Anteeksi tosiaan, en älynnyt, että tämä palsta on toipuvien alkoholistien palsta, vaan tulin tänne kyselemään tyhmiä.
Minua ei todellakaan tarvitse pelastaa, enkä koe alkoholismiani kirouksena tai kärsimyksenä, jota vastaan minun pitäisi taistella. Kuten nimimerkkini pitäisi kaikille kertoa, on valitsemani elämänpolku todellakin täysin omaa päätöstäni.
Kyllä, sanoin ensimmäisessä viestissäni, että elämäntapani on vaihtoehto itsemurhalle. Niin se onkin. Kymmenisen vuotta sitten jouduin luopumaan monesta itselleni tärkeästä asiasta ja jouduin pohtimaan, mikä tässä elämässä on tärkeää. Päädyin siihen, että eipä mikään mitä minulle jäljelle jäi paljoakaan merkinnyt. Joku olisi siinä vaiheessa kaulakiikkuun itsensä virittänyt, minä en sitä halunnut, enkä olisi siihen edes uskaltautunut. Todennäköistä on, että olin jo silloin jonkin asteinen alkoholisti, vaikka en sitä itse silloin vielä ymmärtänytkään.
Nykyinen elämäni tai elämäntapani ei vaadi mitään selittelyjä kenellekään: minulla ei ole lapsia, ei vaimoa, vanhempani ovat jo siirtyneet ikuisuuteen. Sukulaisia on, kuten olen sanonut, mutta yhteydenpito rajoittuu pakollisiin joulukortteihin. En rahoita elämääni yhteiskunnan varoin: minulla on hyvät säästöt edellisestä elämästäni (olin akateemisessa virassa ja hyvässä noususuunnassa) ja lisäksi perintövaroja, joitten avulla elän elämäni ihan mukavasti loppuun asti. En edes tiedä, paljonko työttömyyskassan tai sosiaalihuollon päivärahoja maksetaan.
Asun sananmukaisesti talossa, jonka rakensi Jussi. Jussi oli isäni. Tonttia on naapurin rajoihin asti. Ei paljoa, mutta enpä enempää tarvitsekaan: harvassa on se päivä, kun ulkotiloissa viihdyn edes kesäisinkään. Riittävästi on tilaa nurmikolle (jota kesäisin pidän hyvässä kunnossa), makkaragrillille ja autotallille. Tallissa on uudehko Volkkari, jota en usein aja, ymmärrettävistä syistä. Eläissäni en rattijuoppouteen ole syyllistynyt.
Ehkä pitäisi kertoa, millaista elämäni on. Ehkä ei. Toisaalta en siinä mitään menetäkään. He, jotka minut tuntevat, tietävät millaista elämäni on. Naapureita olen aiheesta (alkoholismistani) valistanut jo aikoja sitten, kun tonttinaapuri rupesi turhan uteliaaksi.
Kuten jo kerroin, vai kerroinko (?), en ole rahapulassa. Olen laskeskellut rajat rahankäytölleni niin, että elän nykyrahalla satavuotiaaksi. Uskoisin, että satavuotisennusteessa on ainakin 20 vuotta liikaa, mutta siitä huolimatta elän varmuuden vuoksi tuon laskelman mukaan. Ylikin tulee tällä tahdilla jäämään.
Äh, mikähän nyt tuli. Yht'äkkinen masennus ja henkinen paha olo. Koira vieköön. Jokapäiväistä kauraa, mutta harvemmin näin äkillisesti iskevää. Kuin olisi päähän lyöty.
Noh, normaali päiväjärjestykseni on aika vakiintunut: aamusta (aamun käsite vaihtelee aamuviidestä iltapäivän viiteen) Hesari, vaikka en pääkaupunkiseudulla asukaan, posti (tilauksessa on Aku Ankkaa (lapsuuden muistona), Suomen Kuvalehti, Tiede, Tekniikan Maailma ja muutama entiseen ammattiini liityvä julkaisu; lueskelen netistä reaalimaailman tapahtumat ja salaliittoteorioitten viimeisimmät kehitysvaiheet. Kuuden tienoilla laitan koneen kiinni ja katselen töllöä; etusija on uutisilla ja ajankohtaisohjelmilla sekä amerikkalaisilla sarjoilla. Loppuillasta yleensä kelpaa mikä tahansa: siispä olen katsonut lukuisat jaksot SubTV:n Angeleita ja muita vastaavia... Jos televisiosta ei tunnu tulevan mitään katsomisen arvoista saatan tehdä niin kuin tänään: avata koneen uudemman kerran ja selailla nettiä. (Tätä iltaa aiemmin en ole koskaan uskaltautunut kirjoittamaan millekään keskustelupalstalle.)
Jokainen päivä on toisensa kopio. Vaihtelua on siinä, milloin herään ja millaisella tuulella olen. Hyvän- tai huonotuulisuus taas riippuu hyvin paljon siitä, millaisia unia olen nähnyt: edellinen elämä muistuttaa joskus itsestään. Poikkeus normaalirutiiniin on kahdesti viikossa: yleensä maanantaisin ja torstaisin käyn kaupoilla.
Aiemmin kävin kaupassa tuolla jo aiemmin mainitsemallani volkkarilla, mutta enpä ole viime kesän jälkeen rattiin uskaltautunut. Viimekesäinenkin oli viikon selvinpäinolemisen aiheuttama poikkeustapaus. Luulenpa, että parinkaan päivän raittiina oleminen ei laskisi vereni alkoholipitoisuutta alle sallitun rajan, eikä minulla ole mitään halua olla päivääkään juomatta.
Maanantaisin ja torstaisin tosiaan soitan taksin. Ei sillä, ettenkö jaksaisi kävellä kaupalle asti, vaan siksi, että ostan vähintään viikon tarpeet kerralla, joita ei pirukaan jaksaisi rahdata kävellen tätä matkaa. Kahdesti viikossa kaupassa käyn ja silti tuntuu aina olevan maito tai tupakat lopussa. Minulla on peräti kaksikin lähikauppaa, joista toinen on ABC-asema... Alkolla varustettu asema.
Useammin kuin kerran on käynyt niin, että Alkon myyjät eivät suostu myymään ostoksiani (tätä minun on pitänyt jo pidemmän aikaa tutkia: onko heillä jokin oikeus rajoittaa ostoksiani? Viinakortit eivät kai enää ole voimassa, vai, häh!?) Totta puhuakseni, ei sitä kovinkaan usein ole sattunut, mutta kun juuri tällä viikolla kieltäytyi mies myymästä haluamaani, niin edelleenkin ottaa päähän. Puretaan se sitten tähän. There, gone...
Kaupasta sitten ensinnäkin kaljaa ja lonkeroa, vähintäänkin mäyräkoira per selvittävä päivä. Kymmenen askia punaista Marlboroa (ei aina, koska en polta noin paljoa, mutta pelkään silti jatkuvasti, että tupakat loppuu: askeja jää lojumaan keittiön kaappeihin). Sanoinkin jo, että en ole mitenkään hyvä syömään. Ehkä hyvä niin, sillä ruokavalioni koostuu lähinnä pakastepizzoista. Arvelen itse, että saan niin paljon energiaa juomapuolesta, että syömiselle ei ole tarvetta. Ei sillä, että olisin koskaan ollut mikään ahmatti, mutta nykyisin ei todellakaan ruoka maistu.
Niin. Ihme vuodatus. Menkööt kuitenkin. En ole pitkään aikaan kommunikoinut oikeastaan kenenkään kanssa: menkööt tämä sen piikkiin. Kohta viisi vuotta elämäni on keskittynyt juomiseen. Jos joku haluaa siitä valittaa, niin olkoot hyvä vaan. Tämä on elämäntapa, jonka olen itse valinnut ja jonka itse kustannan. Jotenkin ottaa päähän se, että minun pitäisi puolustella valintojani tai että minun elämäni olisi huonompaa kuin muiden vain koska juon. Muistin juuri, miksi en pidä yhteyttä keneenkään. Itse olen valintani tehnyt, itse sen elän. Ei pitäisi kenelläkään olla mitään valittamista. Halusin vain tietää, onko kenelläkään vinkkiä oksetuksen poistamiseen.
Minua ei todellakaan tarvitse pelastaa, enkä koe alkoholismiani kirouksena tai kärsimyksenä, jota vastaan minun pitäisi taistella. Kuten nimimerkkini pitäisi kaikille kertoa, on valitsemani elämänpolku todellakin täysin omaa päätöstäni.
Kyllä, sanoin ensimmäisessä viestissäni, että elämäntapani on vaihtoehto itsemurhalle. Niin se onkin. Kymmenisen vuotta sitten jouduin luopumaan monesta itselleni tärkeästä asiasta ja jouduin pohtimaan, mikä tässä elämässä on tärkeää. Päädyin siihen, että eipä mikään mitä minulle jäljelle jäi paljoakaan merkinnyt. Joku olisi siinä vaiheessa kaulakiikkuun itsensä virittänyt, minä en sitä halunnut, enkä olisi siihen edes uskaltautunut. Todennäköistä on, että olin jo silloin jonkin asteinen alkoholisti, vaikka en sitä itse silloin vielä ymmärtänytkään.
Nykyinen elämäni tai elämäntapani ei vaadi mitään selittelyjä kenellekään: minulla ei ole lapsia, ei vaimoa, vanhempani ovat jo siirtyneet ikuisuuteen. Sukulaisia on, kuten olen sanonut, mutta yhteydenpito rajoittuu pakollisiin joulukortteihin. En rahoita elämääni yhteiskunnan varoin: minulla on hyvät säästöt edellisestä elämästäni (olin akateemisessa virassa ja hyvässä noususuunnassa) ja lisäksi perintövaroja, joitten avulla elän elämäni ihan mukavasti loppuun asti. En edes tiedä, paljonko työttömyyskassan tai sosiaalihuollon päivärahoja maksetaan.
Asun sananmukaisesti talossa, jonka rakensi Jussi. Jussi oli isäni. Tonttia on naapurin rajoihin asti. Ei paljoa, mutta enpä enempää tarvitsekaan: harvassa on se päivä, kun ulkotiloissa viihdyn edes kesäisinkään. Riittävästi on tilaa nurmikolle (jota kesäisin pidän hyvässä kunnossa), makkaragrillille ja autotallille. Tallissa on uudehko Volkkari, jota en usein aja, ymmärrettävistä syistä. Eläissäni en rattijuoppouteen ole syyllistynyt.
Ehkä pitäisi kertoa, millaista elämäni on. Ehkä ei. Toisaalta en siinä mitään menetäkään. He, jotka minut tuntevat, tietävät millaista elämäni on. Naapureita olen aiheesta (alkoholismistani) valistanut jo aikoja sitten, kun tonttinaapuri rupesi turhan uteliaaksi.
Kuten jo kerroin, vai kerroinko (?), en ole rahapulassa. Olen laskeskellut rajat rahankäytölleni niin, että elän nykyrahalla satavuotiaaksi. Uskoisin, että satavuotisennusteessa on ainakin 20 vuotta liikaa, mutta siitä huolimatta elän varmuuden vuoksi tuon laskelman mukaan. Ylikin tulee tällä tahdilla jäämään.
Äh, mikähän nyt tuli. Yht'äkkinen masennus ja henkinen paha olo. Koira vieköön. Jokapäiväistä kauraa, mutta harvemmin näin äkillisesti iskevää. Kuin olisi päähän lyöty.
Noh, normaali päiväjärjestykseni on aika vakiintunut: aamusta (aamun käsite vaihtelee aamuviidestä iltapäivän viiteen) Hesari, vaikka en pääkaupunkiseudulla asukaan, posti (tilauksessa on Aku Ankkaa (lapsuuden muistona), Suomen Kuvalehti, Tiede, Tekniikan Maailma ja muutama entiseen ammattiini liityvä julkaisu; lueskelen netistä reaalimaailman tapahtumat ja salaliittoteorioitten viimeisimmät kehitysvaiheet. Kuuden tienoilla laitan koneen kiinni ja katselen töllöä; etusija on uutisilla ja ajankohtaisohjelmilla sekä amerikkalaisilla sarjoilla. Loppuillasta yleensä kelpaa mikä tahansa: siispä olen katsonut lukuisat jaksot SubTV:n Angeleita ja muita vastaavia... Jos televisiosta ei tunnu tulevan mitään katsomisen arvoista saatan tehdä niin kuin tänään: avata koneen uudemman kerran ja selailla nettiä. (Tätä iltaa aiemmin en ole koskaan uskaltautunut kirjoittamaan millekään keskustelupalstalle.)
Jokainen päivä on toisensa kopio. Vaihtelua on siinä, milloin herään ja millaisella tuulella olen. Hyvän- tai huonotuulisuus taas riippuu hyvin paljon siitä, millaisia unia olen nähnyt: edellinen elämä muistuttaa joskus itsestään. Poikkeus normaalirutiiniin on kahdesti viikossa: yleensä maanantaisin ja torstaisin käyn kaupoilla.
Aiemmin kävin kaupassa tuolla jo aiemmin mainitsemallani volkkarilla, mutta enpä ole viime kesän jälkeen rattiin uskaltautunut. Viimekesäinenkin oli viikon selvinpäinolemisen aiheuttama poikkeustapaus. Luulenpa, että parinkaan päivän raittiina oleminen ei laskisi vereni alkoholipitoisuutta alle sallitun rajan, eikä minulla ole mitään halua olla päivääkään juomatta.
Maanantaisin ja torstaisin tosiaan soitan taksin. Ei sillä, ettenkö jaksaisi kävellä kaupalle asti, vaan siksi, että ostan vähintään viikon tarpeet kerralla, joita ei pirukaan jaksaisi rahdata kävellen tätä matkaa. Kahdesti viikossa kaupassa käyn ja silti tuntuu aina olevan maito tai tupakat lopussa. Minulla on peräti kaksikin lähikauppaa, joista toinen on ABC-asema... Alkolla varustettu asema.
Useammin kuin kerran on käynyt niin, että Alkon myyjät eivät suostu myymään ostoksiani (tätä minun on pitänyt jo pidemmän aikaa tutkia: onko heillä jokin oikeus rajoittaa ostoksiani? Viinakortit eivät kai enää ole voimassa, vai, häh!?) Totta puhuakseni, ei sitä kovinkaan usein ole sattunut, mutta kun juuri tällä viikolla kieltäytyi mies myymästä haluamaani, niin edelleenkin ottaa päähän. Puretaan se sitten tähän. There, gone...
Kaupasta sitten ensinnäkin kaljaa ja lonkeroa, vähintäänkin mäyräkoira per selvittävä päivä. Kymmenen askia punaista Marlboroa (ei aina, koska en polta noin paljoa, mutta pelkään silti jatkuvasti, että tupakat loppuu: askeja jää lojumaan keittiön kaappeihin). Sanoinkin jo, että en ole mitenkään hyvä syömään. Ehkä hyvä niin, sillä ruokavalioni koostuu lähinnä pakastepizzoista. Arvelen itse, että saan niin paljon energiaa juomapuolesta, että syömiselle ei ole tarvetta. Ei sillä, että olisin koskaan ollut mikään ahmatti, mutta nykyisin ei todellakaan ruoka maistu.
Niin. Ihme vuodatus. Menkööt kuitenkin. En ole pitkään aikaan kommunikoinut oikeastaan kenenkään kanssa: menkööt tämä sen piikkiin. Kohta viisi vuotta elämäni on keskittynyt juomiseen. Jos joku haluaa siitä valittaa, niin olkoot hyvä vaan. Tämä on elämäntapa, jonka olen itse valinnut ja jonka itse kustannan. Jotenkin ottaa päähän se, että minun pitäisi puolustella valintojani tai että minun elämäni olisi huonompaa kuin muiden vain koska juon. Muistin juuri, miksi en pidä yhteyttä keneenkään. Itse olen valintani tehnyt, itse sen elän. Ei pitäisi kenelläkään olla mitään valittamista. Halusin vain tietää, onko kenelläkään vinkkiä oksetuksen poistamiseen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
On hyvä ettei elämäntavoistasi koidu kenellekään kärsimyksiä. Hyvä omatunto on paras päänalunen.
Itse olen myös alkoholisti ja käyn joka toinen päivä Alkossa. Ostelen eri laatuja ja erään Alkon myyjän kanssa käymme hauskaa sanailua erilaisista nautintatilanteista.
Olen yrittänyt terveyskeskuksista pyytää apua juoppouteeni. Eivät tunnu ottavan kovin tosissaan hätääni. Haluaisin lopettaa, koska pelkään, että maksa sanoo poks.
Muuten viihdyn humalassa. Joudun harjoittamaan salajuoppoutta, koska olen aviossa ja vaimoni ei pidä siitä, että juon.
Raha ja työ eivät aiheuta ongelmaa, olen eläkkeellä ja eläke on kohtalainen.
Hyvää jatkoa
Reino
eivät osaa ottaa tosissaan kulissit pystyssä säilyttänyttä alkoholistia. AA:ssa sain avun, kun raitistuneet alkoholistit ottivat minut tasaveroisena kaverina joukkoonsa. Jos haluat mukaan, kysy ryhmää puh. 09-750200.