Olen väsynyt taistelemaan 4-vuotiaan tyttäreni kanssa. Vähän ennen 4-vuotissynttäreitä kaikki vaatteet alkoivat "painaa" ja ahdistaa. Sukkahousut on väärin, kinttaat, kengät, lakki.. Pukiessa alkaa kiukuttelemaan. Ulos mentäessä yltyy itkuksi ja elämä on kaikin puolin hankalaa. Meni väärin - hokema varjostaa kaikkia tavallisiakin kotiaskareita ja leikkejä. Tytöllä oli samnlainen vaihe n. 2,5- vuotiaana ja kesti useita kuukausia. Yönsä hän nukkuu hyvin ja mielestäni saa unta riittävästi (n. 12 tuntia vrk:ssa) Tyttö on luonteeltaan perfektionisti ja aika pikkutarkka. Tykkää näperrellä askartelujen parissa ja on muutenkin hyvin kehittynyt. Kirjoittelee ja tavailee sanoja. Ongelma ei ole niinkään riehuminen ja tottelemattomuus vaan ilmiselvästi lapsi on jotenkin ahdistunut. Vaatteiden painamiseen ei auta se, että niitä korjattaisiin. Itkeminen vain jatkuu, vaikka mitä yrittäisimme. Välillä kokeilimme, että emme välitä itkusta. Silloin hän alkoi puhua, että haluaisi sellaisen äidin ja isin, jotka osaisivat korjata huonosti olevat vaatteet. Nyt on sovittu, että kerran tarkistamme huonosti olevat vaatteet, mutta se saa riittää. Tälläkään ei näyttäisi olevan vaikutusta. Lapsi on hyvin siisti. Haluaa pestä heti tahmeat kädet jne. Haluaisi myös ottaa aina lääkkeitä pieniinkin vaivoihin ja kolhuihin. Käyttäytyy hyvin huolehtivasti ja äidillisesti muita lapsia kohtaan. Sosiaalisissa taidoissa ei liene ongelmia. Uusi piirre on myös se, että nauttii huomatessaan äidin joutuvan epätoivoon. Esim. kun äidille vierähtää kyynel poskelle vaikeana hetkenä, tyttö intoutuu kertomaan, miten haluaisi lyödä äitiä niin että äiti itkisi. Ei kuitenkaan käyttäydy väkivaltaisesti itseään tai muita kohtaan. Joskus on läpsäytellyt kevyesti äitiä tai isää. Ehkä haluaisi lyödä kovempaa, mutta ei uskalla tai pysty. Emme ole koskaan käyttäneet mitään väkivaltaa ( ei tukistelua, läimäyttelyä tms. ) kotona. Silti tuntuu, että lapsi on täynnä vihaa. Tuntuu pahalta katsoa, kun on niin ahdistunut. Mistä hakisin apua? Onko samanlaista käytöstä muilla? Voisiko olla pakko-oireita (OCD)?
4-vuotias perfektionisti
uupunut
88690
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Voi että ne osaakin olla viekkaita! Ne juonittelee, kiukkuaa, lepertelee ja ihan mitä vaan että saa äidin pään kääntymään. Ja sitä huudon ja kiukun määrää! Myönnän, olen tukistanut, uhannut nurkalla, pistänyt videokieltoon, mikään ei tunnu auttavan.
Paras ja hyväksytyin keino kamalan raivarihepulin iskiessä on kiinnipitämminen, ettei lapsi satuttaisi itseään eikä muita. Tähän siis vain jos hän ravaa ympäriinsä kuin vauhko eläin, heittelee tavaroita, yrittää satuttaa ym. tukeva ote, lattialle istumaan ja sitten toistellaan että päästän irti, kun rauhoitut. Ja tasaisella äänellä. Ja toinen rääkyy että pääääääääästääääääää!!!!!
No meillä oli vanhemman lapsen kanssa ennätys 2 tuntia, onneksi tämän nuoremman kanssa on päästy tähän mennessä vähemmällä. Äänesi kuulen, ja toivon jaksamista. Rankkaa se on.
Kuulosti tutulta nämä piirteet.Meillä neiti 6v. on aika samanmoinen. Nyt iän myötä piirteet vähän vähentyneet. Minusta tuntuu, että lapsesi on älykäs ja erittäin herkkä luonteeltaan! Hän havainnoi ja jollain tasolla ymmärtää asioita enemmän kuin oikeasti pystyy käsittelemään, kuitenkin niin pienessä mielessä vielä. Kysäisepä neuvolasta, mitä mieltä "kasvatuksen ammattilaiset" ovat. Itse ehdottaisin paljon syliä! ja kiireetöntä yhdessäoloa kaksistaan lapsen kanssa. Ehkä ahdistus vähenisi. Lapsi ei välttämättä kykene kertomaan, mikä vaivaa, mutta fyysisen läheisyyden uskoisin auttavan siihen, että hän kokee, että vanhemmat hyväksyvät hänet sellaisena kuin hän on - vajavaisenakin. Kun se häntä jotenkin ahdistanee?!? En epäile, ettettekö hyväksyisi, mutta lapset aina silloin tällöin tuntuvat sitä varmistavan...
Suosittelen esim. Keijo Tahkokallion tai Jari Sinkkosen kirjoja. Varsinkin Tahkokallion kirjoissa on helppotajuisia konkreettisia esimerkkejä kasvatuksen avuksi.
Todella isoihin ongelmiin on viisainta pyytää perheneuvolan apua.
tuo perfektionismi.
Nyt on vähän helpannut, kun tyttö on jo 10 v.
Äidinkin kanssa tulee paremmin toimeen, ja suurin osa vaatteistakin kelpaa jo.
Aikoinaan murehdin sitä, että tyttö on liian ankara itselleen, kun vaatii täydellisyyttä itseltään (ja muiltakin). Ekasta koulupäivästä lähtien on huolehtinut koulunsa ja läksynsä kiitettävästi. Nyt saan jo joskus vähän katsoa läksyjä, ennen ei koskaan.
Tyttäremme on pienestä asti ollut älyllisesti mielestämme ikätasoa "ylempänä" (lukemaan oppi 4v., 2-vuotiaana laski yli sataan), josta arvelimme aiheutuneen sisäisen ristiriidan (äly/ikätaso muuten), ja tästä aiheutuneen pahan olon ja ahdistuksen.
Tiedä häntä oliko näin, mutta nyt on onneksi jo ihan "normaali".
Hyväksi havaittu itsensä purkamiskeino on soittaminen, rakkain harrastus on pianonsoitto. :)
Meidän samanlainen tyttö on jo aikuinen. Ollut kehityksessä pienenä aina edellä muita ja vaatinut itseltään liikaa.
Vieläkin aikuisena hän vaatii ja vaikka pettymyksiä on elämän varrelle tullut hänen luonteensä ei ole muuttunut.
Olen joskus kuullut, että tälläisiltä lapsilta on pienenä odotettu/vaadittu liikaa, mutta vaikka kuinka päin ajattelen meidän kohtaa niin sitä ei ole tapahtunut.
Elämä on aika ajoin ollut hyvin raskasta lapsellemme ja hän on välillä hyvinkin ahdistunut. Vähän on helpottanut, kun hän perusti oman perheen ja hän on saanut lapsia.
Tuntuu tekstisi niin tutulta. Aivan samanlaista kiukuttelua ja hankalaa oloa neitokaisellamme, hänkin 4-vuotias. Kaikki pitäisi kodissamme olla ok. Mielestämme lapsi on saanut huomioita, rakkautta ja rajoja. Itse en todellakaan koe olevani täydellinen äiti, välillä huudan nuppi punaisena, mutta silti väitän, että lapsemme on saanut ja saa kasvaa turvallisessa ympäristössä.
Tästä huolimatta nyt, viimeisen puolen vuoden aikana on tapahtunut huomattava muutos neitokaisen käytöksessä. Aamut ovat kaikkein hankalimpia, mikään ei kelpaa, äänen sävykin on muuttunut jatkuvaksi narinaksi. Vaatteet ovat aina huonot, vaikka saisi ne itse valita...ja niitä ei neiti meinaa saada päälleen. Aamupala on aina väärin laitettu ja se ei koskaan kelpaa. Sen syömiseen menee vähintään tunti. Hampaiden pesu on yhtä tuskaa...ulos lähtö vastenmielistä...kerhoon ei halua lähteä...jne. Siis KAIKKI ON HUONOSTI AINA!
No niin ja äidin tehtävähän on kuunnella tätä kaikkea tyynenrauhallisesti:) HOH HOIJAA!
Yhden syyn olen ainakin tähän löytänyt, ja se on kaverin puute, siis ikäisensä. Neidillä on 2-vuotta nuorempi veli, mutta hän ei yksin riitä leikkikaveriksi. Kun neidille sitten järjestetään mahdollisuus leikkiä ikäistensä seurassa, tyttö muuttuu täysin erilaiseksi, oikeaksi joka äidin unelmalapseksi!!!
Jaksamisia sinulle tyttäresi kanssa, kirjoittelehan taas kuulumisia!
Muistan kun äitini kertoi minun olleen n. 4 vuotiaana hyvin samanlainen, kuin sinun kuvailemasi tyttö. Olin kaikessa erittäin pikkutarkka esim. asusteiden piti olla juuri tietyllä tavalla puettu, ensin aluspaita, sitten sukkahousut, päälihousut ja lopuksi villatakki kaikki napit visusti napitettuna ja oikein.
Nuoruusiässä n 6 - 9 v minua kuvattiin sulkeutneeksi. Olin ahdistunut ja saatoin saada selittämättömiä raivokohtauksia. Halusin, että kaikki olisi "paikallaan", mutta eivät ne olleet. Juoksin jos jonkinmoisella psykologilla melko tuloksettomasti. Enhän minä osannut kuvailla mikä minua vaivaa, tai miltä minusta tuntuu.
Opiskelu on ollut erittäin hankalaa, kun kaikki kirjat pitää lukea sana tarkasti tai ei ollenkaan. Kaikki pitää tehdä hyvin tai ei ollenkaan.
Nyt olen 34 v. Perfektionisti. Olen vasta hiljan alkanut hahmottamaan mistä minun oireissani on kysymys. Se on inhottavalla tavalla vaikuttanut (tietämättäni) koko minun elämään. Minulla ei ole vielä työvälineitä työskennellä asian eteen ja voimat on aika lopussa. Kaikki ryhtyminen pelottaa, kun ne eivät kuitenkaan tule sellaiseksi kuin minä ne haluan. Asiat ovat aina puolitiessään.
Olen n 21 vuotiaasta asti useaan otteeseen käynyt psykiatrilla diagnoosina, ahdistus, masennus ja viimeisin maanisdepressiivisyys. Kaksisuuntainen mielenhäiriö kuvaa ehkä oireita parhaiten, sillä onhan tämä tällaista on/off käyttäytymistä. Sitä on tai ei ole, sitä tekee hyvin tai ei tee ollenkaan ja jokaisesta ei täydellisestä työstä ahdistuu.
Minun neuvo on, että hae paras apu mitä voit saada, sillä perfektionismi voi invalidisoida, rajoittaa elämää ja tehdä siitä yhtä piinaa.
Terveisin 34 v, perfektionisti.
Provosoiva otsikko osoittaa stereotypian oletuksen. Vanhanaikainen diagnoosi; "Maanisdepressio" osoittaa ihmisten oletukset. Ei tosiaankaan ole niin, että olisimme narsisteja. Olen töissäkäyvä nuori mies, vaimo, olen tasapainoinen ja en todellakaan narsisti. =) että silleen.