Hei,
Olen 23-vuotias keskisuomalaistunut nainen.
Äitini on alkoholisti, ja välillä aika pahakin sellainen. Itse olen asunut jo useita vuosia omillani, mutta elämääni rasittaa monet vanhat asiat. Tajusin oireiluni läheisriippuvuudeksi kaksi vuotta sitten kun luin Seura-lehdestä jutun, joka käsitteli Alkoholistien Aikuisia Lapsia. Tieto oli jokoseenkin lohduttava, tiesi ettei se ole tyhmyyttä, eikä varsinaista avuttomuutta.
Äitini on välillä vuosia juomatta. Hän tekee työnsä loistavasti ja saa helposti uuden työn. Monta työpaikkaa hän on juonut, muutaman miehenkin viinan takia menettänyt, kuten isäni 18 avioliittovuoden jälkeen. Olen monasti näin jälkeenpäin ihmetellyt isälleni miksi hän jaksoi äitiä niin kauan, mutta kai se oli odotusta että kaikki joskus olisi paremmin.
Nyt äidillä on ollut jo pidemmän aikaa putki päällä. Emme ole puheväleissä. Viime kesänä hän alkoi uhkailla minua ja veljeäni (muutaman vuoden minua vanhempi), esimerkkinä se kun veimme häneltä auton avaimet. Tuli tappouhkaus jos ei anneta avainta hänelle takaisin. Tappouhkauksia sataa oli asia mikä tahansa. Se on aika rasittavaa.
Itse muutin mieheni perässä 300 kilometrin päähän äidistä, mutta ei se juuri ole auttanut. Puhelin toimii. Veljeni on herkkä ja häntä rasittaa äitini tila. Itsekin tajusin vasta viime kesänä, etten oikeasti äitiäni voi auttaa. jos hän juo itsensä hengiltä, siihen en minä voi vaikuttaa. Kumpa veljeni tajuaisi saman, eikä vaivaisi päätään äidin asioilla. Kun äiti on selvin päin, touhuamme yhdessä kuin parhaat kaverukset, meillä on älyttömän hauskaa yhdessä. Ehkä pahin juttu minulla on se, että ainoa ihminen johon olen lapsena voinut luottaa on ainoa ihminen joka minut on aina pettänyt.
Isäni kanssa olen viimeisten parin vuoden aikana lähentynyt tosi paljon, soitellaan joka viikko ja puhutaan pitkiä puheluita. Hän tietää, että hänen olisi pitänyt meitä lapsia auttaa, mutta hän ei osannut. Ketään en asiasta syytä, sillä sillä keinolla ei pääse eteenpäin.
On elettävä päivä kerrallaan. Minä voin onnekseni sanoa olevani onnellinen; minulla on ihana mies ja elämä muuten raiteillaan. Psykologille aion mennä ongelmastani puhumaan, minusta tiedon kerääminen, puhuminen ja asioiden ajattelu saattaa minut "parantaa", ainakin oppia käsittelemään ailahtelevia tunteitani. Ainoa varma ja pysyvä tunne elämässäni on rakkaus, se on paljon, mutta masennuksista ja harmituksista olisi päästävä eroon.
Olen 23-vuotias keskisuomalaistunut nainen.
Äitini on alkoholisti, ja välillä aika pahakin sellainen. Itse olen asunut jo useita vuosia omillani, mutta elämääni rasittaa monet vanhat asiat. Tajusin oireiluni läheisriippuvuudeksi kaksi vuotta sitten kun luin Seura-lehdestä jutun, joka käsitteli Alkoholistien Aikuisia Lapsia. Tieto oli jokoseenkin lohduttava, tiesi ettei se ole tyhmyyttä, eikä varsinaista avuttomuutta.
Äitini on välillä vuosia juomatta. Hän tekee työnsä loistavasti ja saa helposti uuden työn. Monta työpaikkaa hän on juonut, muutaman miehenkin viinan takia menettänyt, kuten isäni 18 avioliittovuoden jälkeen. Olen monasti näin jälkeenpäin ihmetellyt isälleni miksi hän jaksoi äitiä niin kauan, mutta kai se oli odotusta että kaikki joskus olisi paremmin.
Nyt äidillä on ollut jo pidemmän aikaa putki päällä. Emme ole puheväleissä. Viime kesänä hän alkoi uhkailla minua ja veljeäni (muutaman vuoden minua vanhempi), esimerkkinä se kun veimme häneltä auton avaimet. Tuli tappouhkaus jos ei anneta avainta hänelle takaisin. Tappouhkauksia sataa oli asia mikä tahansa. Se on aika rasittavaa.
Itse muutin mieheni perässä 300 kilometrin päähän äidistä, mutta ei se juuri ole auttanut. Puhelin toimii. Veljeni on herkkä ja häntä rasittaa äitini tila. Itsekin tajusin vasta viime kesänä, etten oikeasti äitiäni voi auttaa. jos hän juo itsensä hengiltä, siihen en minä voi vaikuttaa. Kumpa veljeni tajuaisi saman, eikä vaivaisi päätään äidin asioilla. Kun äiti on selvin päin, touhuamme yhdessä kuin parhaat kaverukset, meillä on älyttömän hauskaa yhdessä. Ehkä pahin juttu minulla on se, että ainoa ihminen johon olen lapsena voinut luottaa on ainoa ihminen joka minut on aina pettänyt.
Isäni kanssa olen viimeisten parin vuoden aikana lähentynyt tosi paljon, soitellaan joka viikko ja puhutaan pitkiä puheluita. Hän tietää, että hänen olisi pitänyt meitä lapsia auttaa, mutta hän ei osannut. Ketään en asiasta syytä, sillä sillä keinolla ei pääse eteenpäin.
On elettävä päivä kerrallaan. Minä voin onnekseni sanoa olevani onnellinen; minulla on ihana mies ja elämä muuten raiteillaan. Psykologille aion mennä ongelmastani puhumaan, minusta tiedon kerääminen, puhuminen ja asioiden ajattelu saattaa minut "parantaa", ainakin oppia käsittelemään ailahtelevia tunteitani. Ainoa varma ja pysyvä tunne elämässäni on rakkaus, se on paljon, mutta masennuksista ja harmituksista olisi päästävä eroon.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kokemusta tilanteesta ei ole...mutta puhuminen
auttaa varmasti! Voin vain kuvitella kuin "rasittavaa" on elää noin! tai seurata sivusta äidin tilannetta! Toivottavasti kaikki kumminkin järjestyy! :)
jutteleminen on alkoholistin kanssa aika turhauttavaa. kännissä myöntää olevansa juoppo, vaan sen takia että saa valittajan pois niskasta. selvinpäin lupaa lopettaa mut... sama jatkuu ku selkäs käännät.
mulla on meleko lailla sama ongelma. äiti ei kyllä uhkaile millään.
en muista missä vaiheessa äiti rupes enemmän ryyppäämään, isän puheitten mukaan tommosta se on ollu aina. isäki juo mut se muuttuu mukavammaksi, eikä se oo sille ihan niin kauhee ongelma. mut äitillä menee äly hukkaan ku juo.
aina ku äitin kaa koittaa keskustella se sanoo et mä lopetan jne... mut mihinpä se siitä muuttuis.
töissä se on aina ollu, mut monesti ku se tulee töistä nii kaljapullo aukeaa. ja viikoloppusin aamulla herätessä pitää heti ottaa.
ihte sitte ku otan viinaa, niin koko ajan kaivertaa ajatus päässä, että tuleeko musta samanlainen.
kyllä vaan on elämä raskasta alkoholistin kanssa.
jos se ei olis mukava ihminen niin voisin kyllä laittaa välit poikkki.
sellasta piti vaan tulla kertoon.
Kyllä minullakin on sellaisia ajatuksia päässä kun itse otan huikkaa, että mitä jos minusta tulee samanlainen... Minulla on kuitenkin melko hyvä kontrolli, liikaa ei tule juotua. Koskaan en avaa pulloa seuraavana päivänä; yritän pitää huolen ettei ryyppy jää päälle. Yksi tuttuni, jonka isä on holisti, on sanonut että hän huomaa kun hänelle on jäämässä vaihde päälle, minulla moista ei ole. En yksinkertaisesti pysty juomaan liikaa. Aina kuitenkin mielessä kaihertaa se, jos minustakin tulee juoppo. Suurin huoleni on omat lapseni, joita siis ei vielä ole, mutta ettei heidän tarvitsisi koskaan kokea samaa mitä minä ja veljeni ollaan saatu kokea. Jossain määrin voimme olla onnellisia, sillä perheessämme ei ole ollut väkivaltaa. Tuttuni kotoa isä on joka viikko haettu poliisin hoiviin ja lapset on saaneet piilotella veitsiä ettei isä vaan puukota ketään. Meillä on ollut kuitenkin kohtalaisen rauhallinen elämä, ilman luottamusta ja tukea kylläkin. Moni ei osaa ajatella miten läheisriippuvuus vaikuttaa, mutta se, jota se koskee, se sen tietää. Minä olen melko avoimesti puhunut tutuilleni läheisriippuvuudesta ja kehoittanut holistien lapsia ottamaan selvää ja lukemaan asioista, tieto helpottaa ja apua saa!
mulla kans on selvä juttu että aamulla ei enään jatketa. ja osaan ottaa viinaa iisisti, en sammu ja niin edes päin.
ja pelkästään sauna kaljankin otan vasta sitte ku lapset ovat nukkumassa, koska en haluu niitten näkevän samaa mitä minä.
siskoni, serkkuni ja isäni lisäkis sinä oot ainut ;) joka tietää että äitini on juoppo. en oo ikään pystyny kellekkään sitä myöntämään.
Minä olen puhunut asioista aika avoimesti, nyt kun tiedän mistä kaikki johtuu. Minä ajattelen pahoinvointiani, ja sitä että haluan siitä eroon. Olen tiedostanut, että puhuminen ja asioiden jakaminen auttaa, mutta se, kenelle puhuu ei ole niin yksiselitteinen juttu. Kaverini, jolle aiheesta vasta viime aikoina kerroin, oli pettynyt kun en ollut puhunut hänelle aiemmin. Tiesin hänen suhtautumisensa, ja se oli syy etten hänelle puhunut. Kun kerroin hänelle, että minua vaivaa usein menneisyys ja välillä on todella ahdistavaa ja masentaa, hän tietenkin loukkaantui. Samaan hengenvetoon hän tuomitsi juopot, kuinka ne ei halua parantua ja kuinka ne elää yhteiskunnan elättinä. Ehkä hän ei ymmärrä, että hän samalla tuomitsee minun äitini ja satuttaa minua. Minä hänelle sanoinkin kun hän oli puhumattomuuteeni pettynyt, syyksi juuri sen, että tiesin hänen suhtautumisensa. Ei siis ole sama kenelle avautuu. On paljon hyödyllisempää puhua ihmiselle, jolla on samankaltainen tilanne. Minun mieheni kyllä auttaa, tukee ja lohduttaa, mutta hän ei o i k e a s t i ymmärrä mitä olen joutunut kokemaan ja mitä kaikkea itsessäni pelkään. Alkoholismi on pelottavaa! vaikkei itselläni siihen viittaavaa ole vielä esiintynytkään. Mutta mieheni on erittäin hyvä lohduttaja ja olkapää. Olen kertonut hänelle tunteistani ja sanonut, ettei hänen tarvitse osata neuvoa minua. Riittää että hän kuuntelee ja oppii ymmärtämään minua, ettei kaikki tekemiseni ole m i n u a, vaan pikemminkin sairautta, jota haluaisin oppia hallitsemaan.
Olen yrittänyt etsiä eri palstojen kautta Jyväskylän seudulla asuvia holistien lapsia, mutta huonolla menestyksellä. Haaveenani olisi perustaa oma ryhmä meille holistien lapsille.
Ja vielä siitä, että on erilaista kun holisti on äiti, kuin jos se olisi isä. Äiti usein (jos ei ole itse liian murtunut) osaa auttaa lapsiaan kun isällä on alkoholi (tms)ongelma. Isä on useimmiten suomalainen jöröjukka, joka ei puhu eikä pussaa, heillä ei ehkä ole eväitä siihen. Monilla on mummo tai täti joka auttaa, sitten on niitä joilla on se juoppo äiti, eikä ketään muuta.
Kirjoitellaan, on mukava kuulla ihmisen, jonka äiti on holisti, juttuja.
Vaikka oman sähköpostin tai vaikka kirjeiden välityksellä?
Kirjoitit että alkoholistiäitisi,ainoa ihminen maailmassa johon lapsena olet luottanut, on myös se ainoa ihminen maailmassa joka sinut on pettänyt. Ymmärrän niin hyvin tunteesi vaikka minulle kohtalo on heittänyt sen päinvastoin.
Lapseni on huumeiden orja. Se tuska, suru, avuttomuus, turvattomuus, viha ja pettymys, miten oma lapsi, jonka on synnyttänyt ja kasvattunut ja tukenut ja johon eniten maailmassa on luottanut voi pettää tällä tavalla. Elämä mureni palasiksi.
Sanot äitisi olleen juomatta useita vuosia?Alkoholistille se ei ole mahdollista.Kausia tulee mutta ei vuosien pituisia:Kerroppa nyt millaista alkoholin käyttöä äitisi juominen on?
Äitini voi olla vuosia juomatta, mutta aloittaa sitten tissuttelemalla "ei pari kaljaa missään tunnu" kunnes puhaltaa reilut kolme promillea joutuessaan sairaalaan. Eikä tuntunut että olisi kännissä lainkaan, autolla sinne ajoi. Minkälaista se on? Aamupalaksi olutta ja lupauksia ettei juo. Kymmeneltä tulee autolla vastaan kun juuri oli luvannut ettei juo eikä aja autolla. Kaljapullohan sillä oli auki siinä vieressä. Töissä käy ihan kännissä, tekee erilaista palvelu- ja myyntityötä, riippuu mistä milloinkin on paikan saanut. Ja tietysti käy autolla töissä.
Usein alkoholisti pystyy olemaan esim.arkipäivät raittiina, mutta viikonloput menee viinan kanssa. Äitini on pitkiä aikoja juomata, siis muutamia vuosia, kunnes iskee masennus ja kuten hän itse sanookin; tietää milloin putki alkaa ja tietää että sen voisi estää mielialalääkkeillä, mutta kaljaa saa kaupasta ilman ajanvarausta a-klinikalle. Juomisensa hän selittää sillä, että on alkoholisti, kuten on myös isänsä ja siskonsa.
Puutu asiaan jos sinulla on t i e t o a, älä muuten.
Olet väärässä. Onko itselläsi kokemusta asiasta?!!Tottakai alkoholistilla on mahdollista olla vuosia juomatta ja ratketa uudelleen. Isäni on ollut alkoholisti jo 30 vuotta ja välissä oli kahdeksan vuoden raitis kausi. Alkoholismia on sitäpaitsi monenlaista:on ns. suurjuomarit,tuurijuopot jne. Isäni on suurjuomari,lähinnä. Kaljaa kuluu joka päivä,reilusti,mutta kännit hän vetää n.kerran viikossa. Jos alkoholista luopuminen aiheuttaa psyykkisiä ja fyysisiä oireita ja putket jää päälle ja niitä on vaikea katkaista,on luult. alkoholisti.Olisi mukavaa,ettet vähättelisi tätä asiaa,koska alkoholistin läheisenä eläminen on yhtä helvettiä.