Menestys on pienten ihmisten suuria tekoja
Elämäni ja ajatukseni olivat aika paljon erilaisia 40 vuotta sitten. Se oli aikaa jolloin hipit levittivät vapaamielistä rakkauttaan ja Kekkosen kalju kiilsi kirkkaammin kuin aurinko. Silloin tapasin ajatella, että rahaa se on ilmainenkin raha. Hyvätuloiset vanhempani maksoivat opiskeluni ja vuokrani samalla kuin itse istutin kukkia päähäni ja imin puuteriviivoja kavereiden kanssa. Oli helppoa, kun ei tarvinnut itse miettiä mistä raha tulee. En ole kuitenkaan yli 35 vuoteen ajatellut tällä tavoin.
Olin aina ollut kiinnostunut kirjoittamisesta, niinpä minäkin aikanani valmistuin Tampereen yliopistosta muun muassa kirjallisuustiedettä lukeneena. Työpaikkoja oli kohtuullisesti avoinna, mutta en niinkään ollut kiinnostunut koulutustani vastaavasta työstä. Halusin nimittäin menestyä kirjailijana. Se oli haave, joka vain odotti toteutumistaan. En ollut mikään realisti, vaan uskoin onnistuvani missä tahansa mihin vaan ikinä keksisin ryhtyä. Olin aina ollut kunnianhimoinen, mutta jotenkin hyvänolontunne vei aina mukanaan. Jaksoin opiskella vain paremman toivossa ja kuittaamalla vanhempieni lahjoittamat rahat. Nimittäin moinen vastuuttomuus lakkasi sekin aikanaan tuntumasta hyvältä. Olin aikuinen ja minun kuului ottaa oma ote elämästä, eikä elää vanhempieni lellittynä kakarana hamaan hautaan asti kuin Hiltonin sisarukset ikään.
Niinpä vihdoin sain sen tehtyä. Otin kirjoituskoneeni esiin, Beatlesin soimaan ja painoin pääni polviin. Yritin, yritin kovasti, mutta mitään ei tuntunut tapahtuvan. Se oli aina tuntunut ajatuksena helpolta, mutta nyt kuin todella olin siinä, kone edessäni ja intoa täynnä, ei mitään tapahtunutkaan.
Mitä olin odottanut? Että teksti ilmestyisi mustana valkoiselle kuin itsestään? Pääni oli aivan tyhjä. En saanut ensimmäistäkään virkettä kirjoitettua. Luulen, että näin on käynyt monelle kirjailijalle. Olet kirjoittanut menestyskirjan ja kun sinun pitäisi kirjoittaa toinen, ei maagisista sormista irtoakaan mitään. Olet aina tiennyt, että pystyt siihen, kaikki muut ovat aina tienneet, että pystyt siihen, mutta lopulta et pystykään. Tiesin kuitenkin, että on mahdotonta lopettaa nyt. Halusin näyttää koko maailmalle, että minusta on siihen, että minusta tulisi vielä jotain suurempaa.
Siispä jatkoin yrittämistä. Kaiket päivät istuin koneen edessä yrittäen saada aikaan jotain, minkä tiesin lähes mahdottomaksi. Kuitenkin loputon vatkaus ja miettiminen alkoi tuottaa tulosta. Sain aikaan tekstiä. Laatu ei juuri silloin ollut minulle tärkeää, sillä ainakin olin päässyt alkuun. Jatkoin kirjoittamista.
Päivä toisensa perään sain lisää ajatuksia suklaa lohtunani. Söin kirjoittamiseni aikana varmaan kiloittain suklaata ja se alkoi näkymään myös peilin kautta. Makeisista oli tullut intohimoni ja lohtuni kaiken sen yrittämisen keskellä.
Oli kulunut kuukausia siitä, kun olin saanut ensimmäisen oikean virkkeeni kirjoitettua. Painoni oli noussut kymmenellä kilolla ja tunsin itseni väsyneeksi. Pahin oli kuitenkin takana. Olin nimittäin saanut esikoisteokseni valmiiksi.
Olin helpottunut ja iloinen. Päämäärä oli vihdoinkin saavutettu. Levollisin mielin lähetin sen muutamalle kustantajalle ja jäin odottamaan vastausta.
Muutaman kuukauden jälkeen vastaus vihdoin saapui perille, mutta suureksi epäonnekseni sain jokaiselta kustantajalta hyvin kieltävän vastauksen. Lähes jokainen heistä kehotti minua vaihtamaan alaa painottaen, että minusta ei ikinä voisi tulla kirjailijaa. Niinpä vuosien takainen unelma mureni käsiini pieninä ja hyvin katkerina palasina.
Seuraavana päivänä herätyskello herätti minut aamuun, jota en olisi edellisenä päivänä osannut odottaa. En tarkoita sellaista aamua, johon nyky-yhteiskunnassa jokaisen perusihmisen kuuluisi tai olisi hyvä herätä. Ei, tarkoitan aamua, johon ei kukaan normaalituloisesta perheestä lähtenyt, opiskelunsa päättänyt Suomen kansalainen haluaisi herätä. Minä nimittäin heräsin työttömän aamuun ja tiesin sen itse varsin hyvin.
Kustantajien vastaukset lepäsivät tyytyväisen näköisinä yöpöydälläni puhelimen vieressä. Vihaisena, surullisena ja säälittävänä katselin vihdoinkin saamaani kritiikkiä, joka näiden vuosien jälkeen ei miellyttänytkään minua. Silloin se iski. Kiitän vielä tänäkin päivänä Luojaani, etten tehnyt sitä. Se olisi ollut säälittävää. Mutta, kun se oli niin lähellä. Siinä se vaan möllötti kaiken kritiikin keskellä ja näytti ivaavan minua epäonnistuneesta yrityksestä kuin tietäen, ettei minusta kuitenkaan olisi mitään tullut. Oli hyvin lähellä, etten ottanut sitä käteeni ja soittanut niille, jotka olivat aina ylisuojelleet minua, vanhemmilleni. En kuitenkaan sillä hetkellä tehnyt sitä. Olin nimittäin saanut loistavan idean, joka olisi tuleva tuomaan sen kunnian, josta olin aina haaveillut.
Menin peilin eteen. Kerroin jo aikaisemmin lihoneeni muutamia kiloja kirjoittaessani. Se ei tuntunut silloin niin tärkeältä. Sain lievittää turhautuneisuuttani ja väsymystäni makeaan, joka ei kuitenkaan vaatinut minulta kuin pääsyä täyttämään rasvasolujani. Olin kuitenkin tullut toisiin aatoksiin. Vasta nyt huomasin minkälaisen sonnan takia olin menettänyt entisen vartaloni. Olin lapioinut suuhuni massoittain aineita, joista en edes pitänyt. Siitä lähti idea menestykseen, josta en tänäkään päivänä pääsisi irti, vaikka kuinka yrittäisin.
Nyt olen ollut lähes 40 vuotta Suomen suosituimman makeisyrityksen johdossa. Olen Suomen lisäksi valloittanut Pohjoismaat ja muutamia muita Euroopan maita, kuten Iso-Britannian, Ranskan ja Saksan. En olisi ikinä osannut kuvitella itsestäni yrittäjää. Yrittäjyys oli aina kuulostanut korvissani liian raskaalta ja uhkarohkealta vaihtoehdolta. Se oli kuitenkin oleva osa tulevaisuuttani.
Nimittäin, kun kerroin teille ideasta, joka tuli minulle yllättäen makeisten ansiosta, kukaan teistä ei varmasti olisi uskonut, että siitä olisi voinut seurata jotain näin suurta. Näin jälkeenpäin se naurattaa minuakin, ideahan oli täysin hulvaton. Kun olin todennut, että kaikki syömäni suklaa olikin varsin karmean makuista, sain inspiraation, joka vei minut suoraan keittiöön. Olohuoneen sijasta vietin lähikuukaudet keittiössä suunnitellen makua, jota ei kukaan muu ollut ennen maistanut. Valehtelisin, jos väittäisin, etten ikinä ole ollut yhtä onnellinen kuin tuohon aikaan. Vihdoinkin osasin jotain paremmin kuin muut. Minä itse. En ehkä osannut luoda tekstiä yhtä hyvin kuin F. E Sillanpää tai kertoa ihmisille valheita kuten Charles Darwin, mutta osasin sentään vangita makuhermoja kutkuttavat hajut ja maut yhteen konvehtiin.
Minulla oli siis suklaani ja halusin jakaa makuelämyksen myös muun maailman kanssa. Niinpä tein koko elämäni mullistavan päätöksen ja soitin vanhemmilleni, tosin oikeista syistä tällä kertaa. Kerroin heille suunnitelmistani ja siitä, että olin vihdoinkin löytänyt elämälleni tarkoituksen. Perustaisin oman yrityksen, jossa myytäisiin suussa sulavia luomuksiani kelpo hintaan! Vanhempani epäilivät vahvasti hankkeeni onnistumisprosentteja, mutta tiesin onnistuvani.
Isäni auttoi minut alkuun. Hän kertoi minulle mitkä paperit lähetetään minnekin ja mitä täytetään ja minne soitetaan. Luulen, että ilman ylisuojelevia vanhempiani en olisi onnistunut, sillä kaikki lähti yllättävän hyvin käyntiin. Sain lainaa pankista ja oman puodin Helsingin keskustasta. Siellä sitten onnellisesti myin salaisella reseptilläni valmistettuja suklaakonvehteja, makeisia, jäätelöä ja limonadia. Tunnelma oli kuin Lasse Hallströmin elokuvasta Pieni suklaapuoti ja suosio suuri. Suklaani meni kuin kuumille kiville ja joka päivä joku uskaltautui kysymään reseptiä. En tietenkään paljastanut sitä.
Rahaa tuli mukavasti joka puolelta ja monet asiakkaani ehdottivat minua laajentamaan muualle Suomeen. Ehdotus vaikutti järkevältä, sillä monet ihmiset tulivat jopa kaukaa pohjoisesta maistamaan sitä, mistä kaikki puhuivat.
Lopulta olin laajentanut toimintaani niin Itä-, Länsi- kuin Pohjois-Suomeenkin. Menestys oli taattu minne ikinä meninkin. Olin jo niin varma itsestäni, että tytäryhtiöitä perustettiin muun muassa Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan. Tuotteet kuitenkin valmistettiin aina Suomessa, minun tarkkailevan silmäin alla, sillä salaista ainesosaa ei tiedä minun lisäkseni kuin muutama luotettava henkilö.
Nykypäivänä olen siirtymässä jo eläkkeelle. Olen yksi Suomen rikkaimmista yrittäjistä ihmisten makean himon vuoksi. En halua väen vängällä lihottaa ihmisiä, mutta toivottavasti heidän lohduttajansa elämän vaikeissa tilanteissa maistuisivat hieman paremmille.
Rahasta ja rikkauksista puheen ollen haluan nyt selvittää teille miten ajatusmaailmani on muuttunut viimeisen 40 vuoden aikana. Nimittäin eräs ystäväni tuttu voitti lotossa sievoisen summan rahaa ja tuhlasi siitä suurimman osan jo ensimmäisen vuoden aikana. Siitä minulla ei ollut mitään muuta sanottavaa kuin se, etten nykypäivänä pystyisi nauttimaan rahoista, joita en itse omalla osaamisellani ole ansainnut. Totta kai raha menisi suuntaan jos toiseenkin, siitähän on ihan turha valehdella, mutta kuitenkaan ei olisi tietoa ja ylpeyttä siitä, että on itse tehnyt jotain saadakseen sen aikaan. Jotain tekemällä en tarkoita syntymistä rikkaaseen perheeseen, tai oikean rivin arvaamista lotossa, ei, sillä se on ainoastaan kova työ, jolla unelmat tavoitetaan, tai ainakin ne pitäisi.
Elämäni ja ajatukseni olivat aika paljon erilaisia 40 vuotta sitten. Se oli aikaa jolloin hipit levittivät vapaamielistä rakkauttaan ja Kekkosen kalju kiilsi kirkkaammin kuin aurinko. Silloin tapasin ajatella, että rahaa se on ilmainenkin raha. Hyvätuloiset vanhempani maksoivat opiskeluni ja vuokrani samalla kuin itse istutin kukkia päähäni ja imin puuteriviivoja kavereiden kanssa. Oli helppoa, kun ei tarvinnut itse miettiä mistä raha tulee. En ole kuitenkaan yli 35 vuoteen ajatellut tällä tavoin.
Olin aina ollut kiinnostunut kirjoittamisesta, niinpä minäkin aikanani valmistuin Tampereen yliopistosta muun muassa kirjallisuustiedettä lukeneena. Työpaikkoja oli kohtuullisesti avoinna, mutta en niinkään ollut kiinnostunut koulutustani vastaavasta työstä. Halusin nimittäin menestyä kirjailijana. Se oli haave, joka vain odotti toteutumistaan. En ollut mikään realisti, vaan uskoin onnistuvani missä tahansa mihin vaan ikinä keksisin ryhtyä. Olin aina ollut kunnianhimoinen, mutta jotenkin hyvänolontunne vei aina mukanaan. Jaksoin opiskella vain paremman toivossa ja kuittaamalla vanhempieni lahjoittamat rahat. Nimittäin moinen vastuuttomuus lakkasi sekin aikanaan tuntumasta hyvältä. Olin aikuinen ja minun kuului ottaa oma ote elämästä, eikä elää vanhempieni lellittynä kakarana hamaan hautaan asti kuin Hiltonin sisarukset ikään.
Niinpä vihdoin sain sen tehtyä. Otin kirjoituskoneeni esiin, Beatlesin soimaan ja painoin pääni polviin. Yritin, yritin kovasti, mutta mitään ei tuntunut tapahtuvan. Se oli aina tuntunut ajatuksena helpolta, mutta nyt kuin todella olin siinä, kone edessäni ja intoa täynnä, ei mitään tapahtunutkaan.
Mitä olin odottanut? Että teksti ilmestyisi mustana valkoiselle kuin itsestään? Pääni oli aivan tyhjä. En saanut ensimmäistäkään virkettä kirjoitettua. Luulen, että näin on käynyt monelle kirjailijalle. Olet kirjoittanut menestyskirjan ja kun sinun pitäisi kirjoittaa toinen, ei maagisista sormista irtoakaan mitään. Olet aina tiennyt, että pystyt siihen, kaikki muut ovat aina tienneet, että pystyt siihen, mutta lopulta et pystykään. Tiesin kuitenkin, että on mahdotonta lopettaa nyt. Halusin näyttää koko maailmalle, että minusta on siihen, että minusta tulisi vielä jotain suurempaa.
Siispä jatkoin yrittämistä. Kaiket päivät istuin koneen edessä yrittäen saada aikaan jotain, minkä tiesin lähes mahdottomaksi. Kuitenkin loputon vatkaus ja miettiminen alkoi tuottaa tulosta. Sain aikaan tekstiä. Laatu ei juuri silloin ollut minulle tärkeää, sillä ainakin olin päässyt alkuun. Jatkoin kirjoittamista.
Päivä toisensa perään sain lisää ajatuksia suklaa lohtunani. Söin kirjoittamiseni aikana varmaan kiloittain suklaata ja se alkoi näkymään myös peilin kautta. Makeisista oli tullut intohimoni ja lohtuni kaiken sen yrittämisen keskellä.
Oli kulunut kuukausia siitä, kun olin saanut ensimmäisen oikean virkkeeni kirjoitettua. Painoni oli noussut kymmenellä kilolla ja tunsin itseni väsyneeksi. Pahin oli kuitenkin takana. Olin nimittäin saanut esikoisteokseni valmiiksi.
Olin helpottunut ja iloinen. Päämäärä oli vihdoinkin saavutettu. Levollisin mielin lähetin sen muutamalle kustantajalle ja jäin odottamaan vastausta.
Muutaman kuukauden jälkeen vastaus vihdoin saapui perille, mutta suureksi epäonnekseni sain jokaiselta kustantajalta hyvin kieltävän vastauksen. Lähes jokainen heistä kehotti minua vaihtamaan alaa painottaen, että minusta ei ikinä voisi tulla kirjailijaa. Niinpä vuosien takainen unelma mureni käsiini pieninä ja hyvin katkerina palasina.
Seuraavana päivänä herätyskello herätti minut aamuun, jota en olisi edellisenä päivänä osannut odottaa. En tarkoita sellaista aamua, johon nyky-yhteiskunnassa jokaisen perusihmisen kuuluisi tai olisi hyvä herätä. Ei, tarkoitan aamua, johon ei kukaan normaalituloisesta perheestä lähtenyt, opiskelunsa päättänyt Suomen kansalainen haluaisi herätä. Minä nimittäin heräsin työttömän aamuun ja tiesin sen itse varsin hyvin.
Kustantajien vastaukset lepäsivät tyytyväisen näköisinä yöpöydälläni puhelimen vieressä. Vihaisena, surullisena ja säälittävänä katselin vihdoinkin saamaani kritiikkiä, joka näiden vuosien jälkeen ei miellyttänytkään minua. Silloin se iski. Kiitän vielä tänäkin päivänä Luojaani, etten tehnyt sitä. Se olisi ollut säälittävää. Mutta, kun se oli niin lähellä. Siinä se vaan möllötti kaiken kritiikin keskellä ja näytti ivaavan minua epäonnistuneesta yrityksestä kuin tietäen, ettei minusta kuitenkaan olisi mitään tullut. Oli hyvin lähellä, etten ottanut sitä käteeni ja soittanut niille, jotka olivat aina ylisuojelleet minua, vanhemmilleni. En kuitenkaan sillä hetkellä tehnyt sitä. Olin nimittäin saanut loistavan idean, joka olisi tuleva tuomaan sen kunnian, josta olin aina haaveillut.
Menin peilin eteen. Kerroin jo aikaisemmin lihoneeni muutamia kiloja kirjoittaessani. Se ei tuntunut silloin niin tärkeältä. Sain lievittää turhautuneisuuttani ja väsymystäni makeaan, joka ei kuitenkaan vaatinut minulta kuin pääsyä täyttämään rasvasolujani. Olin kuitenkin tullut toisiin aatoksiin. Vasta nyt huomasin minkälaisen sonnan takia olin menettänyt entisen vartaloni. Olin lapioinut suuhuni massoittain aineita, joista en edes pitänyt. Siitä lähti idea menestykseen, josta en tänäkään päivänä pääsisi irti, vaikka kuinka yrittäisin.
Nyt olen ollut lähes 40 vuotta Suomen suosituimman makeisyrityksen johdossa. Olen Suomen lisäksi valloittanut Pohjoismaat ja muutamia muita Euroopan maita, kuten Iso-Britannian, Ranskan ja Saksan. En olisi ikinä osannut kuvitella itsestäni yrittäjää. Yrittäjyys oli aina kuulostanut korvissani liian raskaalta ja uhkarohkealta vaihtoehdolta. Se oli kuitenkin oleva osa tulevaisuuttani.
Nimittäin, kun kerroin teille ideasta, joka tuli minulle yllättäen makeisten ansiosta, kukaan teistä ei varmasti olisi uskonut, että siitä olisi voinut seurata jotain näin suurta. Näin jälkeenpäin se naurattaa minuakin, ideahan oli täysin hulvaton. Kun olin todennut, että kaikki syömäni suklaa olikin varsin karmean makuista, sain inspiraation, joka vei minut suoraan keittiöön. Olohuoneen sijasta vietin lähikuukaudet keittiössä suunnitellen makua, jota ei kukaan muu ollut ennen maistanut. Valehtelisin, jos väittäisin, etten ikinä ole ollut yhtä onnellinen kuin tuohon aikaan. Vihdoinkin osasin jotain paremmin kuin muut. Minä itse. En ehkä osannut luoda tekstiä yhtä hyvin kuin F. E Sillanpää tai kertoa ihmisille valheita kuten Charles Darwin, mutta osasin sentään vangita makuhermoja kutkuttavat hajut ja maut yhteen konvehtiin.
Minulla oli siis suklaani ja halusin jakaa makuelämyksen myös muun maailman kanssa. Niinpä tein koko elämäni mullistavan päätöksen ja soitin vanhemmilleni, tosin oikeista syistä tällä kertaa. Kerroin heille suunnitelmistani ja siitä, että olin vihdoinkin löytänyt elämälleni tarkoituksen. Perustaisin oman yrityksen, jossa myytäisiin suussa sulavia luomuksiani kelpo hintaan! Vanhempani epäilivät vahvasti hankkeeni onnistumisprosentteja, mutta tiesin onnistuvani.
Isäni auttoi minut alkuun. Hän kertoi minulle mitkä paperit lähetetään minnekin ja mitä täytetään ja minne soitetaan. Luulen, että ilman ylisuojelevia vanhempiani en olisi onnistunut, sillä kaikki lähti yllättävän hyvin käyntiin. Sain lainaa pankista ja oman puodin Helsingin keskustasta. Siellä sitten onnellisesti myin salaisella reseptilläni valmistettuja suklaakonvehteja, makeisia, jäätelöä ja limonadia. Tunnelma oli kuin Lasse Hallströmin elokuvasta Pieni suklaapuoti ja suosio suuri. Suklaani meni kuin kuumille kiville ja joka päivä joku uskaltautui kysymään reseptiä. En tietenkään paljastanut sitä.
Rahaa tuli mukavasti joka puolelta ja monet asiakkaani ehdottivat minua laajentamaan muualle Suomeen. Ehdotus vaikutti järkevältä, sillä monet ihmiset tulivat jopa kaukaa pohjoisesta maistamaan sitä, mistä kaikki puhuivat.
Lopulta olin laajentanut toimintaani niin Itä-, Länsi- kuin Pohjois-Suomeenkin. Menestys oli taattu minne ikinä meninkin. Olin jo niin varma itsestäni, että tytäryhtiöitä perustettiin muun muassa Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan. Tuotteet kuitenkin valmistettiin aina Suomessa, minun tarkkailevan silmäin alla, sillä salaista ainesosaa ei tiedä minun lisäkseni kuin muutama luotettava henkilö.
Nykypäivänä olen siirtymässä jo eläkkeelle. Olen yksi Suomen rikkaimmista yrittäjistä ihmisten makean himon vuoksi. En halua väen vängällä lihottaa ihmisiä, mutta toivottavasti heidän lohduttajansa elämän vaikeissa tilanteissa maistuisivat hieman paremmille.
Rahasta ja rikkauksista puheen ollen haluan nyt selvittää teille miten ajatusmaailmani on muuttunut viimeisen 40 vuoden aikana. Nimittäin eräs ystäväni tuttu voitti lotossa sievoisen summan rahaa ja tuhlasi siitä suurimman osan jo ensimmäisen vuoden aikana. Siitä minulla ei ollut mitään muuta sanottavaa kuin se, etten nykypäivänä pystyisi nauttimaan rahoista, joita en itse omalla osaamisellani ole ansainnut. Totta kai raha menisi suuntaan jos toiseenkin, siitähän on ihan turha valehdella, mutta kuitenkaan ei olisi tietoa ja ylpeyttä siitä, että on itse tehnyt jotain saadakseen sen aikaan. Jotain tekemällä en tarkoita syntymistä rikkaaseen perheeseen, tai oikean rivin arvaamista lotossa, ei, sillä se on ainoastaan kova työ, jolla unelmat tavoitetaan, tai ainakin ne pitäisi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.