Tällä palstalla tuntuu olevan paljon intohimoja ja henkilöiden välistä epämääräistä jännitettä.
Minäkin laitan lusikkani soppaan eli kirjoitukseni keittoon. Maistelkaa ja arvostelkaa.
Oli lauantai. Vaimo ja lapset olivat matkoilla. Illalla saunoisin yksinäisyydessä pitkään ja hartaasti ja joisin vähän viiniä.
Oli kuitenkin vielä meno ennen sitä. Työpaikalla oli palaveri.
”Taas yksi tyhjänpäiväinen kokous,” olin ajatellut ärtyneenä kun kuulin siitä. Näitä kokouksia oli ollut luvattoman paljon viimeaikoina. Ilmeisesti toimitusjohtajalla ei sujunut avioliitto kovin hyvin kun oli päästävä lauantainakin turvaan työasioiden pariin.
Puhelin soi. Olin juuri pihalla hakemassa mattoja tuulettumasta.
” Anttonen täällä, terve. Ilmoittelen tässä, että se palaveri pidetäänkin Salmisen huvilalla. Otetaan häppää ja saunotaan koko ilta. Voi siellä olla yötäkin….”
Mielessäni kulki oman, itse tehdyn saunan lämmittäminen ja kipakat löylyt ilman häiritsevää, humalassa räkättävää seuraa.
”Ei onnistu,” keskeytin. ”En ehdi tulla koko palaveriin.”
Tuli hetken hiljaisuus. Siten alkoi Anttoselle tyypillinen jäkätys. Saatoin kuvitella miten hänellä menivät silmät ilkeännäköisiksi viiruiksi kuten yleensä vastaavissa tilanteissa.
”Mikä helvetti sinua vaivaa? Oletko sinä vaimon tossun alla vai mikä on? Eikö sinussa ole niin paljon miestä, että…”
”Hetkinen. Te siinä olette menossa poikaporukalla saunaan, en minä.”
Anttonen räjähti kuin varreton ilotulitusraketti.
”Jumalauta perkele, vihjaatko sinä…Voi helvetti! Tommonen mies… vaimon tossun alla…”
Hän haukkoi henkeä vähän aikaa…
”Perkele. sinä saat sitten pysyä kotona kun työ ei kiinnosta. Se on lopputili tältä istumalta..”
Anttonen sulki puhelimen.
Otin matot ja menin sisälle. Levitin ne vasta pyyhitylle lattialle. Oli raikasta ja siistiä. Minulla oli outo tunne. Työpaikan menetyksen luulisi järkyttävän, mutta mietinkin lähinnä Anttosen käytöstä. Oliko vihjaukseni osunut oikeaan? Oliko se lähtenyt jostakin alitajunnasta, tietoisuudesta, jolla normaalielämän rutiineissa ei ollut käyttöä? Niin tai näin. Työpaikka oli joka tapauksessa täynnä outoja tyyppejä, joita en ymmärtänyt.
Saunaan ei enää tehnyt mieli. Sen verran olin tunnekuohun vallassa. Menin varastoon ja katselin retkeilyvälineitä aikani kuluksi.
Miksi ei sitten yöretki saman tien? Ajatus tuntui helpottavalta. Aloin pakata.
Tarvoin suota. Se oli lähes kuiva. Oli ollut pitkään aurinkoista, mutta nyt näytti vetäytyvän pilveen.
Tuntui kuin mustansininen taivas olisi muodostanut luolan tai tunnelin suon ylle. Pilven läpi siilautuva auringonvalo sai omituisen sävyn ja muutti maiseman lähes vieraaksi, vaikka sieltä ei ollut kotiin kuin kilometrin matka, ja olin ollut siellä sadasti ennenkin.
Suolla oli muutama kuiva saareke, jossa kasvoi mäntyjä ja maata peitti puolukanvarvut ja kuivuneet puun neulaset. Jostakin syystä minua oli aina viehättänyt nämä saaret. Tunsin, että niissä oli jotakin outoa ja selittämätöntä. Ne olivat kuin vieras maailma.
Menin erääseen niistä ja kuljeskelin siellä. Otin kiikarin ja katselin ympäröivää suota. Hiirihaukka huusi jossakin. Sillä oli pesä siellä, koska olin kuullut huudon ennenkin. Sain sen kiikarin näkökenttään. Se istui puussa ja yritti painautua ruskeaa kaarnaa vasten kuin olisi tiennyt minun sitä tarkkailevan.
Lähdin tarpomaan eteenpäin yli loppusuon. Saavun metsän reunaan. Siinä oli synkkä kuusikko. Olen jo pitkään pelännyt, että se hakattaisiin paljaaksi. Sen hämärä viileys ja pehmeät sammaleet jalkojen alla tuntuivat mukavalta ja rauhoittavalta.
Katselin karttaa ja otin kompassisuunnan metsän takana olevalle polulle. Kuljeskelin hiljakseen peukalot repun viilekkeiden alla.
Saavuin polulle ja lähdin vasemmalle seuraamaan sitä. Ensimmäiset korppien äänet kuuluivat. Näillä tienoilla korpin huudon kuuli lähes aina.
Ensin oli perinteinen ” Kronk, kronk” ja sitten kuului omituisia ääniä. Oli kuin kauniisti soivia metalliputkia olisi kilkauteltu toisiaan vasten. Klong, klong, klung ja välillä kling, kling…
Pysähdyin. Tuollaista en ollut ennen kuullut. Voiko se tulla korpin nokasta? Uskomattomalta se tuntui, mutta se tuli samalta suunnalta kuin kraakkuna ja jotenkin niin rytmitettynä, että se sopi kokonaisuuteen. Muistin hämärästi jonkun kertoneen, että korppi äänteli soidinaikana eri tavalla, mutta oliko se nyt…. syyskesällä, kun munat kuoriutuvat maaliskuussa. Muistin, että korppi oli pariuskollinen lintu. Minkälaisen oli niiden soidinaika? Sitten tuli jostakin hämärästi mieleeni korkealla lentävä korppipari , joka kisaili keskenään. Silloinkin taisi olla loppukesää..?
Jäin varmuutta vaille. Hetken pohdittuani ja kuulosteltuani, päätin mielessäni, että korppi se oli niin kauan kuin joku linnuista enemmän tietävä pystyisi kumoamaan asian. Jatkoin kävelyä ja aloin miettiä, minne olin menossa. Missä yöpyisin? Kuljin eteenpäin. Eipä tässä ollut kiirettä päätöksiin.
Mieleeni tuli lopputili ja jokin sisälläni kysyi syyttävästi, että eikö nyt olisi jo korkea aika tehdä päätöksiä. Jäin istuskelemaan ison kivenlohkareen ulokkeelle kiveen nojaten. Pyyhkäisin hien otsaltani kämmenselällä ja katselin tummaa taivasta ja yli hakkuuaukean, takana näkyvää nuorta koivupusikkoa. Rauhoittelin itseäni, että olin jo aavistanut saavani lopputilin syksymmällä kun työt kävisivät vähiin. En sopinut firmaan niin hyvin, että minua oltaisiin pidetty palkkalistoilla huonompinakin aikoina. Ennemmin olin se ylimääräinen lisä, joka oli palkattu kesän kiireisiin, vaikka pitempiaikaista työtä olikin luvattu. Olin ensimmäisistä päivistä alkaen ihmetellyt, miten sellainen firma saattoi menestyä. Nyt olin kuullut huhuja, että se ei menestynytkään. Kenties ennen vuoden vaihdetta Anttonen ja Salminen ja kaikki muutkin olisivat työttömänä.
Minä olin jo tehnyt suunnitelmia miten jatkaisin tästä. Maanantaina lähtisin niitä testaamaan.
Nousin melkein kiukkuisesti. Mistä noita ääniä oikein tuli? Minä en tuollaisia syytöksiä kuuntele. Varsinkin kun palkka oli ollut huono. Olisi kohtuutonta, jos minun elämäni olisi yhdestä roskatyöpaikasta kiinni.
Kuljin vielä hetken ja tein sitten päätöksen poiketa polulta ja mennä parin kilometrin päässä olevalle soistuneelle järvelle, jota kutsuttiin Särkilammeksi. Näin kuivana aikana siellä tuskin oli vettä kuin pieni lämäre keskellä. Reunat olivat suota, joka kantoi ihmisen.
Kuljin aivan soistuneen järven reunaan ja jäin siihen seisomaan ja katselemaan. Upea pehmeä karhunsammalkerros oli allani ja houkutteli makuulle sen päälle ja sulkemaan silmät. Sammalvuode ja kaukana kavala maailma. En kuitenkaan heittäytynyt siihen. Jostakin sieltä tulisi heti kosteus ja kylmyys vaikka oli kesä.
Menisin yöksi vanhaan leiripaikkaan kuivalle töyräälle, suon toiselle puolelle.
Kiikaroin hetken laajaa aukeaa ja jatkoin sitten patikointia sammaloitunutta reunaa myötäillen. Välillä laskeuduin tiheään koivupusikkoon, jossa oli ojia lähes parinkymmenen metrin välein. Siitäkin oli yritetty kuivattaa tukkipuumetsää kasvavaa metsänviljelyn mallialuetta., mutta toisin oli käynyt. Enimmäkseen maasto oli kuitenkin kuivaa mäntykangasta laskeutuen alas töyrästä suolle. Välissä oli kosteiden kasvien kannas. Siinä kasvoi mustikkaa silloinkin kun muualta sitä ei löytynyt. Mäntykangas taas oli hyvää puolukkamaastoa. Sieltä olin hakenut talven marjat jo monena vuotena.
Aurinko pilkahti taivaanrannasta pilven takaa. Samassa alkoi vihmoa vettä suurina pisaroina. Sade loppui saman tien, vain muutama pisara ehti maahan saakka. Pilvet alkoivat taas muuttua synkemmiksi. Kiirehdin askeleita ehtiäkseni leiripaikalle, jossa olin ollut ennenkin. Siitä olisi hyvät näkymät suon yli, mutta se olisi piilossa metsän suojassa. Jostakin syystä minulla oli päähänpinttymä, että piti sulautua luonnon väreihin retkellä ollessani. Käytin maastopukua ja kaikki muutkin välineet olivat vihreitä. Kerran lähdin liikkeelle kirkkaissa tamineissa ja tunsin itseni kuin alastomaksi. Tuntui kuin minua olisi tarkkailtu. Joku tuntematon ja uhkaava halusi minulle pahaa. Tätä tunnetta ei taas tullut maastopyöräilyssä, jossa vaatteeni olivat hyvinkin värikkäät. Selitin tämän sillä, että pyöräillessä eivät aivot ehtineet ajatella muuta kuin edessä olevaa maastoa ja ajolinjoja. Retkeilyssä olin osa luontoa ja mieli lensi vapaana liikkumaan.
Myös sen hämärä ja tuntematon puoli.
Tulin leiripaikalle. Tuntui tutulta kuin olisi saapunut kotiin Laitoin repun maahan ja kumarruin ottamaan pepavaatetta ja maakiiloja, jotka oli kiinnitetty repun ulkopuolelle hihnoihin. Pepavaatteeseen olin laittanut kulmasta kulmaan lenkkien kautta kulkevan kumiköyden. Toisessa päässä oli vähän ylimääräistä. Siitä sen sai kiedottua puun ympärille niin korkealle kuin yletyin. Vedin kumiköyden tiukaksi ja kiinnitin toisen pään kiilalla maahan. Sen jälkeen pingotin kankaan liepeet kiiloilla maahan kiinni. Vajaassa minuutissa oli maja valmis. Menin sisälle ja levitin makuualustan alleni. Nojasin reppuun ja mietin mitä tekisin seuraavaksi ja totesin heti, että minun ei tarvitse tehdä mitään. Niin sanotun sivistyksen parissa oli aina tekemistä ja kiire, ja jos ei ollut kiire piti keksiä jotakin, jotta näyttäisi tärkeältä ja tehokkaalta. Lihavat miehet pomppivat ympäriinsä kuin lottopallot saamatta kuitenkaan mitään aikaan. Keskustelut olivat itsensä kehumista ja muiden mitätöimistä, sekä seminaareissa ja kokouksissa ulkoa opittuja lauseita, joiden toistelusta luultiin olevan hyötyä työuralla etenemiselle; ja usein siitä olikin.
Kun alle viidenkymmenen ikäisenä tuli ensimmäinen sairaskohtaus, niin taas selitettiin. Kova työtahti mukamas vaati veronsa vaikka sairauden syynä oli monen vuosikymmenen liikkumattomuus ja oman moraalinsa polkeminen lokaan pikkurahojen vuoksi.
Minä pyrin olemaan erossa tästä. Siksi olin niin huonosti sopeutunut työpaikkaan, josta muutama tunti sitten sain lopputilin. Kuitenkin jotakin siitä oli tarttunut minuun, jotakin siitä ja ympäröivästä yhteiskunnasta. Minäkin yritin mielistellä ja tehdä vaikutuksen muihin vaikka toisin ajattelin. Se tuli jostakin kuin varas, joka vei elämääni.
Nojasin reppuun ja katselin aavaa suota. Mieleni seestyi tyyneksi ja liikkumattomaksi kuten luonto ympärilläni.
Äkkiä salama halkaisi taivaan ja suon monivärisyyden silmissäni kuin esirippu olisi vedetty rajusti auki. Samassa jyrähti niin, että maa vavahteli allani. Taivaalta tuli rankkasade. Laavukangas painui alaspäin, mutta kesti. En nähnyt enää kuin suon reunaan asti. Salamat leiskuivat taivaalla, mutta jyrähdykset loittonivat.
Otin repusta voileivät ja pullon viiniä.. Söin hitaasti taitellen leipää suuhuni pala kerrallaan. Kaadoin viiniä kuksaan ja nautiskelin sitä hiljaa jalat ristissä istuen, kyynärpäät polvien varassa pitäen astiasta kiinni molemmin käsin.
Aika kului. Sade rauhoittui tavalliseksi ja loppui sitten kokonaan. Metsä oli märkä ja tuoksui äärettömän raikkaalta. Join vielä viinitilkan. Nousin ylös ja kuljeskelin lähimaastossa ja pureskelin xylitolpurukumia. Alkoi väsyttää. Menin laavuun ja otin kengät pois jaloista. Oli lämmintä. Avasin makuupussin vetoketjun lähes kokonaan ja käytin sitä peittona. Painoin pääni reppua vasten ja mietin pitäisikö minun riisua housut. Päätin tehdä sen myöhemmin, jos tulisi kuuma.
Heräsin. Nostin päätäni ylös ja kuulostelin. Nousin sitten istumaan. Kesäyö oli hämyisen sininen. Kasvit ja maa olivat märkiä sateen jäljiltä, ja tuoksuivat ihanalta. Oli aivan tyyntä. Suolta nousi hienoinen usva, joka teki pieniä pyörteitä kuivan maan rajassa.
Jotakin liikkui suolla. Jotakin sulavaa joka tuli määrätietoisesti lähemmäksi minua. Se katosi usvaan ja nousi sieltä kuivalle maalle hetken kuluttua. Se jäi seisomaan siihen ja katsoi minua pelottomasti viirusilmillään. Sen turkki oli harmaa ja tavattoman tuuhea ja hyväkuntoisen näköinen. Se katsoi minua vielä hetken ja katosi sitten yhtä sulavasti kun oli tullutkin. Takatassut ponkaisivat vauhtia. Etujalka ojentui sirosti, viimeksi nilkka, ja painui pehmeästi maanpintaan. Vain hypähdys, ja se oli poissa.
Heräsin auringonpaisteeseen. Venyttelin jäseniä ja selkää ennen kuin nousin istumaan. Oli aikaista. Maa ei ollut vielä kuivunut. Ilma oli viileää yön jäljiltä. Mittasin vesipussista neljä kuksallista vettä kahvipannuun ja laitoin sen tulelle keittimen päälle. Imin letkusta muutaman suullisen. Vesi riittäisi koko retken ajan. Lyhyillä reissuilla en aina viitsinyt ruveta pumppaamaan vettä puhdistimen läpi, vaan kannoin sen mukanani. Join pikakahvia, jonka joukkoon laitoin makeutusainetta ja söin sulatejuustolla voideltua näkkileipää. Katselin suolle. Yön tapahtumat palautuivat mieleen. Se tuntui hienolta. Olin nähnyt suden luonnossa. Arka eläin ei ollut edes pelännyt minua.
Join toisen kupin kahvia ja muistelin mistä susi oli tullut ja kulkenut. Nousin ja etenin varovasti suden tulosuuntaa kohti. En löytänyt selviä jälkiä. En suoltakaan. Eräässä kohdassa oli sammal lähtenyt irti kiven pinnalta, mutta siihen oli saattanut käydä minun maihinnousukenkäni kuljeskellessani edellisenä iltana.
Purin leirin ja pakkasin repun. Lähdin kulkemaan kotia kohti toista kautta kuin olin tullut. Katselin välillä karttaa ja löysin uuden polun vaikka olin liikkunut seudulla useasti ennenkin retkeillen ja maastopyörän kanssa. Polku haarautui nousemaan kallion laelle joten sitä ei luonnossa helposti huomannut, mutta karttaan se oli merkitty pätkittäin. Näkyi se maastossakin kallioisten huippujen välissä.
Polku muuttui metsätieksi ja sitten asuntoalueelle vieväksi kaduksi. Rankkasade oli huuhtonut pölyn pois kadun pinnasta ja sora näkyi kauniin punaisena vesinorojen koristeellisesti urittamana. Olin jo lähellä kotia.
Puhelin soi. Vastasin.
- Anttonen täällä, terve, kuului krapulainen ääni.
Anttonen pyysi tulemaan töihin ja sanoi, että mitään irtisanomista ei ollut tapahtunutkaan.. Hän ei pyytänyt anteeksi, mutta lupasi, että työt jatkuisivat syksyn jälkeenkin.
Minua huvitti hieman. Kun olin mennyt firmaan töihin, ei ollut puhettakaan, että työt loppuisivat minulta syksyllä. Olin kuitenkin huomannut pian, että niin siinä kävisi. Nyt Anttonenkin itse asiassa vahvisti asian.
Olin siellä töissä marraskuulle. Anttonen oli omituinen tyyppi. Hän ei koskaan tullut luokseni yksin. Hänellä oli aina joku mukana aivan kuin hän olisi pelännyt minua. Silloin kun hän tuli antamaan lopputiliä, mukana oli Salminen. Molemmat olivat selvästi vahingoniloisia.
Firma pysyi pystyssä vielä pari vuotta. Se pyrki yrityssaneeraukseen, mutta hakemus hylättiin.
Muutaman vuoden päästä oli lehdessä uutinen, jossa kerrottiin, että 54-vuotias mies oli tuomittu sakkoihin lapsipornon hallussapidosta.
Kuulin, että se oli Anttonen.
Minäkin laitan lusikkani soppaan eli kirjoitukseni keittoon. Maistelkaa ja arvostelkaa.
Oli lauantai. Vaimo ja lapset olivat matkoilla. Illalla saunoisin yksinäisyydessä pitkään ja hartaasti ja joisin vähän viiniä.
Oli kuitenkin vielä meno ennen sitä. Työpaikalla oli palaveri.
”Taas yksi tyhjänpäiväinen kokous,” olin ajatellut ärtyneenä kun kuulin siitä. Näitä kokouksia oli ollut luvattoman paljon viimeaikoina. Ilmeisesti toimitusjohtajalla ei sujunut avioliitto kovin hyvin kun oli päästävä lauantainakin turvaan työasioiden pariin.
Puhelin soi. Olin juuri pihalla hakemassa mattoja tuulettumasta.
” Anttonen täällä, terve. Ilmoittelen tässä, että se palaveri pidetäänkin Salmisen huvilalla. Otetaan häppää ja saunotaan koko ilta. Voi siellä olla yötäkin….”
Mielessäni kulki oman, itse tehdyn saunan lämmittäminen ja kipakat löylyt ilman häiritsevää, humalassa räkättävää seuraa.
”Ei onnistu,” keskeytin. ”En ehdi tulla koko palaveriin.”
Tuli hetken hiljaisuus. Siten alkoi Anttoselle tyypillinen jäkätys. Saatoin kuvitella miten hänellä menivät silmät ilkeännäköisiksi viiruiksi kuten yleensä vastaavissa tilanteissa.
”Mikä helvetti sinua vaivaa? Oletko sinä vaimon tossun alla vai mikä on? Eikö sinussa ole niin paljon miestä, että…”
”Hetkinen. Te siinä olette menossa poikaporukalla saunaan, en minä.”
Anttonen räjähti kuin varreton ilotulitusraketti.
”Jumalauta perkele, vihjaatko sinä…Voi helvetti! Tommonen mies… vaimon tossun alla…”
Hän haukkoi henkeä vähän aikaa…
”Perkele. sinä saat sitten pysyä kotona kun työ ei kiinnosta. Se on lopputili tältä istumalta..”
Anttonen sulki puhelimen.
Otin matot ja menin sisälle. Levitin ne vasta pyyhitylle lattialle. Oli raikasta ja siistiä. Minulla oli outo tunne. Työpaikan menetyksen luulisi järkyttävän, mutta mietinkin lähinnä Anttosen käytöstä. Oliko vihjaukseni osunut oikeaan? Oliko se lähtenyt jostakin alitajunnasta, tietoisuudesta, jolla normaalielämän rutiineissa ei ollut käyttöä? Niin tai näin. Työpaikka oli joka tapauksessa täynnä outoja tyyppejä, joita en ymmärtänyt.
Saunaan ei enää tehnyt mieli. Sen verran olin tunnekuohun vallassa. Menin varastoon ja katselin retkeilyvälineitä aikani kuluksi.
Miksi ei sitten yöretki saman tien? Ajatus tuntui helpottavalta. Aloin pakata.
Tarvoin suota. Se oli lähes kuiva. Oli ollut pitkään aurinkoista, mutta nyt näytti vetäytyvän pilveen.
Tuntui kuin mustansininen taivas olisi muodostanut luolan tai tunnelin suon ylle. Pilven läpi siilautuva auringonvalo sai omituisen sävyn ja muutti maiseman lähes vieraaksi, vaikka sieltä ei ollut kotiin kuin kilometrin matka, ja olin ollut siellä sadasti ennenkin.
Suolla oli muutama kuiva saareke, jossa kasvoi mäntyjä ja maata peitti puolukanvarvut ja kuivuneet puun neulaset. Jostakin syystä minua oli aina viehättänyt nämä saaret. Tunsin, että niissä oli jotakin outoa ja selittämätöntä. Ne olivat kuin vieras maailma.
Menin erääseen niistä ja kuljeskelin siellä. Otin kiikarin ja katselin ympäröivää suota. Hiirihaukka huusi jossakin. Sillä oli pesä siellä, koska olin kuullut huudon ennenkin. Sain sen kiikarin näkökenttään. Se istui puussa ja yritti painautua ruskeaa kaarnaa vasten kuin olisi tiennyt minun sitä tarkkailevan.
Lähdin tarpomaan eteenpäin yli loppusuon. Saavun metsän reunaan. Siinä oli synkkä kuusikko. Olen jo pitkään pelännyt, että se hakattaisiin paljaaksi. Sen hämärä viileys ja pehmeät sammaleet jalkojen alla tuntuivat mukavalta ja rauhoittavalta.
Katselin karttaa ja otin kompassisuunnan metsän takana olevalle polulle. Kuljeskelin hiljakseen peukalot repun viilekkeiden alla.
Saavuin polulle ja lähdin vasemmalle seuraamaan sitä. Ensimmäiset korppien äänet kuuluivat. Näillä tienoilla korpin huudon kuuli lähes aina.
Ensin oli perinteinen ” Kronk, kronk” ja sitten kuului omituisia ääniä. Oli kuin kauniisti soivia metalliputkia olisi kilkauteltu toisiaan vasten. Klong, klong, klung ja välillä kling, kling…
Pysähdyin. Tuollaista en ollut ennen kuullut. Voiko se tulla korpin nokasta? Uskomattomalta se tuntui, mutta se tuli samalta suunnalta kuin kraakkuna ja jotenkin niin rytmitettynä, että se sopi kokonaisuuteen. Muistin hämärästi jonkun kertoneen, että korppi äänteli soidinaikana eri tavalla, mutta oliko se nyt…. syyskesällä, kun munat kuoriutuvat maaliskuussa. Muistin, että korppi oli pariuskollinen lintu. Minkälaisen oli niiden soidinaika? Sitten tuli jostakin hämärästi mieleeni korkealla lentävä korppipari , joka kisaili keskenään. Silloinkin taisi olla loppukesää..?
Jäin varmuutta vaille. Hetken pohdittuani ja kuulosteltuani, päätin mielessäni, että korppi se oli niin kauan kuin joku linnuista enemmän tietävä pystyisi kumoamaan asian. Jatkoin kävelyä ja aloin miettiä, minne olin menossa. Missä yöpyisin? Kuljin eteenpäin. Eipä tässä ollut kiirettä päätöksiin.
Mieleeni tuli lopputili ja jokin sisälläni kysyi syyttävästi, että eikö nyt olisi jo korkea aika tehdä päätöksiä. Jäin istuskelemaan ison kivenlohkareen ulokkeelle kiveen nojaten. Pyyhkäisin hien otsaltani kämmenselällä ja katselin tummaa taivasta ja yli hakkuuaukean, takana näkyvää nuorta koivupusikkoa. Rauhoittelin itseäni, että olin jo aavistanut saavani lopputilin syksymmällä kun työt kävisivät vähiin. En sopinut firmaan niin hyvin, että minua oltaisiin pidetty palkkalistoilla huonompinakin aikoina. Ennemmin olin se ylimääräinen lisä, joka oli palkattu kesän kiireisiin, vaikka pitempiaikaista työtä olikin luvattu. Olin ensimmäisistä päivistä alkaen ihmetellyt, miten sellainen firma saattoi menestyä. Nyt olin kuullut huhuja, että se ei menestynytkään. Kenties ennen vuoden vaihdetta Anttonen ja Salminen ja kaikki muutkin olisivat työttömänä.
Minä olin jo tehnyt suunnitelmia miten jatkaisin tästä. Maanantaina lähtisin niitä testaamaan.
Nousin melkein kiukkuisesti. Mistä noita ääniä oikein tuli? Minä en tuollaisia syytöksiä kuuntele. Varsinkin kun palkka oli ollut huono. Olisi kohtuutonta, jos minun elämäni olisi yhdestä roskatyöpaikasta kiinni.
Kuljin vielä hetken ja tein sitten päätöksen poiketa polulta ja mennä parin kilometrin päässä olevalle soistuneelle järvelle, jota kutsuttiin Särkilammeksi. Näin kuivana aikana siellä tuskin oli vettä kuin pieni lämäre keskellä. Reunat olivat suota, joka kantoi ihmisen.
Kuljin aivan soistuneen järven reunaan ja jäin siihen seisomaan ja katselemaan. Upea pehmeä karhunsammalkerros oli allani ja houkutteli makuulle sen päälle ja sulkemaan silmät. Sammalvuode ja kaukana kavala maailma. En kuitenkaan heittäytynyt siihen. Jostakin sieltä tulisi heti kosteus ja kylmyys vaikka oli kesä.
Menisin yöksi vanhaan leiripaikkaan kuivalle töyräälle, suon toiselle puolelle.
Kiikaroin hetken laajaa aukeaa ja jatkoin sitten patikointia sammaloitunutta reunaa myötäillen. Välillä laskeuduin tiheään koivupusikkoon, jossa oli ojia lähes parinkymmenen metrin välein. Siitäkin oli yritetty kuivattaa tukkipuumetsää kasvavaa metsänviljelyn mallialuetta., mutta toisin oli käynyt. Enimmäkseen maasto oli kuitenkin kuivaa mäntykangasta laskeutuen alas töyrästä suolle. Välissä oli kosteiden kasvien kannas. Siinä kasvoi mustikkaa silloinkin kun muualta sitä ei löytynyt. Mäntykangas taas oli hyvää puolukkamaastoa. Sieltä olin hakenut talven marjat jo monena vuotena.
Aurinko pilkahti taivaanrannasta pilven takaa. Samassa alkoi vihmoa vettä suurina pisaroina. Sade loppui saman tien, vain muutama pisara ehti maahan saakka. Pilvet alkoivat taas muuttua synkemmiksi. Kiirehdin askeleita ehtiäkseni leiripaikalle, jossa olin ollut ennenkin. Siitä olisi hyvät näkymät suon yli, mutta se olisi piilossa metsän suojassa. Jostakin syystä minulla oli päähänpinttymä, että piti sulautua luonnon väreihin retkellä ollessani. Käytin maastopukua ja kaikki muutkin välineet olivat vihreitä. Kerran lähdin liikkeelle kirkkaissa tamineissa ja tunsin itseni kuin alastomaksi. Tuntui kuin minua olisi tarkkailtu. Joku tuntematon ja uhkaava halusi minulle pahaa. Tätä tunnetta ei taas tullut maastopyöräilyssä, jossa vaatteeni olivat hyvinkin värikkäät. Selitin tämän sillä, että pyöräillessä eivät aivot ehtineet ajatella muuta kuin edessä olevaa maastoa ja ajolinjoja. Retkeilyssä olin osa luontoa ja mieli lensi vapaana liikkumaan.
Myös sen hämärä ja tuntematon puoli.
Tulin leiripaikalle. Tuntui tutulta kuin olisi saapunut kotiin Laitoin repun maahan ja kumarruin ottamaan pepavaatetta ja maakiiloja, jotka oli kiinnitetty repun ulkopuolelle hihnoihin. Pepavaatteeseen olin laittanut kulmasta kulmaan lenkkien kautta kulkevan kumiköyden. Toisessa päässä oli vähän ylimääräistä. Siitä sen sai kiedottua puun ympärille niin korkealle kuin yletyin. Vedin kumiköyden tiukaksi ja kiinnitin toisen pään kiilalla maahan. Sen jälkeen pingotin kankaan liepeet kiiloilla maahan kiinni. Vajaassa minuutissa oli maja valmis. Menin sisälle ja levitin makuualustan alleni. Nojasin reppuun ja mietin mitä tekisin seuraavaksi ja totesin heti, että minun ei tarvitse tehdä mitään. Niin sanotun sivistyksen parissa oli aina tekemistä ja kiire, ja jos ei ollut kiire piti keksiä jotakin, jotta näyttäisi tärkeältä ja tehokkaalta. Lihavat miehet pomppivat ympäriinsä kuin lottopallot saamatta kuitenkaan mitään aikaan. Keskustelut olivat itsensä kehumista ja muiden mitätöimistä, sekä seminaareissa ja kokouksissa ulkoa opittuja lauseita, joiden toistelusta luultiin olevan hyötyä työuralla etenemiselle; ja usein siitä olikin.
Kun alle viidenkymmenen ikäisenä tuli ensimmäinen sairaskohtaus, niin taas selitettiin. Kova työtahti mukamas vaati veronsa vaikka sairauden syynä oli monen vuosikymmenen liikkumattomuus ja oman moraalinsa polkeminen lokaan pikkurahojen vuoksi.
Minä pyrin olemaan erossa tästä. Siksi olin niin huonosti sopeutunut työpaikkaan, josta muutama tunti sitten sain lopputilin. Kuitenkin jotakin siitä oli tarttunut minuun, jotakin siitä ja ympäröivästä yhteiskunnasta. Minäkin yritin mielistellä ja tehdä vaikutuksen muihin vaikka toisin ajattelin. Se tuli jostakin kuin varas, joka vei elämääni.
Nojasin reppuun ja katselin aavaa suota. Mieleni seestyi tyyneksi ja liikkumattomaksi kuten luonto ympärilläni.
Äkkiä salama halkaisi taivaan ja suon monivärisyyden silmissäni kuin esirippu olisi vedetty rajusti auki. Samassa jyrähti niin, että maa vavahteli allani. Taivaalta tuli rankkasade. Laavukangas painui alaspäin, mutta kesti. En nähnyt enää kuin suon reunaan asti. Salamat leiskuivat taivaalla, mutta jyrähdykset loittonivat.
Otin repusta voileivät ja pullon viiniä.. Söin hitaasti taitellen leipää suuhuni pala kerrallaan. Kaadoin viiniä kuksaan ja nautiskelin sitä hiljaa jalat ristissä istuen, kyynärpäät polvien varassa pitäen astiasta kiinni molemmin käsin.
Aika kului. Sade rauhoittui tavalliseksi ja loppui sitten kokonaan. Metsä oli märkä ja tuoksui äärettömän raikkaalta. Join vielä viinitilkan. Nousin ylös ja kuljeskelin lähimaastossa ja pureskelin xylitolpurukumia. Alkoi väsyttää. Menin laavuun ja otin kengät pois jaloista. Oli lämmintä. Avasin makuupussin vetoketjun lähes kokonaan ja käytin sitä peittona. Painoin pääni reppua vasten ja mietin pitäisikö minun riisua housut. Päätin tehdä sen myöhemmin, jos tulisi kuuma.
Heräsin. Nostin päätäni ylös ja kuulostelin. Nousin sitten istumaan. Kesäyö oli hämyisen sininen. Kasvit ja maa olivat märkiä sateen jäljiltä, ja tuoksuivat ihanalta. Oli aivan tyyntä. Suolta nousi hienoinen usva, joka teki pieniä pyörteitä kuivan maan rajassa.
Jotakin liikkui suolla. Jotakin sulavaa joka tuli määrätietoisesti lähemmäksi minua. Se katosi usvaan ja nousi sieltä kuivalle maalle hetken kuluttua. Se jäi seisomaan siihen ja katsoi minua pelottomasti viirusilmillään. Sen turkki oli harmaa ja tavattoman tuuhea ja hyväkuntoisen näköinen. Se katsoi minua vielä hetken ja katosi sitten yhtä sulavasti kun oli tullutkin. Takatassut ponkaisivat vauhtia. Etujalka ojentui sirosti, viimeksi nilkka, ja painui pehmeästi maanpintaan. Vain hypähdys, ja se oli poissa.
Heräsin auringonpaisteeseen. Venyttelin jäseniä ja selkää ennen kuin nousin istumaan. Oli aikaista. Maa ei ollut vielä kuivunut. Ilma oli viileää yön jäljiltä. Mittasin vesipussista neljä kuksallista vettä kahvipannuun ja laitoin sen tulelle keittimen päälle. Imin letkusta muutaman suullisen. Vesi riittäisi koko retken ajan. Lyhyillä reissuilla en aina viitsinyt ruveta pumppaamaan vettä puhdistimen läpi, vaan kannoin sen mukanani. Join pikakahvia, jonka joukkoon laitoin makeutusainetta ja söin sulatejuustolla voideltua näkkileipää. Katselin suolle. Yön tapahtumat palautuivat mieleen. Se tuntui hienolta. Olin nähnyt suden luonnossa. Arka eläin ei ollut edes pelännyt minua.
Join toisen kupin kahvia ja muistelin mistä susi oli tullut ja kulkenut. Nousin ja etenin varovasti suden tulosuuntaa kohti. En löytänyt selviä jälkiä. En suoltakaan. Eräässä kohdassa oli sammal lähtenyt irti kiven pinnalta, mutta siihen oli saattanut käydä minun maihinnousukenkäni kuljeskellessani edellisenä iltana.
Purin leirin ja pakkasin repun. Lähdin kulkemaan kotia kohti toista kautta kuin olin tullut. Katselin välillä karttaa ja löysin uuden polun vaikka olin liikkunut seudulla useasti ennenkin retkeillen ja maastopyörän kanssa. Polku haarautui nousemaan kallion laelle joten sitä ei luonnossa helposti huomannut, mutta karttaan se oli merkitty pätkittäin. Näkyi se maastossakin kallioisten huippujen välissä.
Polku muuttui metsätieksi ja sitten asuntoalueelle vieväksi kaduksi. Rankkasade oli huuhtonut pölyn pois kadun pinnasta ja sora näkyi kauniin punaisena vesinorojen koristeellisesti urittamana. Olin jo lähellä kotia.
Puhelin soi. Vastasin.
- Anttonen täällä, terve, kuului krapulainen ääni.
Anttonen pyysi tulemaan töihin ja sanoi, että mitään irtisanomista ei ollut tapahtunutkaan.. Hän ei pyytänyt anteeksi, mutta lupasi, että työt jatkuisivat syksyn jälkeenkin.
Minua huvitti hieman. Kun olin mennyt firmaan töihin, ei ollut puhettakaan, että työt loppuisivat minulta syksyllä. Olin kuitenkin huomannut pian, että niin siinä kävisi. Nyt Anttonenkin itse asiassa vahvisti asian.
Olin siellä töissä marraskuulle. Anttonen oli omituinen tyyppi. Hän ei koskaan tullut luokseni yksin. Hänellä oli aina joku mukana aivan kuin hän olisi pelännyt minua. Silloin kun hän tuli antamaan lopputiliä, mukana oli Salminen. Molemmat olivat selvästi vahingoniloisia.
Firma pysyi pystyssä vielä pari vuotta. Se pyrki yrityssaneeraukseen, mutta hakemus hylättiin.
Muutaman vuoden päästä oli lehdessä uutinen, jossa kerrottiin, että 54-vuotias mies oli tuomittu sakkoihin lapsipornon hallussapidosta.
Kuulin, että se oli Anttonen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Jaaha tulihan tännekin taas palattua, vaikka luulin jo siirtynyt kirjoittamisesta sokraattisempaan aktiviteettiin. Laitan kauhani soppaan ja arvostelen tässä ”Raipen” novellin, jolta puuttuu ilmiselvästi nimi, ellei se ole ”Arvostelkaapa tämä.”, joka ei ainakaan äkkiseltään näyttäisi viittaavan mitenkään tekstiin. ”Raipe” taiteilijanimi sinällään on iskevä metsäläisnimi, joka sopii ainakin tämän novellin pohjalta kirjailijaidentiteettiin. Lainausmerkit nimessä antaa pikantin lisän ja mystisyyttä, josta tulee mieleen klassinen ”Ollakko vai eikö olla?”-tematiikka.
Luettuani tämän sain vaikutteen, että tämä oli jonkinlainen pastissi tai siinä oli sen verran intertekstuaalisia viittauksia eli sen pohjana saattaa olla joku tunnettu teksti, jota en nyt mitenkään saa mieleeni.
Novellissa on tuotu esille kulttuurin ja luonnon kanssakäyminen. Päähenkilö metsittyy ja samalla päässä pyörii urbaanin nykytyöläisen ongelmat pätkätöistä huonoon työsuojaan yritysmaailmassa. Novellin alussa on tuotu esille myös feministiset teemat nykyajan miehen elämässä vaimon tossun alla olemisesta.
Kirjoittaja on jaksanut ahkerasti perehtyä uskottavan Nuuksion kansallispuiston luomiseen miljööksi päähenkilölle. Lähes käsin kosketeltava tunnelma täytyy sanoa. Pienen puurtamisen yksityiskohdat leirissä on kuin Volter kilven Alastalon salin –kuvauksesta, jossa myös kerrotaan yhden päivän tapahtumia kuten tässä leirikuvauksessa. Lähes uskottavaa oli myös suden kohtaaminen, eikä siihen ollut ujutettu turhanpäiväistä mystiikkaa tai negatiivista arvostelmaa, jota usein nykyään etenkin median susikuvissa näkee.
Sinällään kummallinen lopetus, jolle en löytänyt mitään logiikkaa itse juonesta tai tarinasta nimittäin tämä Anttosen lapsipornon hallussapito syyte. No kaikkea ei ihminen, eikä arvostelija voi ymmärtää. Mikä ihmeen funktio Anttosella oli tarinassa, se jää mystisesti epäselväksi.
Kaikkinensa toimintaa ei ollut rallateltu liikaa mukaan ja tilaa henkilökuvien luomiselle yksityiskohtien kautta ammennettiin kauhalla. Atmosfääri patinoitiin viimeisen päälle. Luonnon ja kulttuurin välinen dikotomia murrettiin asiallisesti tiukan miehisen realismin hartiavoimin. Jatka samaan malliin.
Tjaahans. Täällä ollaankin menty metsään ihan livauttamalla, helposti kuin käpy lentäisi ylitse olan ja tussahtaisi pehmyelle sammalmättäälle eikä suden suuhun ollenkaan.
Asiantuntijana äkkäsin heti silkkaa fiksuuttani, että kyseessä on asiantuntijakirjoittaja. Hän osaa hommelinsa, koska kuuluu siihen retkeily/samoilu/patikointi/vaellusryhmään jolle on ikää jo kertynyt niin roimasti, etteivät he tarvitse enää (saati koskaan) North Facea, gepsua, Suuntoa, Meindliä, eikä Arcteryxin reppua - saati Milletin fleece-hanskoja (3xleyer) Nuuksiossa.
Minä vielä tarvitsen.
En tiedä mistä edellinen kommentoija oli poiminut kuvansa Nuuksiosta, mutta saatan olla sanasokea ja olen ohittanut oleellisen epähuomiossa.
Mitä itse tekstiin tulee, niin minulle jäi sekä Anttonen että Salminen hieman yksisilmäisiksi olennoiksi. Mutta saahan siitä jo yhden silmäparin näistäkin kasaan elon matikalla.
Tarinan muu kauneus toi mulle mieleen juuri sen fiiliksen, joka on, kun istuu jooga-asennossa laavussa ja lipittää viintä nassuun tuntien valtavaa yhtä ja samaa kokonaisuudentajua koko luomakunnan kanssa.
Mutta, (tää on vain heitto) mitä jos olisit kirjoittanut tekstin toisen puolen (työasiat) erittäin epämääräisesti? Etkä olisi ollenkaan selittänyt niitä ja niiden syvyyksiä kenellekään - et itsellesi etkä lukijalle, vaan olisit antanut arjen sekavuuksien vuotaa ulos ilmaiseksi ja avoimesti pöydälle kuin veren sormeen pistetystä haavasta.
Mä takaan ja vannon että sellaiseenkin fiilikseen pääsisi mukaan ihan helposti ja vaivatta.
Ai hitsi mikä haksahdus. Särkilampi onkin Seitsemisen kansallispuistossa, mutta on kai noita "särki lammikoita" muuallakin Suomessa.
Suomen yleisin järvennimi on särkijärvi/lampi/lammikko. Toiseksi yleisin: "Paskalampi", ja kolmanneksi yleisin on "Kalaton".
Eikö olekin huisaa kun nimiä on vaikka muille jakaa, kun omalle lätäkölle sellaista etsitään ranne virvelin vatkaamisesta kipeänä.
Seitsemisen mainitsemisesta tuli ihan törkeät himot päästä hämäläiseen kuusikkoon varjoilemaan ja huhuilemaan (kolistelee jo karttakaapissaan).
Prkl!
Ei mitään epäilystä etteikö vanha kunnon punasilmä olis vienyt maksimaalisen voiton Suomen vesistöjen nimeämisestä. Hatunnosto sille!!! Ai, hitsi, mulla ei oo hattua, mutta hiukset nousi pystyyn.
Ai oikeen törkeet himot! Et vaan panis vähän liiotteleen. On jäänyt itseltä koluamatta just Seitsemine, stna! Mut hämyily jatkuu ihan kotikomerossa ja ilman karttaa :-o :-o
(Jokiristi, Seitseminen)
Pehmeän lasinen
viluinen virta
Käy kaarena koskien kuohaksi
Illassa nainen
laittaa hän maate
valuu harteilta varsille valkoinen vaate
kuohaksi koskien
ohitse ajatusten
ojennettujen sormien
nämä kylmät hiukset
joita en tunne
Hieno runo CFC. Pysäyttävä, vaikka virtaa. :-)
KIva kun pidit. Itsekin pidän siitä. Mulle se avautuu vähän koomisessa valossa, sillä kyykin pari vuotta sitten erään puropahasen äärellä Seitsemisessä pesemässä kuraisia käsiäni kaaduttuani takana olevassa mäessä liukkaaseen syyssateeseen. Vettä satoi, ja kylmää sellaista, ja mieli oli apea ja väsynyt, tuuli riepoi takkia ja kädet olivat aivan jäässä siinä kirotun kauniissa pikkupurossa.
Sitten se väsymys jotenkin potkaisi mua munille ja mä sain kuvajaisen päähäni, raapustin sen pieneen vihkooni ja löysin sen eilen karttoja tonkiessani.
Nakkisoppaa
Varsin uskottava taustatarina nakkisoppineen! :-)