokeillakaan. Minun on haettava terapiani muualta ja muilta.

    Kuinka kipeästi monet viestit tässä ketjussa koskettavatkaan myös minua, suuren perheen vanhinta tytärtä. Minullakin on suuri perhe, mutta olen yrittänyt ottaa opiksi äitini virheistä ja antaa aikaa ja yksilöllistä huomiota lapsillemme.

    Meillä sai huomiota, jos oli kiltti, hymyilevä ja ahkera. Minä olin ahkera, mutta toivottoman arka. En ollut koskaan mitään, en ollut viehättävä, koska kuljin isoveljieni vanhoissa vaatteissa hiukset sängeksi leikattuna. Äidillä ei rittänyt voimia eikä aikaa ottaa huomioon minua pienenä ja mukavana tyttönä, vaan olin vain työvoimaa ja pikkusisarusten hoitaja. Pienet siskoni saivat uusia mekkoja ja kauniit letit, heille aikaakin riitti enemmän.

    Kyllä minä yritin kapinoida toisinaan, mutta palkaksi sain piiskaa pyllylle ja pitkän saarnan tottelemattomuudestani ja kiittämättömyydestäni. Lapsuus ja nuoruus oli ankeaa aikaa, en luottanut itseeni ja uskoin olevani ruma, huono ja epämiellyttävä. Vasta kotoa muuttaessani aloin elää. Olin vapaa tekemään mitä halusin, vaikka en osannutkaan laiskotella koskaan. Olin oppinut siihen, että jouten olo on väärin.

    Välit vanhempiin?? Etäiset, etäiset! Eivät vanhemmat ole koskaan kiinnostuneet meidän perheestämme, äidin kommentit lasten syntyessä lähes joka vuodelle ovat olleet sen suuntaiset, että hänkin on jaksanut. Siitä selviää. Niin selviääkin näköjään, mutta itsetunto on huono ja rakkauden nälkä vieläkin kolmivitosena on suunnaton. Tunnen kelpaavani muille, kun olen kaikille ystävällinen ja avulias enkä vaadi yhteisössä mitään. En uskalla pyytää apua, kun sitä ei tarjota eikä se minulle edes tunnu kuuluvan. Joskus olen ehdottanut, että vanhempani ottaisivat isoimpia lapsiamme kesälomalle mummolaan muutamaksi päiväksi, mutta vanhempani ovat niin väsyneet suuren perheen kasvatettuaan, etteivät jaksa ottaa yli kymmenvuotisiakaan lapsia kylään.

    Osa lapsista on selkeästi rakkaampia vanhemmilleni kuin toiset. Heitä autetaan ja muistetaan. Hiedän lapsensa kiinnostavat. Me maan hiljaiset ja nujerretut saamme elää itseksemme siinä toivossa, että osaisimme katkaista tämän välitäämättömyyden kierteen omien lastemme kohdalla.

    Äänestä

  • vl-äiti*8 kirjoitti:

    Kuinka kipeästi monet viestit tässä ketjussa koskettavatkaan myös minua, suuren perheen vanhinta tytärtä. Minullakin on suuri perhe, mutta olen yrittänyt ottaa opiksi äitini virheistä ja antaa aikaa ja yksilöllistä huomiota lapsillemme.

    Meillä sai huomiota, jos oli kiltti, hymyilevä ja ahkera. Minä olin ahkera, mutta toivottoman arka. En ollut koskaan mitään, en ollut viehättävä, koska kuljin isoveljieni vanhoissa vaatteissa hiukset sängeksi leikattuna. Äidillä ei rittänyt voimia eikä aikaa ottaa huomioon minua pienenä ja mukavana tyttönä, vaan olin vain työvoimaa ja pikkusisarusten hoitaja. Pienet siskoni saivat uusia mekkoja ja kauniit letit, heille aikaakin riitti enemmän.

    Kyllä minä yritin kapinoida toisinaan, mutta palkaksi sain piiskaa pyllylle ja pitkän saarnan tottelemattomuudestani ja kiittämättömyydestäni. Lapsuus ja nuoruus oli ankeaa aikaa, en luottanut itseeni ja uskoin olevani ruma, huono ja epämiellyttävä. Vasta kotoa muuttaessani aloin elää. Olin vapaa tekemään mitä halusin, vaikka en osannutkaan laiskotella koskaan. Olin oppinut siihen, että jouten olo on väärin.

    Välit vanhempiin?? Etäiset, etäiset! Eivät vanhemmat ole koskaan kiinnostuneet meidän perheestämme, äidin kommentit lasten syntyessä lähes joka vuodelle ovat olleet sen suuntaiset, että hänkin on jaksanut. Siitä selviää. Niin selviääkin näköjään, mutta itsetunto on huono ja rakkauden nälkä vieläkin kolmivitosena on suunnaton. Tunnen kelpaavani muille, kun olen kaikille ystävällinen ja avulias enkä vaadi yhteisössä mitään. En uskalla pyytää apua, kun sitä ei tarjota eikä se minulle edes tunnu kuuluvan. Joskus olen ehdottanut, että vanhempani ottaisivat isoimpia lapsiamme kesälomalle mummolaan muutamaksi päiväksi, mutta vanhempani ovat niin väsyneet suuren perheen kasvatettuaan, etteivät jaksa ottaa yli kymmenvuotisiakaan lapsia kylään.

    Osa lapsista on selkeästi rakkaampia vanhemmilleni kuin toiset. Heitä autetaan ja muistetaan. Hiedän lapsensa kiinnostavat. Me maan hiljaiset ja nujerretut saamme elää itseksemme siinä toivossa, että osaisimme katkaista tämän välitäämättömyyden kierteen omien lastemme kohdalla.

    Sanoit viestissäsi rakkauden nälästä. Se on jotain epämääräistä pahaa oloa ja sitä ettei tunne olevansa missään (niin kuin sanotaan) "kotonaan". Kotihan on siellä missä tuntee tulevansa hyväksytyksi sellaisenaan.

    Meillä ei ole ollut sitä lapsena ja sitä haemme jollakin sokealla vaistolla yhäkin. Sitä kotia ei löydy ja petymme.

    Avioliittokaan ei ole tuo koti, koska toinen osapuoli ei voi tuota minussa olevan lapsen tarvetta täyttää. Ei häntä ole siihen tarkoitettukaan. Eikä hän tiedä siitä eikä pysty vastaamaan tuohon tarpeeseemme.

    Puhun itsestäni, vaikka kirjoitin monikossa. Luulen, että en ole ainoa yksinäinen ja "koditon". Melkein pelkään itseäni, kun tunnistan tuon asian. Tuo pohjaton rakkauden nälkähän voi olla aiheuttamassa pahoja ongelmia perheessä ja jopa parisuhteessa.

    Miten niitä voi käsitellä, jos keskustelussa toinen puhuu näkymättömyydestään ja toinen moittii liiallisesta huomionkipeydestä?

    Äänestä

  • aikaa minulle,vaikka olen ainut lapsi.Itse jouduin suoriutumaan koulutielle ja vanhempana olin piikana omassa kodissa.Ei kotini ollut vl-koti. Joskus olin ihan katkera siitä,että lapsuutta ei minulla ollut ahdistus ja pelko oli jokapäiväinen vieras siinä asumuksessa jossa jouduin olemaan.

    Äänestä

  • minunkaan äidillä kirjoitti:

    aikaa minulle,vaikka olen ainut lapsi.Itse jouduin suoriutumaan koulutielle ja vanhempana olin piikana omassa kodissa.Ei kotini ollut vl-koti. Joskus olin ihan katkera siitä,että lapsuutta ei minulla ollut ahdistus ja pelko oli jokapäiväinen vieras siinä asumuksessa jossa jouduin olemaan.

    Oletko koskaan jossitellut, millainen äitisi olisi ollut, jos hän olisi ollut vl. Olisiko jaksanut huolehtia sinusta paremmin? Millainen hän oli perusluonteeltaan, sillä sehän ei muutu, vaikka olisikin vl?

    Eihän tällainen kirjoittelu ole sen vuoksi kiellettyä, että esim. mielenterveysongelmaiset tai alkoholisoituneet äidit eivät pysty lapsistaan huolehtimaan. Paraneeko maailma, jos hoidamme heidät ensin kuntoon ja sitten vasta puhumme näistä äideistä, joista nyt on keskustellaan. Eihän kyllä monilapsisuus ole mikään selitys sille, että lapsi jää sivuun ja huomiotta. Se vain varmistaa tilanteen, koska silloin ei toisenlainen äitikään ehdi huomata lapsen tarpeita. Poikkeuksia onneksi on.

    Äänestä

  • nälkä. kirjoitti:

    Sanoit viestissäsi rakkauden nälästä. Se on jotain epämääräistä pahaa oloa ja sitä ettei tunne olevansa missään (niin kuin sanotaan) "kotonaan". Kotihan on siellä missä tuntee tulevansa hyväksytyksi sellaisenaan.

    Meillä ei ole ollut sitä lapsena ja sitä haemme jollakin sokealla vaistolla yhäkin. Sitä kotia ei löydy ja petymme.

    Avioliittokaan ei ole tuo koti, koska toinen osapuoli ei voi tuota minussa olevan lapsen tarvetta täyttää. Ei häntä ole siihen tarkoitettukaan. Eikä hän tiedä siitä eikä pysty vastaamaan tuohon tarpeeseemme.

    Puhun itsestäni, vaikka kirjoitin monikossa. Luulen, että en ole ainoa yksinäinen ja "koditon". Melkein pelkään itseäni, kun tunnistan tuon asian. Tuo pohjaton rakkauden nälkähän voi olla aiheuttamassa pahoja ongelmia perheessä ja jopa parisuhteessa.

    Miten niitä voi käsitellä, jos keskustelussa toinen puhuu näkymättömyydestään ja toinen moittii liiallisesta huomionkipeydestä?

    Kiitos ajatuksistasi! Ne ovat arvokkaita tuoda esiin. Olen kokenut niin paljon samaa kuin mistä sinä kerroit. On tavallista, että surullinen kiintymysvaje-lapsuus heijastuu myös parisuhdeongelmina aikuisuudessa.

    Miten osuva on käsky "rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi" siinä mielessä, että myös omaa itseään tulee rakastaa, arvostaa. Mutta lapsi oppii näkemään oman itsensä siten kuin hän tulee nähdyksi ja tunnistetuksi lähipiirissään. Itsearvostus voi jäädä puutteleliseksi kun öiti / muu lähin hoitaja on etäinen ja joutuu keskittymäänmuihin lapsiin.

    Muuten, itseäni on itseni terapoimisessa auttanut paljon perehtyminen kiintymysteoreettiseen tutkimukseen.

    Äänestä

  • nälkä. kirjoitti:

    Sanoit viestissäsi rakkauden nälästä. Se on jotain epämääräistä pahaa oloa ja sitä ettei tunne olevansa missään (niin kuin sanotaan) "kotonaan". Kotihan on siellä missä tuntee tulevansa hyväksytyksi sellaisenaan.

    Meillä ei ole ollut sitä lapsena ja sitä haemme jollakin sokealla vaistolla yhäkin. Sitä kotia ei löydy ja petymme.

    Avioliittokaan ei ole tuo koti, koska toinen osapuoli ei voi tuota minussa olevan lapsen tarvetta täyttää. Ei häntä ole siihen tarkoitettukaan. Eikä hän tiedä siitä eikä pysty vastaamaan tuohon tarpeeseemme.

    Puhun itsestäni, vaikka kirjoitin monikossa. Luulen, että en ole ainoa yksinäinen ja "koditon". Melkein pelkään itseäni, kun tunnistan tuon asian. Tuo pohjaton rakkauden nälkähän voi olla aiheuttamassa pahoja ongelmia perheessä ja jopa parisuhteessa.

    Miten niitä voi käsitellä, jos keskustelussa toinen puhuu näkymättömyydestään ja toinen moittii liiallisesta huomionkipeydestä?

    Ihmisestä aran, ja huonon itsetunnon omavaan jollain tavalla.

    Meilläkin kun äiti kuoli olin pieni. Sitten otin hoitaakseni pikkuveljen, isänkin jonka tiesin surevan. Koti jäi tavallaan vastuulleni. Kaikki elämän asiat ja työt on täytynyt opetella itse kukaan ei ole ollut avustamassa, isä parhaansa mukaan, onneksi oli sellainen isä joka osasi tehdä kotitöitäkin.

    Edelleen aikuisenakin ikävä ja kaipuu vaivaa. Tilanne on myös se ettei osaa pyytää apua vaikka sitä tarvitsisikin. Kaikesta yrittää selvitä yksin, odottaa vain että joku huomaisi avun tarpeen ja osaisi sitä tarjota.

    Olen varmasti onnellisemmassa asemassa ainakin siinä suhteessa (onko oikea sana sanoa syyttää?), ettei tarvitse syyttää ketään siitä hylätyksi tulemisesta, eikä ole tarvinnut sisarusten vuoksi kärsiä huonommuutta.

    Pitkään minäkin vaelsin, etsien "kotia" missä olisi turvallista ja hyvää. Sydänmessäsi aina kaipasin ympärilleni turvallisuutta.

    Nyt voin sanoa olevani onnellinen ja löytänyt kodin. Olen saannut aviomiehen joka osaa täyttää sen rakkauden tarpeeni, ilman että minun tarvitsisi sitä "kerjätä", tai vaatia huomiota. Olen oppinut jo siihenkin, ettei kaikkea enään tarvitsekkaan tehdä ihan yksin, vaan toinen auttaa omasta halustaan.

    Vieläkin elämässä on se tilanne, ettei lähde apua pyytämään. Joskus ollut tilanteita, että apu olisi enemmän kuin tervetullut, ja mieheni on ehdottanut, että pyydetään apua, niin minä olen sanonnut ettei aleta apua kerjäämään jos ei kukaan huomaa sitä tarjota. Onneksi olen vähän oppinut antamaan periksi, ja apuakin on pakko joskus kysyä kun muuten ei selviä jos liian monta asiaa päällekkäin.

    Hyvin vaikea sellaisen on ymmärtää tilanne joka ei itse ole kokenut sitä hylätyksi tulemista, ihminen saattaa sen hyvin pian tulkita liialliseksi huomionhakuisuudeksi, ja koskaan ei ehkä tule sellaista tunnetta, että minut hyväksytään juuri sellaisena kuin olen.

    Äänestä

  • Aikuinen tytär kirjoitti:

    Kiitos ajatuksistasi! Ne ovat arvokkaita tuoda esiin. Olen kokenut niin paljon samaa kuin mistä sinä kerroit. On tavallista, että surullinen kiintymysvaje-lapsuus heijastuu myös parisuhdeongelmina aikuisuudessa.

    Miten osuva on käsky "rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi" siinä mielessä, että myös omaa itseään tulee rakastaa, arvostaa. Mutta lapsi oppii näkemään oman itsensä siten kuin hän tulee nähdyksi ja tunnistetuksi lähipiirissään. Itsearvostus voi jäädä puutteleliseksi kun öiti / muu lähin hoitaja on etäinen ja joutuu keskittymäänmuihin lapsiin.

    Muuten, itseäni on itseni terapoimisessa auttanut paljon perehtyminen kiintymysteoreettiseen tutkimukseen.

    oli tuo kiintymysteoreettinen tutkimus.

    Ehkä olen siitä lukenutkin, mutta tuolla nimellä en ole siihen tutustunut. Sellaisesta saa varmaan tukea ja näkökulmaa omiin kokemuksiin ja niiden kautta mahdollisesti tulleisiin haavoihin.

    Vaikka ne ovat näennäisesti unohduksissa, niin sopivalla ajalla ne putkahtavat pintaan. Jos elämä on kiireistä arjen pyöritystä, ne ovat taustalla. Kukapa miettii omia traumojaan, jos on ongelmia opiskelussa, töissä, taloudessa, terveydessä? Vaikka osaan vaikeuksista voivat olla syynä menneisyys ja lapsuuden virtahevot pirtissä / olohuoneessa!

    Äänestä

  • nälkä tekee kirjoitti:

    Ihmisestä aran, ja huonon itsetunnon omavaan jollain tavalla.

    Meilläkin kun äiti kuoli olin pieni. Sitten otin hoitaakseni pikkuveljen, isänkin jonka tiesin surevan. Koti jäi tavallaan vastuulleni. Kaikki elämän asiat ja työt on täytynyt opetella itse kukaan ei ole ollut avustamassa, isä parhaansa mukaan, onneksi oli sellainen isä joka osasi tehdä kotitöitäkin.

    Edelleen aikuisenakin ikävä ja kaipuu vaivaa. Tilanne on myös se ettei osaa pyytää apua vaikka sitä tarvitsisikin. Kaikesta yrittää selvitä yksin, odottaa vain että joku huomaisi avun tarpeen ja osaisi sitä tarjota.

    Olen varmasti onnellisemmassa asemassa ainakin siinä suhteessa (onko oikea sana sanoa syyttää?), ettei tarvitse syyttää ketään siitä hylätyksi tulemisesta, eikä ole tarvinnut sisarusten vuoksi kärsiä huonommuutta.

    Pitkään minäkin vaelsin, etsien "kotia" missä olisi turvallista ja hyvää. Sydänmessäsi aina kaipasin ympärilleni turvallisuutta.

    Nyt voin sanoa olevani onnellinen ja löytänyt kodin. Olen saannut aviomiehen joka osaa täyttää sen rakkauden tarpeeni, ilman että minun tarvitsisi sitä "kerjätä", tai vaatia huomiota. Olen oppinut jo siihenkin, ettei kaikkea enään tarvitsekkaan tehdä ihan yksin, vaan toinen auttaa omasta halustaan.

    Vieläkin elämässä on se tilanne, ettei lähde apua pyytämään. Joskus ollut tilanteita, että apu olisi enemmän kuin tervetullut, ja mieheni on ehdottanut, että pyydetään apua, niin minä olen sanonnut ettei aleta apua kerjäämään jos ei kukaan huomaa sitä tarjota. Onneksi olen vähän oppinut antamaan periksi, ja apuakin on pakko joskus kysyä kun muuten ei selviä jos liian monta asiaa päällekkäin.

    Hyvin vaikea sellaisen on ymmärtää tilanne joka ei itse ole kokenut sitä hylätyksi tulemista, ihminen saattaa sen hyvin pian tulkita liialliseksi huomionhakuisuudeksi, ja koskaan ei ehkä tule sellaista tunnetta, että minut hyväksytään juuri sellaisena kuin olen.

    koska olet löytänyt aviopuolison, jonka kanssa voit olla oma itsesi ja siten tuntea olosi kotoisaksi. Tiedän, että olet itsekin kiitollinen siitä...

    Äänestä

On hyvä, että opetellaan ajoissa perhe-elämää. Tyttäret ovat tosiaan kullan kalliita, oikeita äidin oikeita kätösiä. Nykyään kun muuten ollaan olevinaan niin vapaata ja sinkkua eikä sitten jää aikaa sille kaikkein tärkeimmälle - perheelle ja lapsille.

Äänestä
  • nykyään ollaan niin uusavuttomia, että soitetaan äidile miten munat keitetään ja liesi sytytetään tai sukat parsitaan tai kolttu silitetään. On arvokasta pääomaa että osaa hoitaa itse omat lapset ja kodin. Miedänkin vanhin tyttö 20 v odottaa jo kolmatta ja kyllä on ollut kitollinen kun sai kotona harjoitella lastenhoitoa. Meidän pikku Eero-enosta 1 v on myös seuraa hänen lapsilleen!

    Äänestä

Kyllä tuo on jo lasten hyväksi käyttöä! Itse perheen ensimmäinen ja vielä tyttö ja tiedän, että toi sattuu kun ei saa elää lapsuuttaan lapsena vaan joutuu tekemään ja auttamaan töissä mitkä kuuluu vanhemmille!

Hei, lapset on lapsia ja heidän kuuluu saada olla lapsia!
Tosi kaukana "hyvästä valmennuksesta"! Kyllä he aikanaan ku aikuistuvat niin oppivat itse tekemään asioita ja elämään!

Tai no, onhan tuo tietnkin "hyvää valmennusta" saada kunnon traumat ja tuntea itsensä hylätyksi juuri omana itsenään ja tarpeineen lapsena..

Tuoko on se hinta sitten kun tulee jatkuvalla syötöllä ja joka tuutista uutta vauvaa joka vuosi, niin toiset lapset siitä kärsii kun vanhempien aika ei voi riittää kaikille! Kai vissiin.

Äänestä
  • Joutavanpäiväistä höpinää. Iän kaiken sitä on tavallisissa perheissä lapset osallistuneet kotitöihin ja se on ollut oikein. En ole uskovaisen kodin lapsi, mutta meitä oli paljon ja naapureissa yhtä paljon, kun 30 vuotta sitten ei varsinkaan maalla ehkäisyä niin harrastettu.

    Siitä asti kun kävelemään oppi, lapsella alkoivat velvollisuudet osallistua kotityöhön. Eipä niitä tullutkaan uusavuttomia siinä laajuudessa kuin nyt, kun lapsen koskemattomuuteen vedoten työhön kasvattaminen on lakannut.

    Suosittelen lämpimästi yhden lapsen perheeseenkin tiski- ja siivousvuoroja sille ainokaiselle aarteelle. Se on suurempi rakkauden palvelus kuin se, että lapsi ei tiedä arkielämän totuuksista yhtään mitään. Ja sekä tytöt että pojat töihin. Voihan olla, että kukaan tyttö ei huolikaan sitä poikaa , jolloin tämä jää vauva-asteelle ilman emoa jossakin vaiheessa.

    Äänestä

  • vanhin lapsi kirjoitti:

    Joutavanpäiväistä höpinää. Iän kaiken sitä on tavallisissa perheissä lapset osallistuneet kotitöihin ja se on ollut oikein. En ole uskovaisen kodin lapsi, mutta meitä oli paljon ja naapureissa yhtä paljon, kun 30 vuotta sitten ei varsinkaan maalla ehkäisyä niin harrastettu.

    Siitä asti kun kävelemään oppi, lapsella alkoivat velvollisuudet osallistua kotityöhön. Eipä niitä tullutkaan uusavuttomia siinä laajuudessa kuin nyt, kun lapsen koskemattomuuteen vedoten työhön kasvattaminen on lakannut.

    Suosittelen lämpimästi yhden lapsen perheeseenkin tiski- ja siivousvuoroja sille ainokaiselle aarteelle. Se on suurempi rakkauden palvelus kuin se, että lapsi ei tiedä arkielämän totuuksista yhtään mitään. Ja sekä tytöt että pojat töihin. Voihan olla, että kukaan tyttö ei huolikaan sitä poikaa , jolloin tämä jää vauva-asteelle ilman emoa jossakin vaiheessa.

    Aika rankasti mitätöit toisten ihmisten kokemukset ja tunteet, puhu vain omasta puolestasi.
    Minä ymmärrän hyvin itsekin sen miltä tuntuu kun ei ole saanut elää lapsuuttaan lapsena vaan on vaadittu kohtuuttomuuksia liian pienenä.

    Äänestä

Itse voin osin jakaa keskusteluun kirjoittaneiden ajatuksia: kun on tyttö ja vanhimmasta päästä ja näkee läheltä kotiäidin mallin, eikä itse ole varsinainen emo-tyyppi, joko nitistyy tai kapinoi. minä taisin murrosiässä kapinoida kovasti, toisin kuin perheen kiltit tytöt, ja joskus myöhemmin koin nitistymistäkin, "huonoutta" ja toiseutta omien itressieni vuoksi.

Nyt äitinä ajattelen itse seuraavasti: lapset mukaan kodin askareisiin, oppivat siinä monenlaista tärkeää ja toisten auttamista ja kunnioitusta. Lisäksi olen huomannut senkin, miten tärkeää on pienelle lapselle auttaa, siis tehdä jotain hyödyllistä vanhemman kanssa. Kasvattaa kuulkaa itsetuntoa kovasti. Isommista hommista meillä on annettu seuroihin mukaan karkkiraha mukaan tai ostettu ylimääräiset sarjakuvalehdet, käyty uimahallissa jne. Mutta: kovasti yritän jaksaa myös viedä lapsia harrastamaan ja järjestää lasten kyläreissuja ja muuta "lasten asiaa". Niin, ja vanhempana pitää muistaa iloita lapsista - juuri sellaisina kuin he ovat.

Kuulemma sama juttu on ollut myös pojilla, jotka ovat varttuneet maatilalla, perheyrityksessä, rakentamisen aikana... Toisaalta tämä on luonnollistakin, raadollisesti ajateltuna perhe on pieni yhteisö, joka palkitsee siihen sopivimpia yksilöitä... Ja me vanhemmat osaamme olla pieniä narsisteja: sellainen lapsi, joka täyttää OMAT toiveet ja tarpeet, on miellyttävä rakkauden kohde.

Äänestä

Hyvää valmennusta saattaa olla, mutta ei nuorten tarvitse käyttää nuoruuttaan sisarustensa hoitamiseen. Itse olin nuorena pois kotoa paljon, vaikka olinkin isosta perheestä ja kyllä voin sanoa, että olen oppinut tekemään kaikki jutut ihan kantapään kautta. Ehtii sitä myöhemminkin opetella. Nyt kun olen itse viiden lapsen äiti, niin yritän parhaani mukaan tehdä saman kuin äitini minulle eli antoi omaa aikaa runsaasti. Tietysti joskus voi ja pitääkin katsoa sisarustensa perään, mutta kyllä ehtii...

Äänestä

avaus on feikki (aihe "kansaanmenevä") ja lähes jokainen suoraan siihen vastattu viesti on saman kirjoittajan. Tyyli ja sanamuodot aivan identtiset.

Joku leikkii oikein olan takaa :-)

Äänestä
  • numero!

    Äänestä

Minä olin vanhin poika ja sitten oli monta pikkusiskoa. Tytöt patistettiin töihin jo pienestä pitäen mutta minua ei koskaan. Minulla ei ollut edes tiskivuoroa siivousvuorosta nyt puhumattakaan. Kun kaupungissa asuttiin, niin ei ollut edes pihatöitä tai muita perinteisiä miesten töitä. Muista vielä sen arvottomuuden ja hyödyttömyyden tunteen kun tyttöjä aina kehuttiin ja minua ei koskaan. Minäkin olisin mieluummin halunnut kunnon töihin kuin istua huoneessani ja tehdä läksyjä. Se oli vanhempien mielestä minun työ. Luen kuulemma sitten isona papiksi. No, en lukenut, mutta nykyään omassa perheessäni tiskaan ja laitan ruokaa.

Äänestä
  • Jotka tuntevat ja kokevat hylätyksi tulemista jollain tavalla, niitä on monia syitä.

    Semmoinen poika osaa sitten hyvin paikata sitä tytön hylätyksi tulemisen tunetta, ja tyttö pojan.

    Molemmat haluavat antaa, ja saada rakkutta. Silloin ollaan hyvin onnellisessa parisuhteessa, jossa hallitsijana on rakkaus.

    Sinun vaimosikin on varmasti tosi kiitollinen sinusta, kun touhuilet hänen apunaan.

    Äänestä

Kommentoi aloitusta


äidin apu kirjoitti:

Meillä ainakin on vanhemmista tytöistä ollut hyvä apu isossa perheessä. lapsia on tupsahtunut toista kymmentä - kaikki niin rakkaita. välillä on olut tiukkaa mutta organisoinnilla selviämme. Vanhemmista sisaruksista on jo iso apu kotitöissä ja pienten hoidossa. Näin he saavat jo hyvää valmennusta elämää varten.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu