ma en oikeesti tajua mita mulle on kaynyt.. :( surettaa niin paljon:(:( ja masentaa..
ma siis ennen oikeesti RAKASTIN esiintymista.. olin aina pienempana kaikissa koulun juhlissa juontamassa, kaikissa naytelmissa, se oli just niin mun juttu. muistan kuinka viela kolme vuotta sitten pidin ihan alyttoman ison hyvan esitelman suurelle yleisolle, joka meni ihan nappiin ja kaikki sano mulle viela sen jalkeen etta "hitsit kun oot hyva, sustahan vois tulla vaikka uutisankkuri tms"
ja silloin suunnittelin etta lukion jalkeen menisin yliopistoon lukemaan viestintaa esimerkiksi.
sitten sen jalkeen mulle on ilmeisesti tapahtunut jotain? on kylla ollut miljoonia pieleen menneita esitelmia ja sosiaalisia tilanteita, nyt mulla on selkeesti sosiaalisten tilanteiden pelkoa koska jannitan niita niin paljon!! oon niin paljon mieluummin yksin kun jossain ryhmassa:( en kerta kaikkiaan kesta sosiaalisia tilanteita, saatika etta pitaisi esiintya..
ja nykyaan meinaan pyortya jannityksesta, jos pitaa vaikka tunnilla ees esitella ittensa:( se on niin kamalaa, ma VIHAAN sita niin paljon, ma varisen ja tarisen ja jannitan ja punastun ja nieleskelen. musta tuntuu etta ma nykyaan vihaan puhumista niin paljon, vihaan aantani ja milta se kuulostaa, en vaan kesta kuunnella itteani.
voi huoks.. mua masentaa niin paljon kun en saa enaa unelmastani kiinni, jannitan liikaa. mihin katos mun kaikki esiintymisilo? ma olin ennen niin sosiaalinenkin mutta en enaa:(
taa on oikeesti niin masentavaa, en tieda enaa mita tehda:( pitaisi varmaan hakea apua? neuvokaa rakkaat ihmiset?
(olen kokellut jo aiemmin psykoterapiaa kerran ja hypnoosia, mutta kun olen niin huono puhumaan ongelmistani niin ei terapiakaan auttanut:(
ja onko muita hoitokeinoja olemassa? olen myos kuullut etta esim jooga voisi auttaa, onko totta?
ma siis ennen oikeesti RAKASTIN esiintymista.. olin aina pienempana kaikissa koulun juhlissa juontamassa, kaikissa naytelmissa, se oli just niin mun juttu. muistan kuinka viela kolme vuotta sitten pidin ihan alyttoman ison hyvan esitelman suurelle yleisolle, joka meni ihan nappiin ja kaikki sano mulle viela sen jalkeen etta "hitsit kun oot hyva, sustahan vois tulla vaikka uutisankkuri tms"
ja silloin suunnittelin etta lukion jalkeen menisin yliopistoon lukemaan viestintaa esimerkiksi.
sitten sen jalkeen mulle on ilmeisesti tapahtunut jotain? on kylla ollut miljoonia pieleen menneita esitelmia ja sosiaalisia tilanteita, nyt mulla on selkeesti sosiaalisten tilanteiden pelkoa koska jannitan niita niin paljon!! oon niin paljon mieluummin yksin kun jossain ryhmassa:( en kerta kaikkiaan kesta sosiaalisia tilanteita, saatika etta pitaisi esiintya..
ja nykyaan meinaan pyortya jannityksesta, jos pitaa vaikka tunnilla ees esitella ittensa:( se on niin kamalaa, ma VIHAAN sita niin paljon, ma varisen ja tarisen ja jannitan ja punastun ja nieleskelen. musta tuntuu etta ma nykyaan vihaan puhumista niin paljon, vihaan aantani ja milta se kuulostaa, en vaan kesta kuunnella itteani.
voi huoks.. mua masentaa niin paljon kun en saa enaa unelmastani kiinni, jannitan liikaa. mihin katos mun kaikki esiintymisilo? ma olin ennen niin sosiaalinenkin mutta en enaa:(
taa on oikeesti niin masentavaa, en tieda enaa mita tehda:( pitaisi varmaan hakea apua? neuvokaa rakkaat ihmiset?
(olen kokellut jo aiemmin psykoterapiaa kerran ja hypnoosia, mutta kun olen niin huono puhumaan ongelmistani niin ei terapiakaan auttanut:(
ja onko muita hoitokeinoja olemassa? olen myos kuullut etta esim jooga voisi auttaa, onko totta?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Onpas harmillista, että toi esiintymisjännitys pilaa sun unelmat. Mä oon kans tosi kova jännittämään, ja oon koko elämäni ajan jännittänyt, joten ei oo vielä yhtään onnistunutta esitystä alla :( ehkä sä pystyisit kuitenkin ammentamaan edes hieman rohkeutta noista aikaisimmista esityksistä ja kehuista mitä sait ja sitten tsemppaat vaan itseltäsi yhden onnistumisen, niin eiköhän se itseluottamus palaudu. Kaikenmoiset esiintymiset ja sos. tilanteet on kyllä yhtä piinaa. Sun tilantees voisin harkita jotain propralia tai beetasalpaajaa, sillä saisit jännityksen pois ja onnistuneen esiintymisen. Tiedän ei oo helppoa, mut älä nyt laita päätä pensaaseen...
Niin, mun jännittämishistoria muistuttaa vähän sun tilannetta. Esitelmien pitoa koulussa olen tainnut aina vähäsen jännittää (sydämentykytystä yms.) (mutta aina ennen olen kuitenkin selvinnyt niistä ilman pahempia mokia) mutta muuten olen nuorempana/pienempänä aina janonnut olla esillä. Varsinkin näytteleminen yleisön (pienen tai ison, ei väliä) edessä oli mieluisaa ja tuntui luontevalta. Ja omien muistikuvieni mukaan olen aina ollut puhelias persoona. Mutta nyt (20-v.) jotain vain on yksinkertaisesti tapahtunut, menen pienimmästäkin esilläolosta/huomion keskipisteeseen joutumisesta täysin lukkoon. usein reaktioni ovat voimakkaan fyysisiä: sydän hakkaa, pyörryttää jne. En osaa itse tarkalleen paikantaa, missä vaiheessa, tai mikä on syy tähän muutokseen. olen yrittänyt väkipakollakin muistella "aikaa" jolloin olin sosiaalisempi ja varmempi esiintyjä", jotta selviytyisin esim. edessä olevasta esitelmästä koulussa, mutta eipä ole paljoa auttanut.. :( en ehkä osaa olla kovin avuksi sinullekaan, mutta ainakin tiedät ettet ole ainoa, jolle jännittäminen on tullut iän myötä..
Pisti muuten silmään, ettei tekstissäsi ole ä- eikä ö-kirjaimia.. asutko ulkomailla? voisiko jännittämisen puhkeamiseen (osa)syy kohdallasi löytyä siitä, että joudut ehkä kommunikoimaan vieraalla kielellä?
olen ja jotenkin hämmentää se, että vasta tässä iässä (33v) olen alkanut jännittämään tai se on ainakin voimakkaampaa kuin ennen. Olen ihan hämilläni mm. työpaikalla tuttujen ihmisten seurassa kahvilla ja syömässä ollessani, punastun ilman syytä ja jo siitä, jos joku työkaveri tulee työpisteeseeni vain jutellakseen kanssani. Täysin käsittämätöntä kuinka olen tällaiseen tilanteeseen joutunut. Jännitän enemmän tuttuja kuin vieraita ihmisiä. Mä hakeuduin lääkärille ongelmani kanssa ja hän laittoi minut ennen mahdollista lääkitystä verikokeisiin. Puhuttiin, että beetasalpaajia kokeillaan ja lisäksi kävin psykologin luona juttelemassa ja menen edelleen. En tiedä oliko siitä apua, ehkä jotain kun tänään en niin hirveesti jännittänytkään. Mietin psykologin sanoja siitä, että on hyvin yleistä jännittää ja jotkin ihmiset pääsevät jännittämisestä menemällä tilanteisiin, jotka saavat sen "pakokauhun" aikaan. Mäkin yritän olla rohkea ja ajatella sitä, että työpaikallani ja muutenkin, on paljon ihmisiä, jotka jännittävät, mutta eihän sitä välttämättä päälle päin huomaa. Minusta sen kyllä huomaa, kun olen punainen kuin tomaatti :))
Mulla on ihan sama juttu!!Helpottavaa kuulla, että on muitakin... Mä oon 21vuotias ja nyt vähälle aikaa on alkanu tulla noita ahdistus/paniikkikohtauksia, jolloin mm. meen ihan punaseksi, kuin punajuuri, tärisen ja hikoilen. Tuntuu, että taju lähtee, pyörryttää niin hirveästi. Tuntuu, että saa kohta sydärin.
Oon kassalla töissä ja nyt on alkanu jännittään niin hirveästi, ettei pysty käymään enään kohta töissäkään. Pelottaa niin paljon. Alkaa ahdistaa ihan hirveesti, kun kertyy vähänkin jonoa ja varsinkin sillon jos tollaisessa tilanteessa asiakas alkaa maksamaan 5centtisillä 20€:n ostoksiaan.
Alkanu pelottaa sellaset tilanteet, missä tulee tuttuja vakioasiakkaita, vaikka ne on tosi mukavia, niin silti tuntuu, ettei haluu kohdata niitä, kun pelottaa niin hirveesti.
Mitä tutunpi sen pahempi. Mutta taas täysin vieraat ihmiset menee suht hyvin.
Mä olin kans nuorempana tosi esiintymishalunen ja olin aina kaikissa koulun näytelmissä mukana.Tykkäsin olla niissä, mutta sitten kun menin lukioon, musta tuli ihan hermoraunio. Jos jouduin esittelemään itseni tai menemään luokan eteen pitämään esitelmää, menin ihan lukkoon ja punastelin.
Nykyään punastelen koko ajan töissä ja se on ahdistavaa, vaikka yrittää ajatella, että on muitakin ihmisiä, jotka kärsii punastelusta päivittäin. Ja ihan normaaliahan tämä on. Oon vaan vähän herkempi, kuin muut yleensä.
Mua vaan ahdistaa se niin paljon, koska tää puanstelu on alkanut vasta nyt työelämässä ja ennen mulla ei ollu mitään tälläsiä ongelmia.
Oli silloin yläasteella ihan ihme mulle, jos joku punasteli, koska itse en ollu koskaan kokenut sellasta, tai ainakaan se ei koskaan näkynyt ulospäin. Nyt vasta ymmärtää niitä ihmisiä, kun on joutunut itse samaan tilanteeseen.
Miten tästä punastelusta sitten voisi päästä eroon?? Ehkä juttelemalla just sellasille ihmisille, joilla on samanlaisia pelkoja ja kokemuksia tälläisistä tilanteista ja punastelusta.
Aika moni ihminen jännittää arkipäiväisissäkin asioissa, kaikista sitä ei vaan huomaa.