Hei

Minulla on 13-vuotias poika joka on viimesyksynä diagnosoitu aspergeriksi.

Ja nyt haluaisin vain ja ainoastaan itse aspeegerien kertovan omista kokemuksistaan. Eli alkaen siitä kuinka olette kokeneet ylä-aste iän siis murkku-iän.
Kiusattiinko koulussa jne.
Entäpä jatko-opintojen valinnan ja minkä ammatin lopuksi valitsitte?
Mikä tuntui vaikeimmalta? oliko ne sosiaaliset suhteet vai? Oletteko osallistuneet harrastuksiin jne? Entäpä muuten vapaa-ajan vietto? Oliko kavereita? Osallistuitteko tavallisiin nuorten menoihin kuten esim. Discot, kartsa ym.

Minua lähinnä kiinostaa kuinka asperger kokee tämän aikuiseksi kasvamisen vaiheen ja kuinka itsenäistyminen on sujunut? Mikä on vaikeinta ja mitä tukea toivoisi saavansa?

Etukäteen kiitos niille jotka viitsivät kertoa omia tuntemuksiaan ja kokemuksiaan.
161389
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 16

Vanhimmat

Toinen 13 ja toinen 11. On myös serkku 18. Murkkuikä on ollut haastavaa. Eivät pysty kontrolloimaan käyttäytymistään varsinkaan kotona. Koulussakin on vaikeaa suorasukaisuuden vuoksi. Itselläni ei ole diagnoosia, joten ei pitäisi kai kirjoittaa:( Mutta eivät pojat suostu kirjoittamaan. 18 vuotias on itse sitä mieltä, että as on parantunut! Myöskään 13 vuotias ei tunnusta as oireitaan. 11v ei halua asiasta puhua varsinkaan tuntemattomille.

Mutta kertoisitko enemmän pojastasi?

Äänestä
  • Lääkäri sanoi että hänen aspergerinsa on lievimmästä päästä,eikä nähnyt aihetta huolestua. Sanoi vaan että tulevaisuudessa on hyvä kun opettajat tietävät mistä on kyse ja nythän se diagnoosi näkyy koululääkärin papereissakin. niin ja että sitten ammatinvalinnassa pitää miettiä mikä sopii parhaiten.

    Hän on aina ollut "kiltti" ja rauhallinen poika. Ei ole koskaan saanut raivareita. Mutta jos esim. kotipihalla leikit ei pihakavereiden kanssa sujunut mielenmukaisesti, hän vaan lähti kotia ja meni mielipuuhansa ääreen eli lukemaan. tai hän saattoi muuten vaan kyllästyä pihaleikeissä, ehkä hän ei aina vaan ymmärtänyt leikin juonta.
    Hän kyllä pelaa jalkapallojoukkueessa ja tykkää siitä kovasti. Mutta jaliksessa onkin selkeät säännöt ja valmentajaa on kuunneltava.
    Toisena harrastuksena on musiikki ja soittotunneilla ollaan kahdenkesken open kanssa. Tosin koulussakin musiikki on tärkeässä osassa, kun hän on musaluokalla ja siellä on myös bändikerho.
    Koulussa hän on luokkansa lahjakkaimpia oppilaita ja koulunkäynnin kanssa ei ainakaan vielä ole mitään ongelmia. Koulussakin on kavereita.
    Naapurissa asuu hänen paras kaverinsa, joka on luokkaa ylemmällä. Kaveri on myös hyvä oppilas koulussa ja kiinnostunut samanlaisista asioista eli heillä on samoja lempi aineita joista keskustelevat tietsikalla tai pleikalla pelaamisen ohessa. Siis nyt on nämä pelikoneet aikalailla IN ja lukeminen jäänyt vähemmälle.

    Mutta AS-testeissä tuli myös ilmi että hänen ÄO on normaalia korkeampi ja että oli jo silloin 16-vuotiaan tasolla ja siksi ei välttämättä aina jaksa tai viihdy ikäistensä seurassa.

    Aikaisemmin hän ei oikeen ymmärtänyt huumoria ollenkaan, mutta nyt on alkanut erottamaan huumorinkin paremmin.

    Olishan sitä tarinaa ja esimerkkejä vaikka kuinka paljon, mutta tässä nyt päällisinpuolin.

    Meillä tämä diagnoosi oli helpotus, sillä olihan poikakin jo pohtinut erilaisuuttaan.
    Hän on aina vaikuttanut "pikkuvanhalta"

    Äänestä

  • vähän... kirjoitti:

    Lääkäri sanoi että hänen aspergerinsa on lievimmästä päästä,eikä nähnyt aihetta huolestua. Sanoi vaan että tulevaisuudessa on hyvä kun opettajat tietävät mistä on kyse ja nythän se diagnoosi näkyy koululääkärin papereissakin. niin ja että sitten ammatinvalinnassa pitää miettiä mikä sopii parhaiten.

    Hän on aina ollut "kiltti" ja rauhallinen poika. Ei ole koskaan saanut raivareita. Mutta jos esim. kotipihalla leikit ei pihakavereiden kanssa sujunut mielenmukaisesti, hän vaan lähti kotia ja meni mielipuuhansa ääreen eli lukemaan. tai hän saattoi muuten vaan kyllästyä pihaleikeissä, ehkä hän ei aina vaan ymmärtänyt leikin juonta.
    Hän kyllä pelaa jalkapallojoukkueessa ja tykkää siitä kovasti. Mutta jaliksessa onkin selkeät säännöt ja valmentajaa on kuunneltava.
    Toisena harrastuksena on musiikki ja soittotunneilla ollaan kahdenkesken open kanssa. Tosin koulussakin musiikki on tärkeässä osassa, kun hän on musaluokalla ja siellä on myös bändikerho.
    Koulussa hän on luokkansa lahjakkaimpia oppilaita ja koulunkäynnin kanssa ei ainakaan vielä ole mitään ongelmia. Koulussakin on kavereita.
    Naapurissa asuu hänen paras kaverinsa, joka on luokkaa ylemmällä. Kaveri on myös hyvä oppilas koulussa ja kiinnostunut samanlaisista asioista eli heillä on samoja lempi aineita joista keskustelevat tietsikalla tai pleikalla pelaamisen ohessa. Siis nyt on nämä pelikoneet aikalailla IN ja lukeminen jäänyt vähemmälle.

    Mutta AS-testeissä tuli myös ilmi että hänen ÄO on normaalia korkeampi ja että oli jo silloin 16-vuotiaan tasolla ja siksi ei välttämättä aina jaksa tai viihdy ikäistensä seurassa.

    Aikaisemmin hän ei oikeen ymmärtänyt huumoria ollenkaan, mutta nyt on alkanut erottamaan huumorinkin paremmin.

    Olishan sitä tarinaa ja esimerkkejä vaikka kuinka paljon, mutta tässä nyt päällisinpuolin.

    Meillä tämä diagnoosi oli helpotus, sillä olihan poikakin jo pohtinut erilaisuuttaan.
    Hän on aina vaikuttanut "pikkuvanhalta"

    Samat tuntuu olevan harrastukset. Ovat myös musiikkiluokalla. Pojat pitävät kurista ja järjestyksestä. Vanhemmalle pojalle tuli ongelmia kolmannelle siirryttäessä, kun uusi opettaja ei pitänyt kuria luokassa. Tämä johti tutkimuksiin ja todettiin tila-avaruudellinen oppimisvaikeus.

    Tämä diagnoosi auttoi opettajaa kestämään suorasukaista totuudentorvea - vaikka vaikeaa se oli edelleenkin. Tasapuoplisuutta ja rehellisyyttä poika vaatii - ei ole ollut varsinainen häirikkö, mutta pidettiin pidettiin "salaperäisyytensä" takia poikajoukon kinginä ja syytettiin muiden poikien kujeista, että olivat hänen ideoitaan, vaikka ei järjestyksenhaluisena niihin osallistunutkaan. Aspergimainen pokerinaama tähän varmaan vaikutti - ei hänen ajatuksiaan pysty ilmeistä lukemaan.

    Kummallakaan pojalla ei varsinaisia kavereita ollut pienempänä. Vanhempi poka sai kavereita vasta kolmannella luokalla. Nuoremmalla pojalla oli päiväkodissa kaveri, jonka menetti kouluun mennessä. Vieläkään ei ole vieläkään saanut uusia kaverita. Kun niistä puhuu, hän sanoo, että ei tarvitse kaverita. Hänelläkin on ollut ongelmia koulussa, vaikka on hiljainen. Paljon on omissa oloissaan ja pitää lukemisesta. Kolmannelle luokalle siirtyminen oli vaikeaa. Oli paljon omissa ajatukissaan.

    Suomen koulujärjestelmä ei tue poikia, joilla on heikot sosiaaliset taidot. Varsinkin siirtymävaiheet ovat hankalia. Sosiaaliset suhteet katkeavat ja uusia on vaikea saada.

    Äänestä

  • vaikeita kirjoitti:

    Samat tuntuu olevan harrastukset. Ovat myös musiikkiluokalla. Pojat pitävät kurista ja järjestyksestä. Vanhemmalle pojalle tuli ongelmia kolmannelle siirryttäessä, kun uusi opettaja ei pitänyt kuria luokassa. Tämä johti tutkimuksiin ja todettiin tila-avaruudellinen oppimisvaikeus.

    Tämä diagnoosi auttoi opettajaa kestämään suorasukaista totuudentorvea - vaikka vaikeaa se oli edelleenkin. Tasapuoplisuutta ja rehellisyyttä poika vaatii - ei ole ollut varsinainen häirikkö, mutta pidettiin pidettiin "salaperäisyytensä" takia poikajoukon kinginä ja syytettiin muiden poikien kujeista, että olivat hänen ideoitaan, vaikka ei järjestyksenhaluisena niihin osallistunutkaan. Aspergimainen pokerinaama tähän varmaan vaikutti - ei hänen ajatuksiaan pysty ilmeistä lukemaan.

    Kummallakaan pojalla ei varsinaisia kavereita ollut pienempänä. Vanhempi poka sai kavereita vasta kolmannella luokalla. Nuoremmalla pojalla oli päiväkodissa kaveri, jonka menetti kouluun mennessä. Vieläkään ei ole vieläkään saanut uusia kaverita. Kun niistä puhuu, hän sanoo, että ei tarvitse kaverita. Hänelläkin on ollut ongelmia koulussa, vaikka on hiljainen. Paljon on omissa oloissaan ja pitää lukemisesta. Kolmannelle luokalle siirtyminen oli vaikeaa. Oli paljon omissa ajatukissaan.

    Suomen koulujärjestelmä ei tue poikia, joilla on heikot sosiaaliset taidot. Varsinkin siirtymävaiheet ovat hankalia. Sosiaaliset suhteet katkeavat ja uusia on vaikea saada.

    Tulipa mieleen että meilläkin ilmeni vaikeuksia juuri kolmannelle siirtyessä, sillä just silloin poika meni musiikkiluokalle ja tietysti koko luokka oli uusi. Vanha luokka jäi rinnakkaisluokaksi ja poika tietysti vietti välitunnit vanhojen luokkakavereidensa seurassa. Sillä aikaa muut uuden luokan oppilaat tekivät tuttavuutta keskenään. (he olivat tulleet muista kouluista). Ja niin poika jossain vaiheessa huomasi jääneensä omassa luokassa vähän niinku ulkopuoliseksi ja alkoi ikävöidä entiselle luokalleen. Asiasta juteltiin koulussa ja kotona.
    Pikkuhiljaa poika tutustui myös uusiin luokkakavereihinsa Ja nyt kaikki on siellä hienosti.

    Toinen juttu oli myös se "totuudentorvi" sopii myös meillä hyvin kuvaamaan poikaa.
    Oma ope ei aina oikeen tykännyt kun poika oli vähän niinku "pilkunviilaaja" eli korjaili tai täsmensi asioita, yleistietämys kun oli jo siinä vaiheessa valtava ja hän oli tosi tarkka faktoista. Keskustelu oli usein sellasta "pikkuvanhaa"
    Nyt kun poika on diagnosoitu ja opettajaakin valistettu, niin hän (toivonmukaan) ymmärtää paremmin.

    Ensi syksynä on ylä-asteelle siirtyminen ja se taitaa jännittää äitiä enemmän kuin itse poikaa.
    Poika jaksaa aiheesta paljon jutella, sillä onhan hänen paras kaverinsa jo siellä.

    Äänestä

  • Taas.. kirjoitti:

    Tulipa mieleen että meilläkin ilmeni vaikeuksia juuri kolmannelle siirtyessä, sillä just silloin poika meni musiikkiluokalle ja tietysti koko luokka oli uusi. Vanha luokka jäi rinnakkaisluokaksi ja poika tietysti vietti välitunnit vanhojen luokkakavereidensa seurassa. Sillä aikaa muut uuden luokan oppilaat tekivät tuttavuutta keskenään. (he olivat tulleet muista kouluista). Ja niin poika jossain vaiheessa huomasi jääneensä omassa luokassa vähän niinku ulkopuoliseksi ja alkoi ikävöidä entiselle luokalleen. Asiasta juteltiin koulussa ja kotona.
    Pikkuhiljaa poika tutustui myös uusiin luokkakavereihinsa Ja nyt kaikki on siellä hienosti.

    Toinen juttu oli myös se "totuudentorvi" sopii myös meillä hyvin kuvaamaan poikaa.
    Oma ope ei aina oikeen tykännyt kun poika oli vähän niinku "pilkunviilaaja" eli korjaili tai täsmensi asioita, yleistietämys kun oli jo siinä vaiheessa valtava ja hän oli tosi tarkka faktoista. Keskustelu oli usein sellasta "pikkuvanhaa"
    Nyt kun poika on diagnosoitu ja opettajaakin valistettu, niin hän (toivonmukaan) ymmärtää paremmin.

    Ensi syksynä on ylä-asteelle siirtyminen ja se taitaa jännittää äitiä enemmän kuin itse poikaa.
    Poika jaksaa aiheesta paljon jutella, sillä onhan hänen paras kaverinsa jo siellä.

    Tilanne tuntuu hyvältä ja epävarmuustekijät pienevät, kun on kaveri uudessa koulussa. Meilläkin oli lapsella vaikeuksia uuteen kouluun kolmannelle luokalle siirryttäessä. Vietiin tutkimuksiin, joissa diagnoosiksi tuli psykoosi ja älyllinen kehitysvamma. Tämä oli järkytys koko perheelle. Kuinka lapsi, joka 4 vuotiaana aloitti viulun soiton ja luki 5 vuotiaana nuotitusohjeita ja oppi 6 vuotiaana lukemaan, sekä valittiin testeissä musiikkiluokalle voi olla älyllisesti kehitysvammainen?

    Äänestä

  • kehitysvamma? kirjoitti:

    Tilanne tuntuu hyvältä ja epävarmuustekijät pienevät, kun on kaveri uudessa koulussa. Meilläkin oli lapsella vaikeuksia uuteen kouluun kolmannelle luokalle siirryttäessä. Vietiin tutkimuksiin, joissa diagnoosiksi tuli psykoosi ja älyllinen kehitysvamma. Tämä oli järkytys koko perheelle. Kuinka lapsi, joka 4 vuotiaana aloitti viulun soiton ja luki 5 vuotiaana nuotitusohjeita ja oppi 6 vuotiaana lukemaan, sekä valittiin testeissä musiikkiluokalle voi olla älyllisesti kehitysvammainen?

    assit olekaan älyllisesti kehitysvammaisia.
    Mulla on ainakin puutteita sosiaalisissa taidoissa. Esim. en erota iloista naurua ivallisesta naurusta. En välillä vieläkään tiedä, miten käyttäytyä joissakin tilanteissa.
    Assit myös ikävän usein saavat psykoosi dg:n.

    Äänestä

voin kirjoittaa, että musta tuntuu, etten ikinä ole ollut lapsi enkä ikinä kasvanut aikuiseksi, jäänyt jotenkin roikkumaan siihen välimaastoon.

Murkkuikä oli vaikea. Varmaan siksikin, kun olen bi ja se huolestutti. Lisäksi en jo silloin pitänyt lapsista. En osallistunut mihinkään vapaa-ajan juttuihin, en diskoiluun, en kartsajuttuihin ym. jo siitäkin syystä, etten osannut luoda suhteita muihin. En tiennyt miten olla ja mitä sanoa. Koulussa kiusattiin ja pidettiin älyllisesti jotenkin vajaana.

Anna pojasta tulla isona ihan mitä se haluaa, vaikka haluaisi jotain sun mielestä ihan hullua. Assi on onnellinen vain silloin, kun se saa tehdä sitä mikä on sille tärkeää.
Mun vanhemmat eivät hyväksyneet sitä, että musta olisi tullut hevostenhoitaja. Se oli mun toiveammatti 5 v lähtien ja on vieläkin. Toisaalta myös ymmärrän vanhempiani. Hyvää kai ne vaan tarkoitti. No, nyt mulla on hyvä työpaikka ja omia hevosia. Musta tuli työntekijä teollisuuteen.

Itseni naisena hyväksyin vasta viitisen vuotta sitten. Olen 37 v.

Äänestä
  • Ihmettelen vain miksi viesti ei tunnu menevän perille.

    Itse aina ajattelin ennen, että muut ihmiset kokee asiat samoin kuin minä. Kun lopulta olen huomannut, että tuo ei pidäkkään paikkaansa, ajattelin, että vika ei ole minussa vaan muissa. Se että olen kaikista vaikeukisista huolimatta poikkeava - olen tajunnut vasta äskettäin. Nyt vasta tajuan, miksi vastakkainen sukupuoli tuotti vaikeuksia lähestyä.

    Miksi suhteet ovat olleet niin vaikeita luoda. Ehkä kumminkin minussa itsessäni on jotain syytä. Aina ei voi muitakaan syyttää, jos eivät tule meikäläisen kanssa toimeen, vaikka olenkin mitä uskollisin kumppani - mutta rakkauttaan on niin vaikea näyttää. Kannan teekupin puolisoni viereen aamuisin. Siinä tapa osoittaa kiintymystään.

    Äänestä

Runoilija Liisa Laukkarisen poika Marius on AS. Liisa on kirjoittanut kirjan, jossa kertoo Mariuksen kehityksestä, myös Marius kommentoi. Anteeksi, mutta en muista kirjan täsmällistä nimeä, ehkä Autismi-liitossa (onko sellainen?) tai kirjastossa tiedetään. Se oli minusta ihan kiinnostava, luin sen huvikseni kun tuli kirjastossa vastaan.

Äänestä
  • nimeltään Yhden Asian Mies. On todella hyvä kirja. Kannattaa ehdottomasti lukea.

    Äänestä

Minulla ei ole diagnoosia, mutta kerron silti jotain, jos ei muuta niin varoitukseksi. AS-piirteitä ainakin on.

Minua kiusattiin koulussa pahiten n. seitsemän vuotta, kolmannesta yhdeksänteen luokkaan. Lukiossa kiusaaminen väheni hieman.

Välituntisin oli toisinaan pari kaveria, mutta koulun jälkeen, vapaa-aikana ja viikonloppuisin, ei yhtään. Luulen, että tuohon aikaan vanhempien ja opettajien mielestä oli kai vain hyvä, jos ei kuulunut mihinkään joukkoon. Eipähän ollut pahanteossa.

Harrastukset olivat yksinäisiä. Onneksi keksittiin tietokoneet.

En osallistunut mihinkään nuorten menoihin. Hyödylliset taidot, kuten tupakoiminen ja alkoholin nauttiminen, jäivät samalla opettelematta. En silti muista, että olisin ollut erityisen yksinäinen nuorena.

Luulen, että en itse tiennyt, miksi minua kiusattiin. En ainakaan puolustautunut fyysisiä hyökkäyksiä vastaan. Ehkä jonkun olisi pitänyt opettaa tappelemaan vastaan.

Olin yli 30-vuotias, kun ymmärsin, että en ollut koskaan huolehtinut ulkonäöstäni tai vaatteistani. Huomasin, että liikun oudosti ja kai ilmehdinkin oudosti.

Vasta muutamia vuosia sitten tutustuin aspergerin syndroomaan. Se selitti paljon. Viha kiusaajia kohtaan väheni hieman, kun viimein huomasin, että vika olikin minussa.

Discoissa tai baareissa en ole käynyt vieläkään. Tyttöystävää ei ole koskaan ollut. Yksinäisyys iski pahiten vasta n. 35-vuotiaana. Aloitin ihmissuhdeasioihin perehtymisen. Näiden palstojen lukemista pidemmälle en ole päässyt.

Viime aikoina olen aika usein haaveillut parisuhteesta. Sosiaaliset taidot ovat olemattomat. Puolison löytämisen todennäköisyys on hyvin pieni. Masennus on alkanut vaivata. Se ei ainakaan paranna todennäköisyyttä.

Äänestä
  • Haluaisin kovasti rohkaista sinua kehittämään sosiaalisia taitojasi. Mutta en osaa. Mutta sen sanon että opettele löytämään positiivisempi asenne tulevaisuuteen. Siitä se alkaa.

    Pojalla oli ennen sellainen tapa että hän löysi aina ensin negatiiviset puolet asioista ja se tietysti ärsytti minua ja muita perheenjäseniä. Mutta näistä asioista on jo puhuttu niin paljon että tämä tapa on pikkuhiljaa jäänyt pois. Hänen kanssaan kovasti opetellaan näitä sosiaalisia taitoja. Olen joskus sanonut hänelle että ihmettelen kuinka sun kaveris sietää sua kun tollatavalla töykeesti töksäyttelet. Ehkä ne on jo tottuneet. Leikin ja huumorin ymmärtäminenkin on ollut vaikeeta, mutta sitäkin opettelee ymmärtämään. Aina ei ole helppoa.

    Mutta kyllä se puoliso sinullekkin löytyy, kun katsot tulevaisuutta iloisella ja positiivisellä asenteella. Tiedän että helpommin sanottu, kuin tehty mutta yritä.

    ap

    Äänestä

  • tulkkia ymmärtääkseen itseään, siksi aikuisen aktiivinen tuki välttämätön.

    Äänestä

Itse en tajunnut kuinka haavoittuvainen murkkuni oli ja miedän kävi tosi huonosti. En ollut riittävän herkkä samaistumaan hänen hyvin kätkemiin ongelmiin, kun ulospäin näytti hyvältä. Nyt jälkikäteen tullut ilmi, kuin ka esim. koulu näki pahoinvoinnin, mutta ei tehnyt mitään. Aktiivisuutta.

Äänestä
  • Olen sen verran perehtynyt näihin asioihin ja mahdollisiin tuleviin ongelmiin että aion kyllä jaksaa olla aktiivinen tulevaisuudessakin.
    Koulussa on juteltu ja aion ylä-asteellakin pitää yhteyttä opettajan kanssa.

    Pojan kanssa jutellaan ja keskustellaan päivittäin paljon. Poika itsekkin ymmärtää että tietyt asiat ovat hänelle vaikeampia kuin muilla kavereilla. Väärinkäsityksiä välillä tulee jne.

    Nyt on koulusta saatu hyvää palautetta. Edistystä ja kehitystä paljon sosiaalisella puolella.

    Äänestä

Kommentoi aloitusta


ASSIT kirjoitti:

Minulla on 13-vuotias poika joka on viimesyksynä diagnosoitu aspergeriksi.

Ja nyt haluaisin vain ja ainoastaan itse aspeegerien kertovan omista kokemuksistaan. Eli alkaen siitä kuinka olette kokeneet ylä-aste iän siis murkku-iän.
Kiusattiinko koulussa jne.
Entäpä jatko-opintojen valinnan ja minkä ammatin lopuksi valitsitte?
Mikä tuntui vaikeimmalta? oliko ne sosiaaliset suhteet vai? Oletteko osallistuneet harrastuksiin jne? Entäpä muuten vapaa-ajan vietto? Oliko kavereita? Osallistuitteko tavallisiin nuorten menoihin kuten esim. Discot, kartsa ym.

Minua lähinnä kiinostaa kuinka asperger kokee tämän aikuiseksi kasvamisen vaiheen ja kuinka itsenäistyminen on sujunut? Mikä on vaikeinta ja mitä tukea toivoisi saavansa?

Etukäteen kiitos niille jotka viitsivät kertoa omia tuntemuksiaan ja kokemuksiaan.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu