miten läheisenne on tukeneet teitä masentuneita?
mulla on aika raskasta näitten kans kun ei kukaan lähipiirissä käsitä mikä mulla on. ja jos vastaan rehellisesti ja kerron sairastamisesta ja fiiliksistä, tulee vaan ivallinen vastaus että nii just, laita vaan kaikki "sairauden" piikkiin..
ja jos en vastaa mitään, kun selittäminen tuntuu turhalta, niin sitten alkaa kovat otteet ja huuto että mikä sua vaivaa, oot hullu, vien sut mielisairaalaan jne. tuntuu että ei oo mulla mitään virkaa, yhtä hyvin voisin hypätä avantoon :/ paha on olla.
mulla on aika raskasta näitten kans kun ei kukaan lähipiirissä käsitä mikä mulla on. ja jos vastaan rehellisesti ja kerron sairastamisesta ja fiiliksistä, tulee vaan ivallinen vastaus että nii just, laita vaan kaikki "sairauden" piikkiin..
ja jos en vastaa mitään, kun selittäminen tuntuu turhalta, niin sitten alkaa kovat otteet ja huuto että mikä sua vaivaa, oot hullu, vien sut mielisairaalaan jne. tuntuu että ei oo mulla mitään virkaa, yhtä hyvin voisin hypätä avantoon :/ paha on olla.
Vastaukset 4
Vanhimmat
ymmärtänyt minun masennustani. Ei halunnut ymmärtää. Sitten sain keskivaikean aivovamman kaaduttuani(selvinpäin) niin silloin hän puhui ihmisille, että minä olen masentunut(olin aivovamman takia aivan sekaisin). Jos sinua pelotellaan mielisairaalalla niin sano, että lähden mieluusti. Avo-osasto on aivan hyvä paikka - siellä saa rauhassa kerätä voimia.
Monen ihmisen on erittäin vaikea käsittää kun ei ole itse kokenut. Toiset ei edes usko, että masennuskin on sairaus, toiset eivät vain osaa suhtautua oikein ja eihän sitä voi vaatiakaan.
Sinun on vain selvittävä läheistesi kanssa eikä odottaa tukea, jos eivät sitä pysty antamaan.
Jostain sinun on kuitenkin sitä haettava, toivottavasti lääkityksesi on kohdallaan ja sinulla on mahdollisuus puhua ammattilaisen kanssa. Ehkä joku muu perheesi ulkopuolella ymmärtäisi sinua. Mummot/tädit/enot ovat monesti aika viisaita ihmisiä.
Näinhän se on. Eihän sitä ymmärrä, ei ne kyl haluakaan. Eivät suostu lukemaan mitään aiheesta tai tulemaan mukaan että hoitajat kertoisi tästä heille.
Jokapäiväinen elämä vaan on niin ankeaa kun kuitenkin näiden läheisten kanssa koko ajan täytyy olla samoissa tiloissa ja saa vaan kuunnella valitusta. Kai nyt vähän voisi pyytää ymmärrystä, ei kai se ole liikaa? Vai pitääkö minun kipeänä tosiaan sietää kaikki tuo epävarmuus ja tunteilla pallottelu . On toivoton olo, ei kai näin voi koskaan parantua :/ Olen niin uupunut. Olenko tosiaan näin viallinen ihminen?
Sairastan itse sekä masennusta että skitsofreniaa, ja kummankin kohdalla on sama juttu. Suurin osa läheisistäni ei ymmärrä. Hyvin usein kuulen juuri tätä kommenttia, että "ei sulla oo mitään oikeutta laitta tätä juttua sairauden piikkiin".Kuvitellaan, että sairaus on vain tekosyy jättää asioita tekemättä. Jotkut pitävät vain laiskana, koska en työkyvyttömänä tee töitä. Kotona asuessani äitini mies ei voinut käsittää kumpaakaan sairautta, vaikka hoitaja hänelle niistä kertoi. Totesi vain, että joko menen töihin tai muutan pois kotoa (hänen talossaan ei kuulemma laiskottelijoita katsella). Jos erehdyin hänen kuultensa mainitsemaan jostain senhetkisestä oireesta, hän nauroi ivallisesti.
Onneksi sentään mummo ja poikaystävä ymmärtävät. Heiltä olen saanut todella paljon tukea. Varsinkin jälkimmäiseltä, jolla myös on ollut masennusta. Heille voi puhua aina kun ahdistaa, ja he jaksavat kuunnella.