Vaikuttaa siltä että tästäkin keskustelupalstasta on tulossa hyvää vauhtia seuran etsintä palsta, mutta siitä huolimatta aion avata vähän henkevämpää aihepiiriä:
Kuinka moni sinkku / yksineläjä / yksinäinen OIKEASTI myöntää muille, esim tutuille, sukulaisille, työtovereille jne olevansa yksinäinen?
Vai pidetäänkö "kulisseja" yllä, toisinsanoen yksinäisyyttä ei myönnetä (tai siitä vaietaan keinolla millä hyvänsä)?
Kommentteja !!!
Kuinka moni sinkku / yksineläjä / yksinäinen OIKEASTI myöntää muille, esim tutuille, sukulaisille, työtovereille jne olevansa yksinäinen?
Vai pidetäänkö "kulisseja" yllä, toisinsanoen yksinäisyyttä ei myönnetä (tai siitä vaietaan keinolla millä hyvänsä)?
Kommentteja !!!
Vastaukset 18
Vanhimmat
että olen yksinäinen nainen jolla on yhteishuoltajuus.Mutta hukutan yksinäisyyden työhön.Mutta eipä ole kukaan kysynyt minulta että olenko yksinäinen..niin..ei kukaan kysy minua seuraksi se olen minä joka kysyn ..mutta useimmiten jään suosiolla jo kotiin koska tunnen että ei seuraani kaivata oikeasti ..säälistä myöntyvät ottamaan minut seuraansa..
stringi-kännit kunniaan..
Mikä ominaisuus sinusta tekee yksinäisen?
..yksinäisyyteni opiskeluun. Mitä enemmän opiskelen sitä vähemmän ehdin ajatella yksinäisyyttä. Näin ollen tunnen oloni harvoin yksinäiseksi, mutta silloin kun tunnen niin tunnen sen todella rankasti.
En minä tunnusta kenellekään että olen yksinäinen, koska olen liian ylpeä. En yleensä tunnusta sitä itsellenikään, koska en tiedä mitä hyödyttäisi ajatella että "olenpas yksinäinen".
Minä tosi harvoin pyydän ketään minnekään, koska minullakin on sellainen olo etteivät he oikeasti halua seuraani. Säälistä suostuvat, joskus eivät sitäkään. Olen ollut sellainen pienestä pitäen, ala-asteellakaan en pyytänyt muita leikkimään kanssani, koska en uskonut heidän haluavan leikkiä kanssani.
Minusta tuntuu, että olen kasvanut yksinäisyyteen, ja jos yhtäkkiä elämääni tulisi ihmisiä, jotka poistaisvat sen, tulisin heistä täydellisesti henkisesti riippuvaiseksi.
tonkija sieltä. Eikö sinulla ole vastaus jo valmiina korvan takana kysymykseesi? Eikö ole ihan terveellistä olla yksin hiljaisuudessa joskus itsensä kanssa ja kuunnella itseään: mitä minä elämältä haluan. Haluanko kuunnella joltain ihmiselta esimerkiksi arvioita itsestäni, suoranaisesta arvostelusta puhumattakaan?
En ole tonkija, vain utelias.
Yksinäisyys on sinänsä mielenkiintoinen juttu. Miten toisista tulee yksinäisiä ja minkälainen historia heillä on. Kyllä yksinäisyyden takana on jokin ominaisuus, geeni tai historia, joka tekee ihmisestä yksinäisen.
Eli minkälaiset persoonallisuudet ovat yksinäisiä?
jotenkin olen huomannut terveyspalstaa lukiessani että yksinäisyys ei ole yksiselitteinen ongelma vaan siihen liittyy aina jokin muu ongelma. Esimerkiksi lihavuuspalstalla on havaittavissa samanlaista yksinäisyyttä, omantunnontuskaa, teennäistä itsevarmuutta 'kyllä minä pärjään, vaikka...' -asennetta.
Psykologisesti katsastaen ihmisillä kun on vain tapana peitellä varsinaisia ongelmiaan korostaen ylimalkaisesti hyviä puoliaan ja vähätellä ongelmiaan. Tyypillistä on hyökätä niitä vastaan jotka ovat normaaleja ja heidän oletetaan tuijottavan ja nälvivän ongelmaista kaiken aikaa. Niitä kohtaan osoitetaan eniten vihaa, jotka kertovat totuuden itsestä, siitä millaisia ovat. Totuus jota ei haluta kuulla kaiketi sattuu eniten.
oli melkein sanasta sanaan kuin omasta elämästäni...paitsi että olen mies, eikä kukaan juuri minua kysykään mihinkään. Onneksi sentään on työ johon uppoutua ja arjen rutiinit kotona. Mutta kun saan lapset nukkumaan illalla niin sen jälkeenhän se yksinäisyys iskee omalla musertavalla voimallaan.
Kalsarikännit kunniaan...
Yksinäisyys on ylevä asia, olen suonut sille monta ajatuksen virettä. Kun olin nuorempi, olin todella yksinäinen, muidenkin seurassa. Takana oli vaikeita asioita, joista ei päässyt ulos edes puhumalla. Nyttemmin olen asian kanssa sujut ja yksin oleminen on minulle yksi voimavara. Niin kuin voimavarani ovat myös ystäväni. Moni heistä on pysynyt elämässäni pikkulapsivaiheesta asti. Se on hieno, veteen piirretty asia, miten ihminen pysyy toiselle lojaalina vuodesta toiseen, vaikka ei häntä näkisikään tai kuulisi aikoihin hänestä mitään. Minä uskon ystävyyteen ja yksinoloon, niiden suloiseen paradoksaalisuuteen.
On muuten ihme, miten monet minunkin ikäisistäni, n. 30-vuotiaista, ovat vielä tai voisiko sanoa taas, lapsellisia ja katkeria elämälle. Tämä ilmenee pahansuopina ajatuksina, selän takana puhumisena jopa mustamaalaamisena. Isolla porukalla vielä. Ikään kuin ihminen olisi niin pieni yksin, että taisto on liian suuri tämä elämä. Itse olen siis mieluummin omassa seurassani kuin sellaisten ihmisten keskellä, jotka puhuvat lähinnä toistensa takapuolten leveyksistä tai janipetterin paidan väristä.
Ystävien kanssa keskustelut ovat syvällisiä. Ei tarvitse jauhaa smalltalkia tai olla hyvä puhuja. Ystävän kanssa voi olla jopa hiljaa ja silti ei ahdista. Hiljaisuuttakin olen pohtinut monesti. Sen mielettömän voiman äärellä on pieni ihminen vapiseva.
Mutta nämä olivat vain tällaisia ajatuksiani.
Voimia kaikille itsensä yksinäiseksi tunteville!
Etsikää yksinolemisen juju ja nauttikaa elämästä!
En ole koskaan "tunnustanut" kenellekään tutulle olevani yksinäinen, enkä tunnusta. Koen sen niin, että sen jälkeen olisin ehkä toisten mielestä jotenkin säälittävä. Ja sitä viimeiksi haluaisin. Kyllä... tiedän... tämä on siis täysin kulissien yllä pitoa. Ei mulle tee tiukkaakan täällä sitä tunnustaa kun voi olla ihan anonyymisti, ehkä päinvastoin tämä on vähän terapeuttistakin. Tuolla aiemmin joku sanoi, että ei tahdo pohtia ko asiaa koko aikaa, sillä silloin tuntee itsensä vielä enemmän yksinäiseksi ja se kyllä todellakin pitää paikkansa. Mutten myöskään voi sille mitään, että kaipaan seuraa, niin ystävien kuin "hyvänpäivän tuttujenkin" ja haluaisin löytää myös miehenkin vielä itselleni joskus.
Eli siis pysyn edelleen kuvitteellisessa profiilissa :
- Uraputkessa oleva kiireinen sinkku nainen jolla on "menoja" kalenteri täynnä :-)
Huomauttelen joskus ääneen, että olen tällainen sosiaalivammainen ja ettei minulla ole kavereita ja että haluaisin kumppaninkin. Se vain tulee ulos, vaikken halua mitään palautetta asiasta tahi sääliä - tai voi olla, että tiedostamattani toivoisin jonkun auttavan, mutta eihän kukaan osaa.
Minäkin, olen omalla tavallani yksinäinen, mutta eri lailla. Ympärilläni kuhisee ja vilisee ihmisiä, minua pyydetään uusiin porukoihin mukaan, joka paikkaan. Minulla on myös muutamia todella hyviä ystäviä. Silti koen olevani todella yksin tässä suuressa maailmassa, ehkä ongelmani on pikemminkin se etten löydä sitä yhteistä säveltä kuin harvojen kanssa. Persoonassani on muutenkin jotakin sellaista, että vedän puoleeni todella karismaattisia, ulospäinsuuntautuneita, sosiaalisesti todella lahjakkaita persoonia, ole siinä itse sitten :)Näin on ollut aina. Ja niihin "tavallisiin" minun on kovin vaikea tutustua, kun sellaiset tuntuvat ainakin aluksi karttavan. Alemmuuden tunne yllättää vähemmästäkin
Miksei yksinäiset ihmiset saisi seuraa hakea toisista samanlaisista. Työnnä sinä parru perseeseen ja ole hiljaa!
Puolitutuille ja sukulaisille, enkä edes parhaalle ystävälleni jota harvoin näen en kehtaa myöntää olevani useimmiten yksin omissa oloissani. Hävettää, eihän nyt nuorten opiskelijoiden kuuluisi olla aina yksinään kotona telkkaria katsomassa.
Siis olen paljon yksin, mutta todella harvoin tunnen olevani yksinäinen. Olen tottunut yksinoloon ja viihdyn itsekseni. Minulla on ystäviä ja läheisiä, joiden seuraan voin hakeutua aina halutessani. Silti vietän paljon aikaa yksin.
Tiedä sitten, jos olisin todella yksinäinen, tunnustaisinko vai en. Jokainen valitsee kohdallaan, mitä itsestään kertoo toisille. Yksinäisyys on vain yksi asia. En kerro kavereilleni esim., että masturboin. Mihin kukakin rajan vetää.
Olen monesti ajatellut, kuinka onnekas olen, etten ole yksinäinen. Jaksamista teille, jotka olette!
Jos valittaisin kaikille että "olen niin yksinäinen...", niin tuntuisi että sillä tavalla ei kavereita ainakaan saa. Kuka nyt haluaisi olla yksinäisen surkimuksen kanssa? En minä ainakaan. Yksinäisessä on oltava jotain vikaa, joku luonteenpiirre tms.mikä tekee yksinäisen. Esim. ujous, mikä minulla on.
On minulla muutama kaveri, mutta usein viikonloppuisin kaikilla jotain muuta ja kun kysytään että mitä tein viikonloppuna niin usein tulee muunneltua totuutta. En kehtaa tunnustaa että "koneella olin koko ajan yksin kotona".
jos se jotakuta kiinnostaisi. Kaupan kassalleko se pitäisi kertoa? Ei ole ketään kenelle kertoisin olevani yksinäinen.
Kyllä jotkut yksinäiset kaupan kassallekin saattavat kertoa olevansa yksinäisiä. Muutaman kerran olen tainnut itsekin ihan jotain vain sanoakseni maninnut esimerkiksi: "tässähän on yksinäiselle moneksi päiväksi syötävää" tai vastaavaa. Enempää ei oikeastaan saakaan toisten työskentelyä häiritä...
Miten olisi mieluummin joku mukavan tuntuinen naapuri, ehkä häneltä liikenisi muutama minuutti...
onhan minulla kerrotalossa asuvana montakin naapuria, mutta ei ole vaan tullut jostain syystä kenenkään tuntemattoman ihmisen ovikelloa soitettua ja kerrottua hänelle että olen yksinäinen. Olisinkohan minä yksinäisen lisäksi vielä vähän hullukin naapurin mielestä sen jälkeen?
toisille en kertois ikinä...