hei! jo viikkoja olen kärsimättömänä odotellut, että alkaisin erottaa masuasukin liikkeet. viime viikolla (rv17 5) niin kävikin. nyt rv 18 2 ja liikkeet ovat voimistuneet, samoin ahdistus ja pelko. en ymmärrä, mikä minussa on vikana. lapsi on todella toivottu ja odotettu, eikä minulla ole alkuraskaudesta ollut mitään tämän kaltaisia tuntemuksia, päinvastoin!
odotin, että olisin liikkeistä haltioissani, mutta aina kun liikettä tuntuu, ahdistun. se tuntuu pahalta(!!). en osaa mieltää mahassa möyrivää alienia omaksi lapsekseni. onko muilla ollut vaikeuksia tottua liikkeisiin? mies on ymmärtäväinen ja sanoo että tuskin itsekkään pitäisi siitä jos häntä potkittaisiin, mutta eikö juuri näistä potkuista pitäisi ilota??
nyt pelottaa, että lapsi aistii liikkeistä johtuvan ahdistumiseni. enkä itsekään ymmärrä miten voin tuntea oman lapseni liikkeistä näin! mikä minussa on vialla?
tiedän että tämä kuulostaa kauhealta. tuskin voitte edes kuvitella, miten hirveältä minusta tuntuu ajatella näin ja vielä omasta, rakkaasta lapsesta.
odotin, että olisin liikkeistä haltioissani, mutta aina kun liikettä tuntuu, ahdistun. se tuntuu pahalta(!!). en osaa mieltää mahassa möyrivää alienia omaksi lapsekseni. onko muilla ollut vaikeuksia tottua liikkeisiin? mies on ymmärtäväinen ja sanoo että tuskin itsekkään pitäisi siitä jos häntä potkittaisiin, mutta eikö juuri näistä potkuista pitäisi ilota??
nyt pelottaa, että lapsi aistii liikkeistä johtuvan ahdistumiseni. enkä itsekään ymmärrä miten voin tuntea oman lapseni liikkeistä näin! mikä minussa on vialla?
tiedän että tämä kuulostaa kauhealta. tuskin voitte edes kuvitella, miten hirveältä minusta tuntuu ajatella näin ja vielä omasta, rakkaasta lapsesta.
Vastaukset 9
Vanhimmat
hei vaan.. mulla viikkoja nyt kasassa 28 ja jtn.. itselläni nuo ahdistus kohtaukset tulevat todella voimakkaina kun ne on tullakseen!! itksettää ja ahdistaa.. en myöskään koe että mahassani oleva otus olisi minun oma vauvani.. ja haluaisin sen sillä hetkellä pois.. meilläkin lapsi on todella toivottu ja haluttu!! mutta keskustelin näistä tuntemuksista muiden odottajien kanssa ja huomasin että esikoisia odottaessa se on hyvin yleistä.. asia on niin uusi ja vieras ettei sitä tunne niin omaksi jutuksi.. huonosti selitän, mutta tarkoitan että et ole ainoa!! soitin myös yksi kerta kätilölle joka rauhoitteli minua kun itkin ja hysterisoin itseäni tulevasta vauvasta ja suuresta elämän muutoksesta, niin kätilö sanoi että aivan normia- ja että kaiken maailman ahdistuksia voi ilmaantua vielä vaavin syntymänkin jälkeen.. vauvan tulo elämään kun ei oo mikää pikkujuttu!!
mutta pakko tähän on sanoa, että jos todella huolestuttaa niin kannattaa asiasta jutella neuvolassa tai juuri jonkun kätilön kanssa- he ovat parhaita auttamaan!!
voimia sinulle!! eiköhän niihin potkuihin sitten ajan kanssa osaa suhtautua taas paremmin..=)
kiva kuulla, etten ole ainoa. todella säikäyttää tällaiset tuntemukset. neuvolassa puhumista ajattelin, mutta en tiedä, olenko valmis puhumaan tällaista ääneen. kun nämä ajatukset tuntuu itsestäkin niin kauheilta, niin entäs mitä ajattelee neuvolantäti? silmät päästäni yksikseni itkeskelin viikonlopun, ennen kuin eilen sain sanottua miehelle mikä oikeasti vaivaa. toivon todella ihan oman mielenterveytenikin takia, että opin hyväksymään (kuunnelkaa nyt minua!) nuo liikkeet. itku on todella herkässä..:(
Nyt rv 38 menossa ja edelleen joskus tuntuu että olen tehnyt elämäni pahimman virheen ja etten todellakaan halua lasta. Alku ja keskiraskaudessa näitä ajatuksia oli useammin ja kuvittelin niiden loppuvan ennen vauvan syntymää. Nyt olen hieman ihmeissäni kun näin ei käynytkään. Tekisi mieli puhua tästä jollekin, mutta "eihän tällaisia asioita ääneen sanota". "Kiva" huomata etten ole ainoa ja ehkä tämä todellakin on normaalia valmistautumista vauvan hoitoon...
niin, siis en ajattele vauvaa tai sen tuloa virheenä. "katumapäälle" en ole tullut. en osaa tätä nyt paremmin selittää. ja sitä juuri tarkotin, että jos neuvolassa käyn selittämään, että "lapsen liikkeet ahdistavat" tai puhumpa siitä sitten kenelle vaan, niin ensimmäisenä kuulijalle herää ajatus, etten lasta halua. mutta se ei ole niin! tämän vuoksi oli hankalaa puhua tästä edes miehelle. pelkäsin että hän luulee minun tulleen toisiin ajatuksiin vauvan suhteen. vai sitäkö tämä nyt sitten onkin?
kävi terapeutilla saman asian takia. Sai sieltä hyvää ja mieltähelpottavaa apua. Ei siinä ole yhtään mitään pahaa, että on näitä tuntemuksia, ja niistä pitää pystyä puhua ääneen. On ammatti-ihmisiä tätä varten. Ja kyllä neuvolantädit ovat tottuneet kuulemaan näitä juttuja tuon tuostakin. Rohkeasti vain suu auki siellä neuvolassa!!!!!!
Tunteesi ovat normaaleja! Myös meillä vauva ERITTÄIN toivottu ja kauan haluttu. Kuitenkin muutama lievä "paniikkikohtaus" ollut, kun olen ajatellut millainen vastuu tästä pienestä ihmisestä on, miten paljon elämä muuttuu jne. Ahdistavaa suorastaan ja sitten alkaa ahdistaa, kun on mennyt semmoisia ajattelemaan. Nämä tunteet kuuluvat ainakin esikoistaan odottavilla asiaan, joten nou hätä! Luulen että voin hyvin kuvitella, miltä sinusta tuntuu. Ei sitä oikein osaa sanoiksikaan pukea. Kai siinä on jotain sellaistakin, että nyt viimeistään on lapsuus takana, vaikka ei olisikaan ajatellu olevansa vielä lapsi. Jotain sellaista.
Mutta siis, nou hätä. Myöntämällä nämäkin tunteet itselleen ja jos vielä voi puhua jonkun kanssa, niin asia menee ohi ja äityis onnistuu ja luonnistuu ihan hyvin!
.. kaikille ihanista vastauksista. pelkäsin kovasti jo tännekin kirjoittamista, sillä ajattelin että saan negatiivista palautetta tästä jo muutenkin todella mieltä painavasta asiasta.
haluan kovasti uskoa, että tämä olo helpottaa, kunhan annan vaan itselleni rauhassa aikaa tottua nuihin liikkeisiin vatsassani. ja vajaan kahden viikon päästä oleva rakenneultra varmaan helpottaa sekin oloa, kun saan nähdä että se vauva siellä vaan todella onkin, joka möyrii ja tökkii.
tuntuu jo paljon paremmalta, kiitos!
Hei, mun mielenkiinnon herätti sana "alien", mitä käytit, sillä mulla tuli jossain vaiheessa samanlainen mielikuva vauvastani. Olen nyt rv24. Mulla on ollut muutenkin ahdistuksia. En uskaltanut tuota alien-sanaa kellekään sanoa, enkä halunnut sitä ajatellakaan, mutta nyt olen sairaslomalla henkisistä syistä. En tiedä sinusta, mutta itseni kohdalla luulen, että ristiriitaiset tunteet vauvaa kohtaan johtuu siitä, että minulla on usein ollut inhon tunteita omaa ruumistani kohtaan. Ja nyt kun ruumiini muuttuu ja sen sisällä kasvaa lapsi, on sitä välillä vaikeaa pitää hyvänä ja ihanana asiana, kun oma keho herättää inhon(kin) tunteita. Yritän kyllä käsitellä niitä, että oppisin rakastamaan itseäni ja pientä lastani... Mut helppoa se ei aina ole. Minulle on sanottu, että se on kuitenkin mahdollista. Ehkä asian eteen täytyy vaan thedä töitä, on kyse kuitenkin kahden ihmisen, minun ja vauvan, elämästä, ja mikä olisi sen tärkeämpää?
Itse en ole vauvaani alieniksi ajatellut, mutta jotain siihen suuntaan kylläkin ja olen kuullut muiltakin, että tuo alien -ajatus on hyvinkin tuttu monelle.
Ajatuksia herätti tuo mitä kirjoitit oman kehon hyväksymisestä. Nyt kun sen kirjoitit, tunnistin siitä itseni. Näinhän se on. En minäkään ole aina kovin sinut itseni ja kehoni kanssa ja nyt nämä muutokset, näkyvät ja ne, jotka vain minä tunnen, ovat aiheuttaneet ristiriitaisia tunteita. Niitä, joita ei osannut kuvitellakaan raskautta toivoessaan.
On tämä kummallista aikaa! Niin uniikkia, niin outoa, niin ihanaa ja niin kamalaa!! Ja kaiken keskipisteenä ja aiheuttajana on pienen pieni ihmisenalku, joka on autuaan tietämätön aiheuttamastaan tunneskaalasta! Samaan aikaan kun pelottaa ja kauhistuttaa, tuntee myös rakkautta ja huolta tuota pientä ihmistä kohtaan, joka on niin tuttu ja kuitenkin niin vieras... Kummallista aikaa, en paremmin voi sanoa :).
Onneksi meillä on monilla suunnilleen samanlaiset aatokset, niin ei tarvitse kokea olevansa yksin ajatuksineen ja saada helpotusta "häpeään" jota tuntee näistä ikävistä tuntemuksista!