Keskustelun kulku
Se oli kaunis päivä, mutta sellainen ettei sitä huomannut heti, vaan vasta, kun toinen sen ilmaisi jollain erityisellä tavalla. Meitä oli siis kaksi, ja me istuimme yhdessä niin kuin kaksi ihmistä istuu. Me puhuimme puistoista, ihmisistä, linnuista, meren äänistä, sen tuoksuista. Muutimme havaintomme lauseiksi, sillä me osasimme kauniit sanat. Tänään me saatoimme vain hetken istua hiljaa tuolla penkillä, sillä me olimme heränneet aikaisin tähän pirteään päivään. Maltoimme silti jäädä kuuntelemaan herkkiä sanoja, niiden väriä. Niin, kummallakin meistä oli myös aikaa kuunnella.
Mutta uteliaisuutemme ei rajoittunut pelkästään toisiimme. Aika ajoin mielenkiinto myös muihin ihmisiin ja heidän ajatuksiinsa heräsi. Tänään oli sellainen päivä. Me vain emme voineet katsoa vierestä, kun persoonalliset ihmisolennot kulkivat ohi supattaen, höpisten, tai hetkellisesti nauruun rehahtaen. Toiset heistä kulkivat pareittain, toiset ryhmissä. Osa ohikulkijoista jopa puheli itsekseen, mikä meistä tuntui erikoiselta, hassulta jopa. Kaikki nuo ajatukset ja lauseet jäivät meiltä kuitenkin nyt kuulematta. Siksipä päätimme kutsua seuraavan tulijan viereemme istumaan ja juttelemaan. Olihan meillä koko päivä aikaa.
Alussa kohtasimme vain ongelmia. Ihmiset eivät olleetkaan niin avoimia meille, kuin olivat toisilleen. Emmekä me olleet mitään mainosmiehiä. Useat vain kävelivät ohi ja näyttivät loukatuilta. Ehkä he tunsivat, että me halusimme udella heidän arkaluontoisia asioitaan. Niinhän ei ollut asian laita. Me emme olleet hyökkääviä, vaan pelkästään kaksi uteliasta korvaparia. Mutta lopulta sinnikäs uurastus palkittiin, ja niin meilläkin kävi onni. Eräs avoin nuori henkilö päätti nimittäin jakaa kanssamme tuokion. Hetken ajatusten vaihdon jälkeen hänen ilmeensä kirkastui. Hän huomasi, ja kuuli, rikkaan kielemme, kauniit sanamme, ja hän kutsui penkin ympärille tovereitaan, ja he kerääntyivät ympärillemme pienten jakkaroidensa päälle. Saimme kuulla heidän ihania ajatuksiaan tästä maailmasta. Osa näkemyksistä oli erityisen raikkaita, joskin usein vieraita ja hieman hämmennystä herättäviä. Muutama lisäkysymys auttoi usein valaisemaan aihetta kuin aihetta. Välillä, keskustelun lomassa saatoimme vain katsoa toisiamme ja hymyillä.
Pian alkoi penkkimme ympärille muodostua pienimuotoista tungosta. Oli sääli, että osa ihmisistä joutui seisomaan, mutta he näyttivät viihtyvän siitä huolimatta. Olihan jo ihme, että olimme keränneet näin suuren määrän keskustelevia ihmisiä yhteen. Vaikka enää heitä ei tarvinnut houkutella, sillä he tulivat aivan omin päin. Emmekä enää pystyneet tai pyrkineet kuulemaan kaikkea, mitä nuo perin arvokkaat olennot sanoivat. Aivan penkkimme lähituntumassa juttelevien tarinoista saimme kyllä nauttia, ja olimme siitä enemmän kuin onnellisia.
Hiljalleen päivän valo alkoi hälvetä. Se hälveni niin hitaasti, ettei sitä innoissaan keskustelevat ja kuuntelevat pystyneet huomaamaankaan. Sen tajusi vasta siinä vaiheessa, kun ihmiskasvot muuttivat muotoaan varjojen uuden järjestyksen myötä. Silloin he varmasti ajattelivat, että heidän pitää kiiruhtaa omiin koteihinsa, tavata omat tuttunsa ja valmistautua seuraavaan päivään. Jokin sai heidät silti pysymään täällä. Ehkä se oli sama uteliaisuuden kipinä, joka alkupäivästä meidät sai heistä kiinnostumaan. Puhe jatkui. Ympäristön hiljentyessäkin me jatkoimme. Mielemme taistelivat hiipivää väsymystä vastaan.
Oli nimittäin niin, että vilkas ja pitkään jatkunut puhe alkoi jättää jälkensä keskustelijoihin. Niin kuin kaikki varmasti olisivatkin halunneet jatkaa tyylillisesti ja sisällöllisesti puhdasoppisilla linjoilla, alkoi keskusteluissa ilmetä säröjä. Ne eivät aluksi olleet huomattavia laisinkaan ja ensiksi luulimmekin niitä vain tilastopiikiksi, pieneksi epäpuhtaudeksi suuressa meressä. Mutta vähitellen yön viitan lähestyessä, haukotusten lisääntyessä, aloimme havainnoimaan omistakin lauseistamme tiettyjä levottomia piirteitä. Syynä oli luultavasti valaistuksen vähittäinen heikkeneminen, sillä niin me hiljalleen menetimme yhteyden keskustutovereidemme kasvonilmeisiin ja eleisiin. Meistä tuli etäisiä. Lähes kaikkien puhe muuttui kovaäänisemmäksi ja sai yhä epämieluisampia piirteitä.
Istuimme vielä penkillä, emmekä olleet aikeissa nousta pois, koska vastuuntuntomme velvoitti meidät jäämään. Jatkoimme keskustelua kuitenkin vain lähipiirissä istuvien kesken, sillä kauempana olevia emme kyenneet tunnistamaan enää ollenkaan. Emmekä erottaneet, kuka puhui milloinkin, vaikka vaikeaa se olisi ollut päiväsaikaankin. Niin suurta mössöä pulinaksi muuttunut sanallinen kanssakäyminen oli. Meitä ei enää ymäpäröinyt joukko omintakeisia yksilöitä, vaan ihmismassa, jonka ääni yhä enenevissä määrin muistutti meren pauhuntaa.
Päivästä ei ollut jäljellä enää hitustakaan. Yö oli täysi. Jäljellä ei ollut myöskään keskustelua, vain täydellinen verbaalinen sekasorto. Ihmiset huusivat, käyttivät rumia sanoja, herjasivat, haukkuivat. Heidän perustelunsa olivat tyhjiä, niiden takaa ei löytynyt samantapaisia kauniita pohdintoja, joista olimme saaneet nauttia aikaisemmin päivällä. Oli ihmeellistä todeta, kuinka äsken leppoisasti keskustelleet ihmiset olivat nyt kuin sotajalalla. Tuntui kuin heitä ei olisi sitonut minkäänasteinen vastuu. He olivat kasvottomia, anonyymejä raakalaisia, joiden käsissä murenivat kaikki kaunis ja arvostettu. Eivätkä he antaneet suunvuoroa kuin itselleen ja käsittämättömällä tavalla he jyräsivät toisensa korottamalla äänensä älyttömiin voimakkuuksiin. Toivoimme tietenkin, että järkevimmät heistä olisivat ottaneet vastuun kantaakseen ja hillinneet syntynyttä sekasortoa. Mutta taisi olla niin, ettei kukaan voinut sitä hallita. Kun emme edes me, jotka innostuksen vallassa olimme sen alulle pistäneet. Ja taisi olla sittenkin niin, että nuo järkevimmät majailivat jo kodeissaan ja nukkuivat. Ihmettelivät varmaan siellä samaa kuin me täällä.
Jäljelle jääneet saivat mielemme värin mustumaan, emmekä me koskaan pitäneet siitä väristä. Ja miksi he olisivatkaan huomanneet. Kun me ensiksi nousimme penkiltä, venyttelimme rauhallisesti käsiämme ja jalkojamme. Miksi he olisivat huomanneet sitä, kun me kävelimme kahdestaan satama-altaan reunaa? Kun me hiljalleen poistuimme näkyvistä, he eivät sitä nähneet. Miksi he olisivatkaan, sillä hehän olivat menettäneet kiinnostuksensa, tärkeimmän keskustelun edellytyksen. Heillä ei ollut mitään erityistä syytä olla siellä, mutta eivät he välittäneet myöskään lähteä. Ja huomaamattaan tai ei, he sysäsivät muut erilleen. Myrkyttivät penkin seudun.
Katulamppujen loisteessa me kävelimme ja pidimme toisistamme kiinni. Olimme harmissamme tapahtuneesta, mutta olimme niin väsyneitä, ettemme uhranneet sille sen suurempaa ajatusta. Oli syvästi rauhoittavaa vain olla ja edetä. Pieni kädenpuristus kävi meille nyt keskustelusta täällä auringon hylkäämällä seudulla. Emmekä voineet kuin malttamattomana odottaa aamua ja uuden auringon valaisemassa keittiössä käytävää aamunkäynnistysjuttelua.
Se oli kaunis päivä, mutta sellainen ettei sitä huomannut heti, vaan vasta, kun toinen sen ilmaisi jollain erityisellä tavalla. Meitä oli siis kaksi, ja me istuimme yhdessä niin kuin kaksi ihmistä istuu. Me puhuimme puistoista, ihmisistä, linnuista, meren äänistä, sen tuoksuista. Muutimme havaintomme lauseiksi, sillä me osasimme kauniit sanat. Tänään me saatoimme vain hetken istua hiljaa tuolla penkillä, sillä me olimme heränneet aikaisin tähän pirteään päivään. Maltoimme silti jäädä kuuntelemaan herkkiä sanoja, niiden väriä. Niin, kummallakin meistä oli myös aikaa kuunnella.
Mutta uteliaisuutemme ei rajoittunut pelkästään toisiimme. Aika ajoin mielenkiinto myös muihin ihmisiin ja heidän ajatuksiinsa heräsi. Tänään oli sellainen päivä. Me vain emme voineet katsoa vierestä, kun persoonalliset ihmisolennot kulkivat ohi supattaen, höpisten, tai hetkellisesti nauruun rehahtaen. Toiset heistä kulkivat pareittain, toiset ryhmissä. Osa ohikulkijoista jopa puheli itsekseen, mikä meistä tuntui erikoiselta, hassulta jopa. Kaikki nuo ajatukset ja lauseet jäivät meiltä kuitenkin nyt kuulematta. Siksipä päätimme kutsua seuraavan tulijan viereemme istumaan ja juttelemaan. Olihan meillä koko päivä aikaa.
Alussa kohtasimme vain ongelmia. Ihmiset eivät olleetkaan niin avoimia meille, kuin olivat toisilleen. Emmekä me olleet mitään mainosmiehiä. Useat vain kävelivät ohi ja näyttivät loukatuilta. Ehkä he tunsivat, että me halusimme udella heidän arkaluontoisia asioitaan. Niinhän ei ollut asian laita. Me emme olleet hyökkääviä, vaan pelkästään kaksi uteliasta korvaparia. Mutta lopulta sinnikäs uurastus palkittiin, ja niin meilläkin kävi onni. Eräs avoin nuori henkilö päätti nimittäin jakaa kanssamme tuokion. Hetken ajatusten vaihdon jälkeen hänen ilmeensä kirkastui. Hän huomasi, ja kuuli, rikkaan kielemme, kauniit sanamme, ja hän kutsui penkin ympärille tovereitaan, ja he kerääntyivät ympärillemme pienten jakkaroidensa päälle. Saimme kuulla heidän ihania ajatuksiaan tästä maailmasta. Osa näkemyksistä oli erityisen raikkaita, joskin usein vieraita ja hieman hämmennystä herättäviä. Muutama lisäkysymys auttoi usein valaisemaan aihetta kuin aihetta. Välillä, keskustelun lomassa saatoimme vain katsoa toisiamme ja hymyillä.
Pian alkoi penkkimme ympärille muodostua pienimuotoista tungosta. Oli sääli, että osa ihmisistä joutui seisomaan, mutta he näyttivät viihtyvän siitä huolimatta. Olihan jo ihme, että olimme keränneet näin suuren määrän keskustelevia ihmisiä yhteen. Vaikka enää heitä ei tarvinnut houkutella, sillä he tulivat aivan omin päin. Emmekä enää pystyneet tai pyrkineet kuulemaan kaikkea, mitä nuo perin arvokkaat olennot sanoivat. Aivan penkkimme lähituntumassa juttelevien tarinoista saimme kyllä nauttia, ja olimme siitä enemmän kuin onnellisia.
Hiljalleen päivän valo alkoi hälvetä. Se hälveni niin hitaasti, ettei sitä innoissaan keskustelevat ja kuuntelevat pystyneet huomaamaankaan. Sen tajusi vasta siinä vaiheessa, kun ihmiskasvot muuttivat muotoaan varjojen uuden järjestyksen myötä. Silloin he varmasti ajattelivat, että heidän pitää kiiruhtaa omiin koteihinsa, tavata omat tuttunsa ja valmistautua seuraavaan päivään. Jokin sai heidät silti pysymään täällä. Ehkä se oli sama uteliaisuuden kipinä, joka alkupäivästä meidät sai heistä kiinnostumaan. Puhe jatkui. Ympäristön hiljentyessäkin me jatkoimme. Mielemme taistelivat hiipivää väsymystä vastaan.
Oli nimittäin niin, että vilkas ja pitkään jatkunut puhe alkoi jättää jälkensä keskustelijoihin. Niin kuin kaikki varmasti olisivatkin halunneet jatkaa tyylillisesti ja sisällöllisesti puhdasoppisilla linjoilla, alkoi keskusteluissa ilmetä säröjä. Ne eivät aluksi olleet huomattavia laisinkaan ja ensiksi luulimmekin niitä vain tilastopiikiksi, pieneksi epäpuhtaudeksi suuressa meressä. Mutta vähitellen yön viitan lähestyessä, haukotusten lisääntyessä, aloimme havainnoimaan omistakin lauseistamme tiettyjä levottomia piirteitä. Syynä oli luultavasti valaistuksen vähittäinen heikkeneminen, sillä niin me hiljalleen menetimme yhteyden keskustutovereidemme kasvonilmeisiin ja eleisiin. Meistä tuli etäisiä. Lähes kaikkien puhe muuttui kovaäänisemmäksi ja sai yhä epämieluisampia piirteitä.
Istuimme vielä penkillä, emmekä olleet aikeissa nousta pois, koska vastuuntuntomme velvoitti meidät jäämään. Jatkoimme keskustelua kuitenkin vain lähipiirissä istuvien kesken, sillä kauempana olevia emme kyenneet tunnistamaan enää ollenkaan. Emmekä erottaneet, kuka puhui milloinkin, vaikka vaikeaa se olisi ollut päiväsaikaankin. Niin suurta mössöä pulinaksi muuttunut sanallinen kanssakäyminen oli. Meitä ei enää ymäpäröinyt joukko omintakeisia yksilöitä, vaan ihmismassa, jonka ääni yhä enenevissä määrin muistutti meren pauhuntaa.
Päivästä ei ollut jäljellä enää hitustakaan. Yö oli täysi. Jäljellä ei ollut myöskään keskustelua, vain täydellinen verbaalinen sekasorto. Ihmiset huusivat, käyttivät rumia sanoja, herjasivat, haukkuivat. Heidän perustelunsa olivat tyhjiä, niiden takaa ei löytynyt samantapaisia kauniita pohdintoja, joista olimme saaneet nauttia aikaisemmin päivällä. Oli ihmeellistä todeta, kuinka äsken leppoisasti keskustelleet ihmiset olivat nyt kuin sotajalalla. Tuntui kuin heitä ei olisi sitonut minkäänasteinen vastuu. He olivat kasvottomia, anonyymejä raakalaisia, joiden käsissä murenivat kaikki kaunis ja arvostettu. Eivätkä he antaneet suunvuoroa kuin itselleen ja käsittämättömällä tavalla he jyräsivät toisensa korottamalla äänensä älyttömiin voimakkuuksiin. Toivoimme tietenkin, että järkevimmät heistä olisivat ottaneet vastuun kantaakseen ja hillinneet syntynyttä sekasortoa. Mutta taisi olla niin, ettei kukaan voinut sitä hallita. Kun emme edes me, jotka innostuksen vallassa olimme sen alulle pistäneet. Ja taisi olla sittenkin niin, että nuo järkevimmät majailivat jo kodeissaan ja nukkuivat. Ihmettelivät varmaan siellä samaa kuin me täällä.
Jäljelle jääneet saivat mielemme värin mustumaan, emmekä me koskaan pitäneet siitä väristä. Ja miksi he olisivatkaan huomanneet. Kun me ensiksi nousimme penkiltä, venyttelimme rauhallisesti käsiämme ja jalkojamme. Miksi he olisivat huomanneet sitä, kun me kävelimme kahdestaan satama-altaan reunaa? Kun me hiljalleen poistuimme näkyvistä, he eivät sitä nähneet. Miksi he olisivatkaan, sillä hehän olivat menettäneet kiinnostuksensa, tärkeimmän keskustelun edellytyksen. Heillä ei ollut mitään erityistä syytä olla siellä, mutta eivät he välittäneet myöskään lähteä. Ja huomaamattaan tai ei, he sysäsivät muut erilleen. Myrkyttivät penkin seudun.
Katulamppujen loisteessa me kävelimme ja pidimme toisistamme kiinni. Olimme harmissamme tapahtuneesta, mutta olimme niin väsyneitä, ettemme uhranneet sille sen suurempaa ajatusta. Oli syvästi rauhoittavaa vain olla ja edetä. Pieni kädenpuristus kävi meille nyt keskustelusta täällä auringon hylkäämällä seudulla. Emmekä voineet kuin malttamattomana odottaa aamua ja uuden auringon valaisemassa keittiössä käytävää aamunkäynnistysjuttelua.
Vastaukset 4
Vanhimmat
... samaa mieltä. Mä olen (saatan erehtyä) aina niistä sun suolapähkinäajoista asti pitänyt sua lahjakkaana yksilönä. Susta tulee mieleen semmonen haalistunut ulpukka joka keinuu laineissa ja väistelee veneenkeulia ja pitää tiukasti kiinni pohjamudasta kynsillään. Susta voisi ritaroida yhdessä hetkessä saitin syrjäänvetäytyvimmän tarkkailijan; joka näkee ja näkemänsä kokee sisällään.
Minä en ainakaan muista milloin olisit tuonut ensin itsesi esiin, ja puhunut siitä ja sen hienouksista loputtomat ummet ja lammet, aivan kuin olisit ensimmäistä kertaa tajunnut että sinulla on suu. Ja vasta sitten kirjoittanut jotain ja mankunut kirjailijapalkintoa itsellesi, et tekstillesi.
Joillakin on kyky nähdä asiat ja tapahtumat niiden ulkopuolelta. Ja minusta sinulla on se kyky.
Se on hyvin harvinainen lahja tässä oksettavassa minäminä-maailmassa.
Varmasti kaikilla on vähän eri käsitys tämän palstan tarkoitusperistä. Minulla ei sen suhteen ole koskaan ollut muuta intressiä kuin tuoda esille omia kirjoituksiani.
Parhaimmillaan tämä palsta toimii silloin kun ympärillä on tuttu perusjoukko, jonka käynti on säännöllistä ja kommentit asiallisia. Tällöin myös uusia vakiopalstalaisia tulee lisää. Jos tällaista tasaisuutta ei saada syntymään, väki tulee kaikkoamaan. Mutta uskoisin, että homma toimii vähän kuin taloussuhdanteet; on hyviä, ja on huonoja aikoja.
Suolapähkiäajoista asti olen pitänyt kauheasti siitä, mitä teen. Luetaan se vaikka lahjakkuudeksi.
mietin, kuinka saatoit saada tämän sösserön ilmaistua noin... noin. Aluksi mieleeni tulivat Tove Janssonin muumit. Sitten ymmärsin ja muumimaisuus menetti hieman viatonta hohtoaan. Jotain samaa silti, yhtä totta.
"Syynä oli luultavasti valaistuksen vähittäinen heikkeneminen, sillä niin me hiljalleen menetimme yhteyden keskustutovereidemme kasvonilmeisiin ja eleisiin."
Niinpä niin. Hienovaraista ja kaunista havainnoitia. Paremmin tätä ei olisi voinut kuvata. Mykkyys vaivaa minua vieläkin.
Muumithan voivat olla aika lähellä, joo. On niilläkin meri ja kaikkea.
Hauskaa sinänsä, että ainoassa lainatussa kohdassakin on törkeä kirjoitusvirhe. No ei se mitään, onhan tässä vielä kunniaa jäljellä:)