Jännittää älyttömästi kun vaan kuvitteleekin kävelemistä alttarille ja vihkimistä.
Se hetki kun lähden kävelemään kohti alttaria, kohti tulevaa aviomiestäni saa jalkani tärisemään ja sydämmeni pomppimaan.
Musta tuntuu, että mä kuolen siihen paikkaan.
Mä oon niin onnellinen, ja se hetki/ne hetket ovat unelmieni täyttymys. Rakastan miestäni niin valtavasti, että ihan itkettää nyt jo koko vihkimistilaisuus.
Miten te muut olette selviytyneet siitä, ja onko teillä vastaavia kokemuksia?
Sitä odottaa koko elämänsä ja sitten kun se koittaa, niin miten voi olla itkemättä onnesta ja siitä suuresta liikutuksesta, jonka avioliittoon astuminen saa aikaan.
Se hetki kun lähden kävelemään kohti alttaria, kohti tulevaa aviomiestäni saa jalkani tärisemään ja sydämmeni pomppimaan.
Musta tuntuu, että mä kuolen siihen paikkaan.
Mä oon niin onnellinen, ja se hetki/ne hetket ovat unelmieni täyttymys. Rakastan miestäni niin valtavasti, että ihan itkettää nyt jo koko vihkimistilaisuus.
Miten te muut olette selviytyneet siitä, ja onko teillä vastaavia kokemuksia?
Sitä odottaa koko elämänsä ja sitten kun se koittaa, niin miten voi olla itkemättä onnesta ja siitä suuresta liikutuksesta, jonka avioliittoon astuminen saa aikaan.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Sulle Neiti vielä! Mullakin on häät ens kesänä ja itken jo siitä, kun puhun asiasta tulevan mieheni kanssa, olen ihan yliherkkä. Mutta siihen on keino; pyydä lääkäriäsi kirjoittamaan diapamia, sitä mietoa vahvuutta niin eipä tarvitse olla vesiputouksena koko päivää. Itse teen näin ja se tepsii.
Herkkää tekee. Meillä käy nyt ilmeisesti niin, etten pääse kirkon käytävää kävelemään vaan meidät vihitään jossain muualla -toivottavasti aurinkoisella ja kauniilla pihamaalla.
Olen aina tihruttanut jo ajatuksesta, että kävelen kirkon käytävää tulevan mieheni kanssa.. Ehkä tippa ei ihan niin vauhdilla tule, kun ei olekaan se tuttu hääympäristö..
Tai sitten tulee.
...voin kertoa, että kun jännittää, niin siinä käytävällä ei tajua yhtään mitään. Jännittää vaan sitä, että pääsee helmoihin kompuroimatta perille. Ei todellakaan ehdi vetistellä kun kaikki tuijottaa!
Odotrtaminen kirkon eteisen viereisessä kopperossa meni nopeasti, puoli tuntai tuntui viideltä minuutilta. Sitten tultiin pyytämään eteiseen valmiiksi, kun kirkon ovet aukesivat rupesin itkemään, mutta muistin seistä ovella pari sekuntia isän kanssa ennen kuin lähdimme liikkeelle, niinkuin oli sovittu, että kaikki näkevät kunnolla ja kuvaaja saa hyvän kuvan. Pelkäsin etukäteen, että rynnistän kohti alttaria hullun lailla... Isä oli aika huolestunut kun minua alkoi itkettämään, mutta kuiskasin hänelle ennen kuin lähdettiin liikkeelle "Ei huolta, nämä ovat onnen kyyneleitä".
Vihkiminen meni todella nopeasti, suuteleminenkin meinasi unohtua, eikä musiikista tai miltä kirkko näytti ollut mitään käsitystä ennenkuin näin kuvat ja pienen videonpätkän vihkimisestä. Todella onnelliset ilmeet meillä näköjään oli kun astelimme alttarilta avioparina.
Et onneksi näe enään alttarilta häävieraita, koska olet enimmäkseen selin heihin. Voit ihastella alttarin lähellä olevia kukkia tai muita koristeita. Jos kuuntelet papin puhetta, varmasti tulee kyyneleitä. Toisaalta, mitä pahaa siinä on, että onnesta itkee...?
Alttarille kävellessä isäni käsipuolessa päätin katsoa vieraita tasapuolisesti kummankin puolelle. Huomasin heidän jännittävän enemmän kuin minä ja muutamalta valui onnenkyynelkin. Silloin minulle tuli rauhallinen olo enkä jännittänyt enää, vaikka olen aivan kauhea jännittäjä tilanteessa kuin tilanteessa...